Makedonia-Albania-Kreikka: Särkyneellä sydämellä

Reitti: Ohrid-(sensuroitu)-Kastoria-Pyrsogianni-Zitsa-Arta-Patras-Agia Triada-Olimpia-Kalamata-Lagkada

Jouluaatto Ohridissa avautui aurinkoisena ja lämpimänä. Makedoniassa päivä oli kesäisen kaunis. Lämmintä oli auringossa kaiketi yli viisitoista astetta.

Katselin sinistä vettä, jylhiä vuoria ja vanhoja kivirakennuksia. Yritin parhaani mukaan virittäytyä joulutunnelmaan. Aikani nettisivuja rakennettuani kävelin järvenrannalla kauniista säästä nauttien. Tuuli heilutti korkeaa kaislikkoa. Rannalla lapset kisailivat leikkisästi, nuoriso tappoi aikaa toisiinsa keskittyen ja muutama kalastaja koitti onneaan.

Auringon laskettua tapasin Brentin, yhdysvaltalaisen herrasmiehen. Normaalisti olen ollut jouluna kotona ja olemme syöneet suomalaisia jouluruokia perheeni kanssa. Vaikka perhe oli tällä kertaa kaukana ja joulupäivällisen söin minulle uuden ihmisen kanssa ravintolassa, ensimmäinen joulu ulkomailla oli minulle hyvä kokemus.

Seuraavana aamuna herättyäni Australialainen huonetoverini toivotti hienovaraisesti hyvää joulua:
-Merry &*#?ing Christmas
Hostellissa joulutunnelmaan virittäytyminen tuntui tapahtuvan enimmäkseen pullon pohjaa metsästämällä. Tätä mieluisampana vaihtoehtona vietin aikaa musiikkia kuuntelemalla, nettisivuja rakentamalla ja Brentin kanssa kaupunkia tutkimalla. Illalla Australialainen väsähti onnekseni sänkyynsä ihmisten aikoihin ja ennen sammumistaan päästi ilmoille tiukan pierun myrkyttäen ilman hengityskelvottomaksi. Englantilainen huonetoverini saapui huoneeseen yön pikkutunneilla ja nukkui iltapäivään asti vaivautumatta aamupalalle.

Sääennuste lupasi lähtöpäivälleni vesisadetta. Matkaa oli yhdeksänkymmentä kilometriä seuraavaan majapaikkaan, pieneen kylään Albaniassa. Lämpötila oli pudonnut parin asteen tietämille. Sadepisarat tippuivat hiljalleen kasvoilleni, valuivat takkiani pitkin alas ja kasautuivat lopulta lammikoiksi tien pinnalle. Vähitellen vesi alkoi tihkua kengistäni läpi kastellen sukkani.

Taitoin taivalta järvenrantoja sivuten, maisemia katsellen ja pieniä kyliä ihmetellen. Vasemmalla puolellani teräväkärkiset vuoret halkoivat taivasta. Oikealla puolellani järvet verhoutuivat paksujen sadepilvien sisään. Albanialainen maaseutu levittäytyi karuna ja kitukasvuisena, eikä sateisena päivänä juuri tarjonnut silmille nähtävää.

Saavuin kylään vielä valoisan aikaan. Minua vuoden nuorempi nainen ja häntä neljä vuotta nuorempi veljensä toivottivat minut tervetulleeksi. Pienen kävelyn jälkeen saavuimme heidän vanhempiensa talolle ja pesimme rapautuneet pyörälaukkuni ulkona ennen sisään astumista.

Lämmin suihku teki kylmän pyöräilykokemuksen jälkeen ihmeitä. Istuimme suihkun jälkeen olohuoneen sohvilla. Takkatuli räiskyi lämpimästi samalla kun teimme tuttavuutta ja odottelimme perheen vanhempia töistä kotiin. Vähitellen virittäydyimme samalle aallonpituudelle ja vanhempien tultua töistä ja mentyä nukkumaan, nuoriso jatkoi maailman parantamista. Alun kankeuden jälkeen oli ihmeellistä, miten lyhyen tuntemisen jälkeen pystyimme puhumaan niin avoimesti. Olin päässyt hyvään seuraan ja olisimme varmasti jatkaneet juttua pitkälle aamuyöhön, ellen minä olisi ollut pitkän päivän jäljiltä niin väsynyt.

Vaikka ilta venyi pitkäksi, heräsimme silti aikaisin. En halunnut hukata aikaani nukkumalla ja onnekseni hän oli jo herännyt. Veli vielä pitkitti lepoaan olohuoneen sohvalla, jota hän käytti tilapäisesti sänkynään, mutta sai itsensä ylös aamupalan ja kahvin houkuttelemana. Aamiaisen jälkeen lähdimme kaupunkiin nimeltä Korçë tapaamaan veljen tyttöystävää. Ilma oli viileä, mutta kaupunki kylpi auringon valossa ja kävelyn tuoma lämpö pakotti minut riisumaan takkini. Kävellessämme emme halunneet tukkia koko jalkakäytävää, siksi hänen veljensä tyttöystävineen kävelivät takanamme keskittyen toisiinsa. Puhuessani hänen kanssaan kiinnitin huomiota mitä sisälläni tapahtui. Tunsin pientä jännityksen sekaista kihelmöintiä. En kai minä ollut ihastumassa?

 

 

Tutustuimme kaupunkiin kävellen, kahvia juoden ja lounastaen. Vanha basaari oli talviaikaan tyhjillään. Joulukoristeet loivat kaupunkiin tunnelmaa. Ihmiset riensivät kuka minnekkin, toimittamaan asioitaan. Kulkukoirat makasivat laiskasti auringossa. Kävimme tornirakennuksen näköalatasanteella nauttimassa maisemista. Taustalla olevat lumihuippuiset vuoret jäivät katutasosta katsottuna talojen ja rakennuksien taakse piiloon, mutta ylhäältä näimme niiden jylhät profiilit kaukana taivaanrannassa. Ihmiset alhaalla näyttivät pieniltä muurahaisilta ja kaupunki muurahaiskeolta, joka kuhisi elämää. Nojasimme kaidetta vasten. Alhaalla rakennukset antoivat tuulelta suojaa, mutta ylhäällä viima pääsi esteettä puhaltamaan läpi. Aikamme vain nojailtuamme ja maisemia katseltuamme hänen veljensä ja veljen tyttöystävä katosivat jonnekin portaikkoon.

Jäimme kahden. Emme puhuneet mitään. Katselimme alas, kauas horisonttiin ja yhä uudelleen alas. Paikallaan ollessamme keho alkoi jäähtyä liikkumisen jäljiltä ja tuuli sai meidät sulkemaan takkimme ja painamaan kädet puuskaan hakien lisää lämpöä. Olisin voinut avata suuni, mutta en tehnyt niin. Se saattaisi olla ainoa tilaisuutemme puhua kahden kesken, mutta emme siitä huolimatta sanoneet sanaakaan.

Aavistelin, että hänen sisällään saattoi läikehtiä lämpimiä tunteita. Hän vaikutti hieman ujolta ja halusin nähdä rohkaisisiko hän itsensä. Saatoin toki aavistella omiani. Silti minulla oli vahva tunne, että välillämme oli jo tapahtunut jotakin, vaikka emme olleet ottaneet askeltakaan suuntaan tai toiseen. Minusta tuntui liian aikaiselta rikkoa tuota sanatonta leikkiä välillämme, jos sitä nyt oli olemassakaan. Ehkä tuhlaisin ainoan mahdollisuuteni puhua asiat halki, poikki ja pinoon.

Mutta jos oli tarpeen, tavalla tai toisella siihen tarjoutuisi uusi tilaisuus. Eikä siinäkään mitään väärää olisi, vaikka ei tarjoutuisi. Ehkä niin olisi lopulta helpompi. Lähtisin vain sanomatta sanaakaan siitä mitä olin tuntenut tai luullut tuntevani, kysymättä vahvistusta sille mitä luulin hänen ehkä tuntevan. Mitä enemmän kylmyys kävi luihin ja ytimiin, sitä vähemmän halusimme lähteä pois. Ainoat äänet tulivat kadulta, tuulesta ja vaatteidemme kahinasta silloin, kun liikahdimme hetkeksi. Ehkä me molemmat vain odotimme, että toinen osapuoli olisi avannut suunsa.

Kylmyys alkoi vähitellen voittaa. Vaikka olisimme vain halunneet olla paikallamme, alkoi viima saada ajatuksiin sen hetken lisäksi höyryävän kahvikupin ja tunnelmallisen kahvilan sen nauttimiseen. Kumpikaan meistä ei kuitenkaan halunnut tehdä aloitetta mihinkään suuntaan ja lopulta hänen veljensä tyttöystävineen armahtivat ja tulivat hakemaan meitä alas.

Varjojen pidetessä viimeinen kimppataksi pakotti aikataulullaan meidät lähtemään takaisin kylään. Katselin auton ikkunasta ulos sanomatta sanaakaan. Isännöitsijäni huomasivat minun olevan vaiti ja kysyivät mitä mietin. Vastasin ajattelevani huomista lähtöä ja hyvästejä. Sitä, että se oli minulle vaikeaa. Sitä, etten haluaisi lähteä. Että haluaisin jäädä ja olla heidän kanssaan pitempään. Ja että minun pitää silti tehdä tämä typerä matkani. En voisi jäädä loputtomiin Albaniaan. Minun pitää jatkaa eteenpäin ja jos en lähtisi huomenna, en lähtisi ollenkaan.

Palattuamme takaisin tarinointi jatkui myöhään yöhön. Seuraavana aamuna yllättäen hänen veljensä täytyi lähteä, en enää muista mihin. Hyvästelin perheen isän hänen lähtiessä töihin ja jäimmekin yhtäkkiä kahdestaan. Olin varautunut hyvästelemään tytön ja hänen veljensä yhtäaikaa, mutta nyt minulle tarjoutui tilaisuus avata suuni ja sanoa se, mikä minun piti sanoa.

Istuimme olohuoneen sohvalla, vierekkäin, mutta emme kuitenkaan kiinni toisissamme. Katsoin lattiamattoa hänen jalkojensa suunnalla. Tarkensin katseeni mattoon ja hänen polvensa näkyivät epäterävänä alueena silmäkulmassa. Verkkokalvolle muodostui sumea kaksoiskuva. Kamiinassa roihusi iloinen valkea. Oranssit kekäleet hehkuivat pohjalla ja keltaiset liekit nuolivat ahnaasti kuivaa puuta. Olimme pitkään vaiti. Tiesimme molemmat, että meidän on puhuttava. Odottaminen sai sykkeeni nousemaan, mutta en saanut avattua suutani, vaikka tiesin, että minun on pakko. Lopulta hän sanoi, että meidän on puhuttava. Hymähdin myöntymisen merkiksi. Olimme taas pitkään vaiti. Katsoin kelloa. Meillä olisi hyvin aikaa käydä tämä keskustelu. Silti, en voisi odottaa enempää.

Rohkaisin mieleni ja aloitin: ”En tiedä sanoako vai ei, mutta luulen että minun on pakko. En tiedä mitä tunnet minua kohtaan, mutta luulen, että olen ihastunut. En kuitenkaan halua särkeä sydäntäsi ja siksi olen huolissani. On kaksi syytä, miksi me emme voi seurustella. Aloittaakseni siitä pienemmästä esteestä, minun täytyy tehdä tämä matka.” Puhuimme pitkän tovin kaikesta siitä, mitä välillämme on. Hän ei sanonut suoraan olevansa ihastunut tai rakastunut, mutta kertoi ettei ole koskaan tuntenut mitään vastaavaa. Sitten vaikenimme taas. Olin huojentunut. Oli parempi, ettei meidän tarvinnut arvailla, vaan puhuimme asioista niin kuin ne ovat.

Oltuamme tovin hiljaa, hän kysyi saako halata. Ei minulla ollut mitään sitä vastaan. En edes muistanut miten hyvältä läheisyys tuntuikaan. Istuimme nyt hivenen lähempänä. Tuli kamiinassa oli rauhoittunut, aivan kuten oloni sillä hetkellä. Silti minusta näytti siltä, kuin siellä hiilloksen keskellä kärventyisi sydän, hitaasti, tasaisella lämmöllä. Hän otti minua kädestä kiinni ja kysyi hetken kuluttua haittasiko se.

Katselin hiilloksen keskellä olevaa sydäntä ja sanoin, ettei se suoranaisesti minua haitannut, mutta olen huolissani siitä, että särjet sydämesi. Tunsin jollakin tapaa olevani enemmän vastuussa tilanteesta ja että halusin säästää tuota nuorta sydäntä kaikilta niiltä säröiltä, joita tästä voisi seurata. Sanoin hänelle: ”voi olla vaikea tajuta, ettemme me voi seurustella. Kun alat vähitellen ymmärtämään sen, olet mahdollisesti aluksi vihainen minulle. Haluaisin kuitenkin, että pääsisit sen yli. En halua satuttaa sinua”. Kunpa olisin tajunnut olla satuttamatta itseäni.

Halasimme uudestaan. En ollut lainkaan varautunut ja ennen kuin ehdin reagoida, hän oli suudellut minua kahdesti kaulalle. Sisälläni kuohui tunteiden ristiaallokko. En tiennyt soutaako vai huovata.

Tällaisessa tilanteessa täysin ilman ennakkovaroituksia, en tiennyt miten toimia. Olisiko ollut aika vastata hellyyteen? Antaisinko tunteilleni vallan päättää? Eläisinkö kerrankin hetkessä ja päästäisin toisen minua lähelle? Olisiko viimeinkin aika antaa halun kuljettaa ja katsoa mitä tapahtuu? Olisin halunnut antaa sen tapahtua. Olisin halunnut vastata hellään suudelmaan ja tuntea läheisyyden ja sen kiusallisen kutkuttavan sähköiskun jaloista vatsaan, rintaan, käsiin, silmiin ja sydämeen asti.

Katsoin sitä sydäntä hiillosten keskellä jo puoliksi tuhkaan hautautuneena. Työnsin hänet kauemmas. En halunnut olla mikään sydämensärkijä. En halunnut ajatella vain omaa hetken nautintoani. Ei minusta olisi repimään toisen sydäntä rinnasta. Olisin halunnut sanoa hänelle, että se tuntui hyvältä. Että se sai sisälläni aikaan lämpimän läikähdyksen. Että se oli parasta, mitä kukaan on minulle vähään aikaan tehnyt. Ja mitä minä sanoin? Pyysin häneltä, ettei hän tekisi sitä uudestaan.

Istuimme vierekkäin, kun sanoin, että minun täytyy pakata tavarani valmiiksi. Sitten nousin ja halattuani poistuin huoneeseeni. Haikein mielin sain laukut suljettua. Koskaan ennen ei ole pyörälaukut painaneet niin paljon, kuin kantaessani niitä huoneesta ulko-ovelle. Kiinnitin laukut pyörääni ja istuin ulko-oven viereen penkille hänen viereensä sitomaan kengännauhojani.

Olin jo aikataulustani myöhässä, mutta sillä hetkellä se oli murheistani pienin. Olisin halunnut jäädä siihen. Ulkona oli pakkasta, mutta se ei kiinnostanut minua vähääkään. Olisin voinut olla siinä koko päivän ja vaikka seuraavankin. En tarkalleen muista mistä puhuimme, mutta olimme taas vaiti. Oli se hetki, jota kaikkein eniten pystyin sillä hetkellä vihaamaan. Sanoin, että minun täytyy nyt mennä.

Nousin ylös ja pyysin häntä seuraamaan. Kävelin pyöräni luokse ja kiinnitin kypärän päähäni nostettuani ensin kaulahuivini leukahihnan alle. Annoimme viimeiset halaukset toisillemme. Katsoimme toisiamme silmiin. Hetken pelkäsin (ja toivoin) hänen suutelevan minua kiellostani huolimatta.
-Näkemiin
-Näkemiin
Olin hetken paikallani. Minusta tuntui pahalta lähteä. Tiesin, että hän ei olisi halunnut antaa minun mennä. Tuntui, kuin en voisi lähteä ilman lupaa, vaikka olimme jo hyvästelleet. Viimein hän työnti minua selästä kevyesti ja sanoi:
-Mene nyt
Nousin pyöräni selkään. Juuri tuota teennäisen vihaista, söpöä kommenttia tarvitsinkin. Potkin toisella jalalla pyöräni porttikongista ulos. Vilkutin hänelle ennen kuin katosin kulman taakse. Jos olisin viipynyt minuutinkin pidempään, en olisi enää lähtenyt.

Alamäki sai hänen tekemänsä Suomen lipun lepattamaan tuulessa. Myöhemmin kiinnitin sen ohjaustankooni ja aina sen heiluessa ilmavirrassa palasin ajatuksissani Albanialaiseen pieneen kylään, jonne osa minusta kaihoisasti oli vetämässä yhä uudestaan ja uudestaan.

Sydän murtuneena minun ei kärsinyt olla muiden ihmisten seurassa. Halusin pois päätieltä ja seurasin sokeasti navigaattoriani. Pyöräilyasetuksilla se ohjasi minut pienen kylän läpi tielle, jota ei oikeastaan voi luokitella tieksi. Se oli varmaankin jonkinlainen maastoautotie, jota maanviljelijät käyttivät karjan tarkastamiseen. Arvelin sen lopulta ylittävän pienen vuoren, joten jatkoin matkaani välittämättä kyläläisistä, jotka kauempana yrittivät viheltää minua kääntymään takaisin. Halusin vain olla yksin, vaikka joutuisinkin kääntymään lopulta takaisin. Parin kilometrin jälkeen pysähdyin syödäkseni eväitäni ja kuunnellakseni videoviestin, jonka olin häneltä pyytänyt. Hän puhui kuitenkin niin hiljaa, että pystyin tuulessa erottamaan vain kaksi sanaa: ”thank you”.

Havahduin lähestyvään autoon juuri, kun olin laittanut videokameran takaisin kypäräkotelon sisään. Jätin kameran nauhoittamaan ja laskin kypärän maahan. Auto näytti ihan tavalliselta maasturilta, mutta kätki sisälleen kolme poliisia. Hetken ihmettelyn ja passin näyttämisen jälkeen tajusin, miksi maanviljelijät niin innokkaasti yrittivät käännyttää minua: olin ylittämässä rajavuorta. En sydänsuruissani tajunnut lainkaan, että seuraava kaupunki olisi jo Kreikan puolella ja minun olisi pitänyt seurata päätietä raja-asemalle. Poliisit tarkastivat laukut epämääräisesti ja käskivät autoon sisään vaivautumatta katsomaan edes taskujani.

Auton takatila oli ahdas polkupyörälle, viidelle pyörälaukulle ja eksyneelle turistille. Riisuin kypärän, joka hakkasi kattoa vasten kuoppaisen tien heiluttaessa maasturia puolelta toiselle. Poliisit kävivät täyttämässä vesipullonsa keskellä kylää minun miettiessä takatilassa, olenko pidätetty vai en. Loputtoman täristyksen aikana aloin pikkuhiljaa rentoutua. Olisin edelleen ollut mieluusti yksin, mutta ehkä minulle olisi hyvää lääkettä keskittyä nyt johonkin muuhun.

Poliisi, joka piti passiani, käski minut sisään poliisiasemalle. Se oli harmaa kivirakennus, jonka puisen oven takaa paljastui lyhyt käytävä. Käytävän päässä oli pienehkö huone, jonka toisella reunustalla seisoi pöytä täynnä papereita. Arvoasemassa ylempänä oleva poliisi alkoi kirjoittaa passini tietoja käsin punakantiseen vihkoon. Istuin kamiinan viereen lämpöä hakemaan.

Istuin penkillä viisitoista minuuttia poliisien yrittäessä välillä kysellä minulta jotakin ja ymmärsin vain sen, että he halusivat minun menevän Kreikan puolelle. Yksi poliiseista hieroi peukaloaan etusormeaan ja keskisormeaan vasten, kysyi jotakin ja loihti naamalleen vihjailevan hymyn.

Pudistin päätäni ja kirosin mielessäni videokamerani akkua. Sen ainoan kerran, kun olen pidätettynä vieraassa maassa poliisin kysyessä lahjusta, minulla ei ole tarpeeksi akkua dokumentoimaan korruption ja köyhyyden kantamaa hedelmää. Istuin vielä tovin paikallani, kunnes joku työnsi passini takaisin käteeni. Saattaessaan minua takaisin pyörälleni samaa kolkkoa käytävää pitkin, poliisit muistivat mainita noin viisi kertaa missä suunnassa Kreikka sijaitsee.

Poistuin lumisen poliisiaseman pihasta kohti Kreikan Kastoriaa. Minut otti vastaan keski-ikäinen sosiaalityöntekijä, jonka englanti oli hieman ruosteessa, mutta aktivoitui ihmeen nopeasti. Hän oli avoin ihminen ja kertoi muun muassa palaneensa loppuun edellisessä työssä ja sairastavansa masennusta.

Jätettyämme tavaramme hänen asunnolleen, poistuimme autolla ihmettelemään kaupunkia. Hän halusi viedä minut tutustumaan iltaelämään. Oli mukavaa nauttia kuppi kuumaa teetä sisätiloissa. Istuessamme teekupin äärellä, palasin ajatuksissani aamun tapahtumiin. Tuijotin edessäni olevaa paksua tammipöytää ja teekupistani nousevaa höyryä, kunnes isäntäni kysyi, mitä mietin. Vastasin ajattelevani yhtä tyttöä.

Oltuani hetken hiljaa, kysyin mitä hän miettii. Miehen pupillit suurenivat hänen kumartuessaan salamyhkäisesti puoleeni ja hän vastasi hiljaisella, matalalla äänellä: ”Mieleni on jumissa siinä tilanteessa, kun otimme laukkusi autostani ulos. Mieleni sanoo, että tuuli otti kirjoja tai papereita autoni takapenkiltä ja vei ne mennessään”.

Musiikki sai ikkunalasit resonoimaan. Lämpö alkoi muuttua kuumuudeksi. Ihmettelin miksi musiikki oli niin kovalla, miksi lämpötila oli saunalukemissa, mutta kiuasta ei näkynyt missään ja ennen kaikkea mitä minä, pohjoisen poika, teen kreikkalaisessa lähiöräkälässä sydänsuruissani puolihullun sosiaalityöntekijän kanssa?

Välittömästi sen ajateltuani, minun piti ottaa mielessäni sanani takaisin. Ei hän ollut puolihullu. Hänellä oli mielenterveysongelmia, ehkä vakaviakin sellaisia, mutta hän oli todellakin terveeseen ajatteluun kykenevä lämminsydäminen ihminen. Olisin itse voinut olla samassa tilanteessa, jos elämässäni olisi muutama asia mennyt toisin. Tuskin olisin itse kyennyt kantamaan kaikkea sitä, mihin hän oli pystynyt. Ei minulla ollut oikeutta haukkua toista hulluksi, varsinkaan kun en tiennyt, miten pahasti oma mieleni olisi murtunut niissä koettelemuksissa. Olisi ollut helppoa arvostella omasta perspektiivistä yrittämättä asettua toisen asemaan.

Palattuamme asunnolle viritimme kamiinaan tulen yötä lämmittämään. Isäntäni poistui hakemaan lisää puita. Havahduin pistävään katkuun ja huomasin kytevän talouspaperirullan kamiinan päällä, noin puolen metrin päässä sängystäni. Syöksyin sieppaamaan rullan pois ja heitin sen lavuaariin vesihanan alle. Palattuaan mies oli hyvin kiitollinen, olin pelastanut hänen talonsa tulipalolta. Mitä pienistä.

Seuraavana aamuna suunnittelin herääväni aikaisin, koska en halunnut yöpyä vuoristossa montaa kertaa ja halusin nähdä Danielin mahdollisimman pian, jonka kanssa olimme sopineet tapaavamme etelä-Kreikassa. Isäntäni olisi mielellään majoittanut minut pidempään ja hän sanoi, että hänestä tuntuu pahalta, jos olen uutena vuotena yksin. Halusin silti jatkaa matkaani.

Aamun tullen kyseenalaistin oman mielenterveyteni, pakkasta oli muutama aste ja kurkkuni kipeä. Olisin tehnyt mitä tahansa muuta, kuin noussut lämpimästä sängystä ylös. Isäntäni äidin tuoma runsas aamupala ja termospullollinen kuumaa teetä saivat minut kuitenkin piristymään. Oli kai tyhmää lähteä jatkamaan matkaa uudenvuoden aattona vailla tietoakaan seuraavasta yösijasta, mutta tunsin, että se olisi oikea ratkaisu. Olisin mahdollisesti valmis maksamaan pienen omaisuuden sinä iltana lämpimästä sängystä, mutta niin vain polkaisin iloisesti kauemmas paikasta, jossa se olisi ollut tarjolla ilmaiseksi.

Päivä oli kylmä ja vuorten rinteillä lunta. Pieneen vuoristokylään tullessani näin seurueen, ja pysähdyin kysymään neuvoa:
-Hei, puhutteko englantia?
-Hei, kyllä me puhumme. Oletko Suomesta kotoisin?
-Kyllä vain.
-Tunnistin lippusi, olen asunut Suomessa. Mitä teet näin kaukana kotoa?
-En tiedä. Kysyn saman kysymyksen itseltäni joka päivä, enkä ole vielä löytänyt vastausta. Ehkä lopetan matkustamisen sitten, kun löydän. Tiedättekö, missä voisin täyttää vesipulloni?
-Tuo isoin rakennus on hotelli, siellä on ravintola ja he varmaankin voivat auttaa.

Pysähdyin hotelliin kahville ja täyttämään vesipulloni. Ihmiset tulivat kyselemään kaikenlaista ja olivat uteliaan kiinnostuneita. Tunsin itseni kuin filmitähdeksi, jota fanit piirittävät. Muutamat antoivat puhelinnumeronsa ja pyysivät soittamaan, kun ajan heidän kotikaupunkinsa ohi. Joku toi suklaalevyn, toinen leivoksia. Olin jo lähdössä, mutta yhtäkkiä minulla oli niin paljon ruokaa naamani edessä, että päätin pitää uuden ruokatauon lämpimissä sisätiloissa.

Lähtiessäni minulla oli suolaisia ja makeita leivoksia, kolme levyä suklaata ja vatsa täynnä. Pakkasen keskellä lumista vuorta ylittäessä iltapäivän aurinko alkoi lämmittää ja sai elämän maistumaan makealta. Pitkän ylämäen puurtaminen palkittiin maisemien avautuessa puhtaan valkoisena kuin morsiuspuku. Nautin elämästä vuorilla vailla huolta huomisesta tai edes seuraavasta yöstä.

Alamäki sai hymyni levenemään entisestään ja sulatti hetkeksi ne kestouurteet naamaltani, joihin olisi kai synkkänä päivänä kylvänyt perunoitakin. Päivän kääntyessä iltaa kohti päätin tarkastaa pienen kylän, joka vei kaksi kilometriä päätieltä sivuun. Löysin opasteet pienelle kirkolle ja lähdin katsomaan voisiko siellä nukkua. Töyssyinen ylämäki oli autoille turhan hankala, mutta ketterällä pyörällä pääsin nousemaan sitä kevyesti ja otin kiinni neljä kreikkalaista, jotka olivat jättäneet autonsa mäen alle. He tuntuivat olevan kovin hämillään ja kyselivät kaikenlaisia kysymyksiä, joihin puuskutin vastaukseni kypärämyssyn alta.
-Kauanko olet matkustanut?
-Vajaat neljä kuukautta.
-Vau, ja koko matkan yksin?
-Yhtä viikkoa lukuunottamatta kyllä.
-Montako kilometriä olet jo polkenut?
-En tiedä tarkasti, mutta ehkä vajaat neljätuhatta.
-Vau, tämä ei kai ole ensimmäinen matkasi?
-Oikeastaan on.
-Mutta olet pyöräillyt koko ikäsi?
-Ostin tämän pyöräni vuosi ennen matkani alkua. Sitä ennen minulla ei ollut pyörää lainkaan.
-Mutta treenasit kovaa sen vuoden?
-Kiinnitin pyörälaukut kerran täyteen pakattuna kiinni ja poljin yhden testikilometrin.
-Mutta tuo mitä teet, on vaikeaa?
-Oikeastaan ei. Riittää, että osaa polkea eteenpäin ja laittaa ruokaa retkikeittimellä. Kaikki muu kyllä sitten järjestyy itsestään.
-Minne olet matkalla?
-Uuteen Seelantiin.
-Vau, sinulla on kai paljon rahaa säästössä?
-Ei nyt niinkään. Etsin sponsoreita, koska rahani eivät riitä sinne asti.

Saavuimme jonkinlaisen luostarin tapaiselle ja ilokseni se oli auki. Olin löytänyt yösijani. Kreikkalaiset kutsuivat minut mukaansa kahville kylään ja tartuin siihen ilomielin, kun oli vielä turhan aikaista mennä nukkumaan.

Ravintolassa he tilasivat ruokaa ja tarjosivat minullekin, vaikka yritin vakuutella, että olen juuri syönyt, enkä kovin nälkäinen. Eteeni työnnettiin kuitenkin lautanen ja siihen ilmestyi jostakin ranskalaisia perunoita, monta palaa erilaista lihaa, kalaa ja lautasen viereen kahvikuppi ja vesilasi.

Tarinoidessamme he kysyivät haluaisinko tulla heidän luokseen nukkumaan kymmenen kilometrin päähän. Olisi ollut typerää kieltäytyä. Jätin laukut heidän autonsa kyytiin, otin puhelinnumeron ja rekisterinumeron ylös ja poljin takaisin siihen suuntaan, mistä olin tullutkin.

Talo oli oikein kodikas ja tunsin itseni uudesti syntyneeksi suihkun ja ruokailun jälkeen. Pelasimme korttipelejä ja väsyneenä minä hävisin jatkuvasti. Olisin ollut jo yhdeksältä valmis nukkumaan, mutta yhä vain jatkoimme ja jatkoimme. Lopulta keskiyö oli jo niin lähellä, että en viitsinyt mennä enää nukkumaan odottamatta vanhan vuoden loppumista ja uuden alkamista. Kun keskiyö alkoi olla lähellä, korttiringissä paloi tupakan lisäksi jotakin muutakin. Todennäköisesti se oli pilveä, mutta oli mitä hyvänsä, en olisi ottanut eikä minulle onneksi tarjottu. Kun keskiyöhön oli noin viisitoista minuuttia, korttipelit keskeytettiin, viereisen huoneen lattialle laitettiin kivi, sen päälle kynttilä ja ympärille erilaisia hedelmiä.

En tajunnut vähääkän, mikä sen tarkoitus oli, mutta ajattelin sen olevan jotakin mielenkiintoista, josta olisi mukava saada kuva. Kaivoin videokameran taskustani ja laitoin valokuvaustoiminnon päälle. Yksi heistä kysyi, aionko kuvata. Kysyin haittaisiko, jos ottaisin yhden kuvan. Vastauksesta en väsyneenä ja kielitaitoni rajoissa ymmärtänyt mitään, mutta tajusin, etteivät he pitäneet ajatuksesta lainkaan. Tunsin tehneeni radikaalin etikettivirheen ja nyt sitä oli jo myöhäistä korjata.

Tapa, jolla he ottivat uuden vuoden vastaan, tuntui olevan heille lähes uskonnollisen rituaalimainen ja ymmärsin, ettei nyt olisi kohteliasta dokumentoida mitä tapahtuu seuraavaksi. Kaiken kaikkiaan uusi vuosi tuntui olevan heille paljon tärkeämpi, kuin vaikkapa joulu suomalaisille. He viettivät sitä neljästään ja ymmärsin, että he olivat kaikkein läheisimmät henkilöt toisilleen ja täällä uutta vuotta juhlittiin tiiviillä ja pienellä porukalla. Nyt minut, ventovieraan matkalaisen, he olivat päästäneet niinkin tärkeään juhlaan ja minä moukka olin aikonut kuvata heidän uudenvuoden menojaan lupaa kysymättä. Mäntti. Olin niin väsynyt ja häkeltynyt, etten osannut kunnolla edes pahoitella.

Kun kynttiläviritelmä oli valmis, muistan nähneeni kaksi naisista sen ympärillä ja voi olla, että kuvittelin väsyneenä omiani, mutta minusta näytti kuin he olisivat jonkitapaisen transsin kaltaisessa tilassa, pupillit laajentuneina ja katsoivat sekunnin murto-osan molemmat minua silmiin. En todellakaan tiedä onko se kaikki lopulta vain mielikuvitukseni ja väsymykseni tulosta, mutta tunsin, kuin olisin saanut moitteet junttimaisesta käytöksestäni.

Vanhaa vuotta oli jäljellä viisi minuuttia toisen naisista asettaessa hälytyksen kännykkään. Sitten yksi miehistä alkoi kääntää uutta pilvitupakkaa ja tätä odotellessa me muut asettauduimme rinkiin kynttilän ympärille saman naisen revetessä jostakin käsittämättömästä syystä hysteeriseen nauruun. Kun kaikki lopulta istuivat ringissä, otimme toisiamme käsistämme kiinni ja he alkoivat laulaa jonkinlaista mantraa. Sitä kesti pari pitkää minuuttia, jonka jälkeen kello viimein soin. He heittäytyivät halaamaan toisiaan lähes itku kurkussa minun ihmetellessä, miten minulla on aina taito hankkitutua mitä eriskummallisimpiin tilanteisiin. Lopulta oli aika vaihtaa halattavaa kohdetta ja minäkin sain osani halauksista ja uudenvuoden toivotuksista, ensimmäisistä ulkomailla ja taatusti mieleenpainuvimmista.

Vuosi oli vaihtunut ja jäljellä oli kakun syönti. Sen jälkeen olin jo kypsää kauraa nukkumaan ja isäntäväkeni sanoi nukkuvansa todennäköisesti pitkään. Aikaiseen herätykseen tottuneena tiesin nousevani ja lähteväni ennen sitä ja jätin heille hyvästit jo illalla. Väsähdin sänkyyni korvatulpat korvissa ja aamulla kenkääni oli ilmestynyt pieni kortti, jossa toivotettiin hyvää uutta vuotta. Kirjoitin heille vastaukseksi kirjeen.

Jätin kirjeen keittiön pöydälle ja poljin takaisin samaan kylään, josta eilen lähdin. Minulla oli edellisillan ravintolan salasana ja pysähdyin sen eteen käyttääkseni nettiä. Isäntä tuli hetken kuluttua paikalle ja hänen kävellessä sisään kysyin, oliko ravintola auki tänään. Mies kertoi sen olevan tänään suljettu, astui sisään ja hetken kuluttua palasi kutsumaan minut aamukahville.

Isäntä, joka ei puhunut englantia, lienee käsittänyt kysymykseni väärin, sillä ravintola avasi ovensa asiakkaillekin. Ne asiakkaista, jotka osasivat englantia, toimivat tulkkeina ja isäntä hämmästeli matkaani. Varmaankin siksi sain pestä pyöräni heidän pesuaineilla ja viettää koko päivän ravintolassa takkatulen ja hyvän internetyhteyden äärellä.

Isäntä pyysi minut liittymään perheen lounashetkeen. Hän yritti myös tarjota olutta lukuisia kertoja ja suorastaan suostutteli, että ota nyt pienen pieni maistiainen edes. Lopulta hän tyytyi tuomaan minulle Coca cola-pullon. Ruokailtuani isäntä tarjosi minulle tupakkaa ja olutta uudestaan. Kieltäydyttyäni hän ihmetteli ääneen, mikä minua vaivaa.

Olen muuten huomannut, että alkoholittomuutta saa perustella loputtomiin ja suorastaan taistella näkökantansa puolesta, mutta kasvissyönti on yleisesti ottaen vain hienoa ja sen perusteiden kysymistä ihmiset pitänevät vähintäänkin epähienona tungetteluna. Minun logiikkani mukaan ensimmäinen on aiheuttanut tässä maailmassa enemmän kärsimystä, mutta ehkä minun logiikkaan ei ole niin luottaminen. Mikä lie nuorten miehen järkeilyssä mennyt pieleen, kun ei viina, tupakka, huumeet, naiset ja opiskelu maistu, mutta alumiiniputkista rakennetun, muttereilla kasatun kitinämankelin veivaaminen sitäkin enemmän?

Järkeä tai ei, täytyy myöntää, että tällaisena aurinkoisena päivänä vatsa täynnä ruokaa, pyörä ja retkikeitin pestynä, lämpimän takkatulen äärellä torkut ottaneena minulla ei ollut paljon valittamista valinnoistani. Yritin maksaa isännälle kahveista ja ruuasta, mutta hän ei hyväksynyt rahaa, eikä edes sitä, että olisin pikkuhiljaa jatkanut matkaani. Mihinkäs minulla oikeastaan oli kiire? Ei kerrassaan mihinkään ja lepopäivä oli näissä oloissa oikein tervetullut.

Isäntä kävi hyvästelemässä minut ja poistui johonkin. Perheen tytär jäi pitämään liikettä pystyssä ja tuntui olevan kiinnostunut minusta. Kun yritin häipyä, hän pyysi vajavaisella englannin kielellä minua vielä jäämään. Päätin olla siihen asti, että olisi aika mennä tekemään yösija siihen kirkkoon, jossa aioin nukkua edellisyön. Yrittäessäni poistua uudelleen, hän halusi tarjota kahvit. Päätin lähteä kahvit juotuani. Sitten hän kysyi missä aioin nukkua ja säälivin ilmein sanoi: ”mutta siellä on kylmä”. Tiesin, että hän olisi majoittanut minut jos olisin halunnut, mutta en ollut hänestä tippaakaan kiinnostunut. Totesin pärjääväni ja poistuin nukkumaan.

Yön pimeydessä näköaisti on hyödytön ja kuuloaisti monin verroin terävöitynyt. Pienen kirkon seinä- ja kattorakenteissa hiiret ja rotat aloittivat äänekkään nakertamisen ja loihtivat minusta esiin pienen Stephen Kingin. Mielikuvitus laukkasi ja sai minut hermostuneeksi ja uneni lyhyiksi. Kuuntelin nakertamista, joka oli välillä niin äänekästä, että kävin pari kertaa ulkona katsomassa oliko joku isompi eläin tullut nuuskimaan kirkkoa lähempää. Viimein unihiekka painoi silmäni kiinni ja tästä noin kahden sekunnin jälkeen aamu valkeni. Olin väsynyt, mutta sain päivääni kummasti piristystä tarkistaessani viestit ja huomatessani, että minulla oli sohvasurffauspaikka. Kyseessä oli pieni leipomo, jossa vietin kaksi yötä ja lähtiessäni sain laukkuni täyteen eväitä.

Arta-nimiseen kaupunkiin saavuttuani minulla ei ollut mitään käsitystä, missä yöpyä. Auki olevia kirkkoja ei ollut niin isossa kaupungissa ja halvin hotelli olisi ollut noin neljäkymmentä euroa. Mieli maassa en jaksanut lähteä etsimään nukkumapaikkaa. Istuin pari tuntia kahvilassa vain netin äärellä ja tuhlasin arvokkaita tunteja yösijan etsimiseen. Sain lopulta itseni liikkeelle ja löysin aivan sattumalta pienen lammen ja sen keskeltä pienen saaren. Saareen johtava silta oli suljettu aidalla ja verkoilla ja tiesin sen siksi olevan täydellinen paikka. Sinne meneminen olisi kiellettyä ja juuri siksi saisin olla siellä rauhassa. Nostin pyöräni ja laukkuni verkkoaidan yli ja pystytin telttani vesisateessa pienelle nurmikolle, joka oli juuri ja juuri riittävän iso ja tasainen leiriytymistä varten.

Minulla oli Patras-nimiseen kylään majapaikka ja 160 kilometriä. Ajattelin polkevani sen kahdessa osassa, mutta säätiedotusta tutkittuani lähetin viestin isännöitsijälleni ja kysyin voisinko tulla jo tänään. Ei olisi mitään järkeä polkea sellaista matkaa vesisateessa, mutta telttailu toista kertaa sateessa ei houkuttanut. Harmaa keli sai mieleni ärtyisäksi ja syystä tai toisesta mielessäni pyöri vain se, miten ihmiset ovat halunneet neuvoa ja puuttua siihen miten ja minne matkustan.

Ensinnäkin pyörässäni pitäisi olla moottori. Toisekseen vuorten ylittämisen sijaan minun olisi pitänyt ottaa bussi suoraan Thessalonikiin. Kolmannekseen minulla ei pitäisi olla edes koko pyörää, vaan minun pitäisi matkustaa julkisilla ja nukkua telttani sijaan hostelleissa. Jonkun mielestä minun ei pitäisi matkustaa ainakaan Uuteen Seelantiin asti. Minun pitäisi suosiolla tyytyä vähän lyhyempään reissuun ja tarkemmin asiaa ajateltuna minun ei pitäisi edes matkustaa, vaan jäädä kotiin ja opiskella, perustaa perhe ja maksaa veroja. Se albanialainen tyttökin minun olisi pitänyt kuulemma palata hakemaan mukaani. Ja sitten se kaikista pahin, jo on kumma jos ei mies juo viinaa. Tottahan kaikki juo ja jos ei, on vähintäänkin päästään vialta. Jälkimmäisestä suostun olemaan samaa mieltä, mielenterveyteni saatte kyseenalaistaa vapaasti. Mutta jos eläisin niin kuin kaikki muut haluavat, olisin nyt Suomessa pulpetin ääressä, kävisin terapiassa, söisin masennuslääkkeitä ja murehtisin yöuneni lyhyiksi, päiväni pitkiksi ja iltani yksinäisiksi.

Täällä minulla olisi ollut tuhatkertaisesti enemmän syytä huoleen. Voisin murehtia, milloin rahani loppuvat, miten hankin viisumit Aasian maihin, missä nukun yöni, mistä ostan ruokani ja mikä pyörääni ja päätäni milloinkin vaivaa. Myönnettäköön, että toisinaan niin teenkin, mutta kokonaisuutenaan olin päässyt ainaisesta murehtimisen kierteestäni. Tunsin tekeväni juuri sitä mitä halusin ja elin jokaisen päiväni niin, kuin se jäisi viimeiseksi. En tekemällä mitään typerää tai vastuutonta, mutta luottaen siihen että asiat aina järjestyisivät minulle parhain päin. Voi toki olla, että jonakin päivänä ne eivät järjesty. On ihan pahuksen iso riski, että tällaisella matkalla ennemmin tai myöhemmin asiat kehittyvät väärään suuntaan pahemmin, kuin olisin siinä pienessä kirkossa pitkänä yönä pystynyt kuvittelemaan. Mutta juuri siksi elän jokaisen päivän kuin suurta lahjaa, luottaen huomiseen.

Vesisade alkoi piiskata kasvojani niin raivokkaasti, etten ollut nähdä eteeni. Niin rajua, taukoamatonta vesisadetta en ole saanut vielä matkallani niskaani ja tottakai sen piti sattua juuri silloin, kun olin ajamassa tämän matkani ennätyspitkää päivää. Tiet tulvivat puutteellisen ojituksen takia, mutta en juuri vaivautunut väistämään lammikoita, tällä sateella kastuisin Gore Tex-asusta huolimatta. Polveenkin alkoi koskea. Kahvilassa pysähtyessäni sain tarkistettua viestit, onnekseni minulla olisi yöpaikka jo tänä iltana.

Patrakseen piti polkea massiivisen sillan yli, jossa sateen, ylämäen ja polvikivun lisäksi minulla oli vastassani turbulenttinen tuuli, joka pakotti minut taluttamaan pyörääni. Silta päättyi kevyen liikenteen osalta rappusiin, joita laskeutuessani polveani viilsi partaveitsenterävä kipu. En voinut edes ottaa kaiteesta tukea, koska minun piti työntää pyörääni alas, joka meinasi painollaan vetää minut kumoon. Kaupungissa ajaessani pystyin käyttämään oikeasta jalastani vain kymmenesosan normaalitehoista ja kulutin kymmenen kilometrin matkaan yli tunnin. Pääsin viimeinkin intialaisten vaihto-opiskelijoiden soluasunnolle. Vietin heidän luonaan kaksi yötä nauttien hyvistä keskusteluista, tulisesta ruuasta ja elävästä kitara- ja laulumusiikista.

Intialaiset olisivat majoittaneet minut mielellään pidemmäksikin aikaa, mutta halusin päästä Kreikan Lagkadaan mahdollisimman nopeasti Danielia tapaamaan. Taivaalta tuli vuoroin räntää, lunta ja rakeita, joita intialaiset eivät olleet nähneet kertaakaan eläissään. Jätin heidät ihettelemään säätä polkien kohti vuoristoa. Seuraava yösija sisätiloissa olisi Kalamatassa ja minun pitäisi yöpyä matkalla ainakin kerran, todennäköisesti kahdesti.

 

Päivän kääntyessä iltaa kohti löysin jonkun leikkikentän tapaisen ja sieltä auki olevan rakennuksen. Sillä hetkellä se oli paras tarjolla oleva paikka ja päätin leiriytyä rakennuksen sisälle, vaikka se ei ollut lämmitetty. Olin edelleen aloittelija, mutta jo sen verran kilometrien karaisema, että tarkenin nukkua pienellä pakkasellakin tuulen suojaan pystyttämässä teltassani, vaikka makuupussini mukavuuslämpötila oli kuusi astetta ja limit-arvo pyöreä nolla. Polkiessani rakennusta kohti, pyörä juuttui lammikkoon ja jouduin työntämään sen irti. Pystytin telttani sisälle ja sain kylmyydestä huolimatta unta kohtalaisesti.

Lätäkköön astumat kenkäni olivat aamulla jäätyneet kivikoviksi ja jouduin käyttämään hieman väkivaltaa saadakseni ne jalkaani. Varmaankin samasta syystä vaihteet olivat jäätyneet, enkä voinut käyttää takavaihtajaa lainkaan. Etuvaihteita pystyin käyttämään sen verran että sain ketjut keskimmäiseltä vaihteelta suurimmalle. Takaisinpäin vaihtaessani minun piti ensin pysähtyä ja sitten käsin auttaa vaihtajaa siirtymään rungon suuntaan.

Pysähdyin huoltoasemalla kysyäkseni voisinko pitää pyörää takan lähellä hetken, jotta saisin sulatettua vaihteet. Loppujen lopuksi olisin tarvinnut korkeintaan puoli tuntia, sotkua olisi syntynyt hyvin vähän ja olisin todennäköisesti ostanut kahvin odotellessani, mutta puolen hehtaarin kokoinen kahvila lienee liian ahdas yhdelle polkupyörälle ja päivän ensimmäiselle asiakkaalle.

Aiemmat Balkanin maat ovat olleet hintatasoltaan Kreikkaan verrattuna halpoja ja muun muassa Albanian ja Makedonian keskikuukausipalkka on noin kaksisataa euroa, kun se Kreikassa on noin seitsämänsataa. Köyhissä maissa en olisi koskaan jäänyt ilman apua ja jos tämä muutos asenteissa johtui niin kutsutusta kehityksestä ja varallisuudesta, minun puolestani koko maapallo olisi saanut taantua Balkanin tasolle.

Rannikolle tullessani ilma muuttui lämpimäksi ja sai vaihteeni sulamaan. Polvi oli vielä hivenen kipeä, mutta satulan madaltaminen auttoi akuuttiin hätään. Telttailin rannikolla yhden yön ja toisen vietin Kalamatassa, jonka jälkeen ylitin kaksi vuorta ennen saapumistani Lagkadaan. Minulla oli satelliittikuva paikasta, jossa minua odottaisi vapaaehtoistyö ilmaista majoitusta ja ruokaa vastaan sekä Daniel, jonka olin tavannut kaksi kuukautta sitten Kroatiassa. Poljettuani kylän läpi en ollut löytänyt oikeaa osoitetta. Palasin takaisin päin päätäni pyöritellen, kun sitten tein lukkojarrutuksen, heivasin pyöräni kiviseinää vasten nojaamaan ja juoksin rappuset ylös samalla kun huudahdin:
-Daniel!

Markus

19 ajatusta aiheesta “Makedonia-Albania-Kreikka: Särkyneellä sydämellä”

  1. Vinkki siihen, kun ensi kerran kysytään perusteluja siihen, ettet juo alkoholia: Kerro ihmettelväsi, miksi sitä sinulta aina kysytään ja esitä vastakysmys: Miksi hän juo?

    Btw, kuvat elävöittää mukavasti (jo muutenkin niin) elävää tekstiä.

  2. Hyvin vaikuttais reissu etenevän. Jos voi esittää toivomuksia niin olisi kiva, kun matkakertomuksia tulisi useammin, mutta olisivat lyhyempiä. Toki ymmärrän, että ei ole joka päivä aikaa tai edes mahdollisuutta kirjotella…

    1. Kiitos Samppa, kerro Siirille terveisiä 🙂

      Mua harmittaa päivittää näin harvoin. Kuitenkin tällä tavalla blogin laatu pysyy huomattavasti parempana kuin useammin päivittämällä. Minulla ei riitä mielikuvitusta kertomaan jokaisesta päivästä mielenkiintoisia asioita, ajatuksia jne. ja jokaisen päivän kertomista en koe mielekkääksi. Myöskin tien päällä on blogin päivittäminen ajoittain hankalaa. Ensinnäkin tarvitsen sähköä ja nettiä, toisekseen se vaatii oman rauhan ja musiikkia, että pystyn tuottamaan luovaa tekstiä. Toisekseen rönsyilevällä kirjoitustyylillä minun pitää muokata tekstiä moneen kertaan ja vielä useammin lukea se läpi. On hyvä antaa jo kirjoitetun tekstin hautua päivän pari ja sitten uusilla silmillä lukea se läpi, jotta siitä saa laadukasta. Tämän tarinani kirjoittamiseen käytin kaksi viikkoa, luin sen läpi noin 35 kertaa ja muokkasin noin 25 kertaa. Lisäksi mun pitää upottaa myös kuvia sekaan ja kokonaisuutenaan se on aika aikaa vievää. Sitten pitäisi sen kaiken ohella markkinoida tätä matkaa, saada ne videot joskus editoitua, säätää passin ja viisumeiden kanssa, polkeakin pitäisi jossakin välissä eikä kroppa pysy mukana jos ei syö ja nuku. Niin ja levätäkin pitää jossain välissä. Haluaisin todella kertoa vähän useammin kuulumisia, mutta sille on omat rajoitteensa. Uskoisin kuitenkin, että kunhan noi videot alkaa olla kohillaan, voi tekstiäkin tulla vähän useammin, kun ei ole ”työtä” ihan niin paljon rästissä 🙂

      No sen verran vielä tähän loppuun, että seuraava teksti on julkaisua vaille valmis, mutta saatte oottaa sitä vielä hetken aikaa. Kunhan julkaisen sen, ymmärrätte syyn sille miks en oo julkaissut aikasemmin. Enempää en voi kertoa, menee muuten idea pilalle 🙂

      1. Komppaan Samppaa, että tekstien osittaminen ja postaaminen useammin olisi useammankin lukijan ja potentiaalisen lukijan toive. Eräs tuttavani ei jaksanut lukea tekstejä ollenkaan, kun ovat niin pitkiä – kiinnostusta kyllä olisi ollut! Minä ja tuskin Samppakaan tarkoitti päivittäisiä postauksia, vaan lyhyempiä tekstejä esimerkiksi noin kahden viikon välein. Voit jatkaa samaan malliin, mutta olisi hauskaa, jos yksi teksti käsittelisi yhtä tai muutamaa teemaa (esim. rakkaus, vastoinkäymiset, ihmiset, yksinäisyys, vapaus, jne.) Tässä yksi kehitysehdotuksia, mutta pidä toki blogi itsesi näköisenä! 🙂 Lukijoiden toiveet voi hyvinkin ottaa haasteena kehittää itseään kirjoittajana. Reissuahan sinulla vielä riittää, joten aikaa kehittämiseen on. 🙂

        Toivon sinulle hyviä pyöräilykelejä, antoisia kokemuksia ja mukavia ihmisiä sekä erityisesti hyvää mieltä! 🙂

        1. Kiitoksia 🙂

          Viimeisimmät postaukset ovat pitkiä jothuten siitä, että juuri siihen aikaan kasautui kaikista eniten töitä, eikä ollut aikaa kirjoittaa blogia ajan tasalle aiemmin. Nyt on työmäärä hivenen pienempi ja toivoakseni mahdollisuuksia päivittää blogi löytyy sen verran tiuhaan, että sisältö pysyy lyhyempänä 🙂

          1. Ai että miten ihanaa tekstiä! On kuin romaania lukisi! En suosittele tekstien pilkkomista, pidä tämä tyyli kuten nytkin. Tarinoihisi pääsee omassa mielikuvituksessaan sisälle aivan uudella ulottuvuudella ja voi tuntea kertomuksen syvemmin! (Luin ehkä yhden parhaimmista kirjoista äskettäin Khaled Hossei kn Leijapojan ja teksteissäsi on upealla tavalla jotakin samaa). Uutta tekstiä odotellessa tunne on sama kun odottaa uutta jaksoa lemppari tv-sarjasta, kirjatrilogiasta tai uudesta elokuvasta. Kiitos! Itse olen nyt lähes 6kk viettänyt Kaakkois-Aasiassa ja vajaa pari kuukautta on vielä jäljellä. jos tulee mietintämyssyyn ajatuksia sieltä suunnalta, voi kysellä😊

          2. Kiitos paljon Anna, piristi sateista päivää kummasti 🙂

            En vielä tiedä, mitä teen tekstin pilkkomisen suhteen. Ehkä minun pitäisi linkata facebook-sivuni näille nettisivuille, jotta ihmiset voivat seurata matkaani hieman useammin?

  3. Tervehdys sinne kauas!
    Luin blogisi kokonaan yhdeltä istumalta, osaat kirjoittaa hyvin ja mukaansatempaavasti. Samaistun kovasti polttavaan tarpeeseen matkustaa, mutta ihan tällaiseen matkaan minusta ei kyllä olisi. Pakottavaa tunnetta on ollut vaikea selittää kanssakulkijoille, he eivät sitä ymmärrä. Onneksi minulla kuitenkin on puoliso, joka ei myöskään haaveile isosta talosta ja hienoista autoista, vaan matkustamisesta. How great is that! Mitä alkoholin käyttämiseen tulee, jaksan itsekin ihmetellä kertaalleen sitä, miksi alkoholittomuus on ihmisille ongelma, oli täysin absolutisti tai ei vain sillä hetkellä huvita juoda.

    Odotan kovasti seuraavaa tekstiäsi ja toivotan onnea matkaan!

    1. Kiitos Catie 🙂

      Kun matkakuumemittari on valkosolut tuohavissa lukemissa, ei jää enää vaihtoehtoja.

      Uskaltaisin sanoa, että kenestä vain terveen ruumiin omaavasta on tällaiselle matkalle, jos sitä tarpeeksi haluaa. Ehkä sulla ei vain ole niin suurta halua juuri tällaiselle matkalle, mutta ei se tarkoita, etteikö sinusta siihen olisi.

      Ymmärrän tavallaan miksi ihmiset alkoholittomuuden taustoista kyselee, mutta kun tarpeeksi usein joutuu suorastaan vääntämään ratakiskosta että ei, en juo, se ei ollut vitsi, niin se välillä jaksaa hämmästyttää.

      Mukavia lukuhetkiä jatkossakin 🙂

  4. Eksyin tänään ensimmäistä kertaa blogiisi ja oli kyllä ilo lukea hyvin kirjoitettua tekstiä! Tuntui kuin olisin itse ollut matkalla mukana 🙂 Matkailu on jo pitkään ollut intohimoni ja se vei minut neljä vuotta sitten Australiaan, jonne jäin opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Pyöräilyn tuoma vapaus tuo varmasti ihan erilaisen kokemuksen matkustamiseen ja olisi mahtava päästä joskus kokeilemaan, tosin ei ehkä ihan samassa mittakaavassa. Innolla odotan seuraavaa kertomustasi ja jos Australiaan eksyt niin tulehan Perthiin moikkaamaan! 🙂

    1. Kiitos Laura 🙂

      Tarkoitus olisi tulla, jos tässä asiat soljuu sille mallille. Australia on upea paikka, oma kokemukseni rajoittuu tosin itärannikolle. Nyt on yksi syy lisää katsoa se toinen puoli 🙂 Nauti lämmöstä vielä kun sitä taitaa siellä riittää 🙂

  5. Moro Markus.
    Äijällä on iha huippu matka ollu. Ja hyviä postauksia. Kuulin blogistasi sampalta. Onneksi vaivauduin lukemaan näitä.
    Hyvää matkaa. Olet rohkea
    <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *