Kreikka-Bulgaria

Reitti: Thessaloniki-Serres-Blagoevgrad-Sofia

Thessalonikissa tapasin kolmannen kerran tällä matkalla Danielin, jonka oli odottanut muutaman päivän vain, jotta ehtisin ottaa hänet kiinni. Pyöräilimme pienen kukkulan päälle, josta saatoimme ihailla alempana levittäytyvää Thessalonikia ja meren taakse vuorten yli painuvaa aurinkoa. Thessaloniki oli juuri sellainen, kuin sen kuvittelinkin olevan: valtava, saasteinen, ruutukaavoitettu ruma betoniviidakko, mutta huokui silti ihmeellistä, lähes taianomaista tunnelmaa.

Lähdimme ihmettelemään kaupunkia lähempää samalla kun odottelimme Danielin sohvasurffausisännän viestiä siitä, milloin voisimme tulla heille. Seitsämän aikaan illalla saimme viestin, että tilanne on hieman muuttunut. Miehellä oli riitaa vaimonsa kanssa ja nyt olisi huono hetki tulla kylään. Jäimme ilman yöpaikkaa keskellä miljoonakaupunkia ja ilta oli jo pitkällä.

Olimme Danielin kanssa lyömätön parivaljakko. Olimme molemmat jo olleet sen verran tien päällä, että tiesimme asioiden lopulta järjestyvän ja juuri eteemme ilmennyttä ongelmaa enemmän meitä kiinnosti löytää avoin nettiyhteys. Puolen tunnin virtuaalitodellisuudessa elämisen jälkeen aloimme jo vähän antaa huomiotamme seuraavan yön miettimiseenkin.

Daniel sai lopulta hankittua meille toisen sohvasurffauspaikan. Isännällä olisi ollut treffit samana iltana, mutta hänellä oli sydän ja arvojärjestys kohdallaan. Tyttöjä tärkeämpänä asiana hän piti köyhien matkalaisten auttamista ja peruutti treffinsä vain meidän takiamme.

Seuraavana päivänä poljimme Thessalonikista pienen järven rannalle telttailemaan. Nautimme iltapalasta sammakoiden kurnuttaessa ja nuotion loimutessa kipinöitä taivaalle. Danielin kanssa oli helppo puhua asioista. Samansuuntaisten haaveiden ansiosta meidän oli ongelmatonta ymmärtää toisiamme, vaikka en voinutkaan puhua hänen kanssaan äidinkielelläni.

Mieleeni laskeutui levollisuus. En voinut tietää, kuinka kauan pystyisin jatkamaan tätä elämäntyyliä, mutta iloitsin tuosta käsillä olevasta hetkestä. Tiesin, että matkani tulisi olemaan juuri niin pitkä, kuin on tarkoitettu, eikä minun tarvinnut murehtia milloin se päättyisi. Juuri sillä hetkellä minulla oli kaikki tarvitsemani eli leiritulen hehku, ystävyyden lämpö ja vapauden tuoma jännitys.

Meidän oli tarkoitus mennä Nea Appalonian kuumille lähteille, mutta ne oli valjastettu markkinavoimien toimesta vain varakkaiden turistien lailliseen ryöstämiseen ja lukittu hotellien sisälle, jossa parempi väki pääsi tyydyttämään maallisia mielihalujaan rahaa vastaan. Danielin kanssa me jatkoimme omien maallisten mielihalujemme tyydyttämistä, eli matkustamista niin halvalla niin kauas kuin mahdollista.

Kaatuminen

Erottuani Danielista, ja lähestyessäni Bulgarian rajaa etsin pienen hiekkatien, jotta välttyisin moottoritiellä polkemiselta. Iltapäivän aurinko ja ylämäki saivat minut hikoilemaan paitani märäksi. Asfaltoidussa alamäessä tien pinnalla olevasta hiekasta lähtevä rahina voimistui eturenkaan lähtiessä puskemaan, ja pyörä alkoi kallistua oikealle. Käänsin ohjaustankoa voimakkaasti ja kun rengas lopulta löysi pitoa, pyörä nousi pystyyn. Vastavoima oli kuitenkin niin raju, että pyörä alkoi heittelehtiä holtittomasti puolelta toiselle.

Pyörä luisui eteenpäin ja kaatui oikealle. Ohjaustangon nousukahva raastoi kovaäänisesti asfalttia. Etutelineeseen ja tarakkaan kiinnitetyt laukut irtosivat pystyputkista, pomppasivat pyörän alta pois ja laahasivat perässä pelkän vaakakiinnityksen varassa.

Yritin pehmentää iskua ottamalla oikealla kämmenellä vastaan. Asfaltti repi kyynärpään auki ja lopulta myös oikea lonkka tärähti tuskallisesti maata vasten. Raahauduin pyörän mukana pari metriä eteenpäin kunnes kasvava kitka lopulta pysäytti liikkeen.

Keho tärisi kauttaaltaan. Adrenaliinin vaikutuksesta kivuntuntemukset poistuivat kokonaan. Makasin kyljelläni ja katsoin maahan ilmestyneitä veritahroja. Varovasti vedin jalkani pyörän alta pois. Vääntäydyin hitaasti pystyyn ja yritin kävellä, mutta väistin vaistomaisesti oikealle jalalle varaamista.

Sormesta pulppusi verta. Oikea kyynärpää tuntui lämpimältä ja märältä. Vaikka en tuntenutkaan kipua, keho tärisi niin, että kävely-yritykseni oli yhtä huteraa kuin railakasta perjantai-iltaansa päättävällä opsikelijanuorella tenttiviikon jälkeen. Istuin pengerrykselle lepäämään hetkeksi. Kuului kumea jysäys, kunräjähti riekaleiksi riekaleiksi ja heitti ulkokumin pois vanteilta.

Olin vielä kaukana kylistä ja moottoritielle oli matkaa kymmenen kilometriä. Paikalliset maanviljelijät eivät lähtökohtaisesti osanneet englantia. Eturenkaani oli puhki ja pumppuni rikki. Minulla oli mahdollisesti lonkkamurtuma ja lähin sairaala oli kolmenkymmenen kilometrin päässä Bulgarian puolella. Tilanteen kruunuksi välilevyn pullistumani oli ollut pitkään jo lähes oireeton, mutta alkoi nyt säteillä kipua oikeaan nilkkaani.

Nousin uudelleen pystyyn. Tunsin nyt kipua ja oikea jalka antoi jo varata sen verran, että pystyin varovasti nilkuttamaan pyöräni luokse. Kaivoin laukuistani kaikki ensiaputarvikkeet eli käsidesin ja laastarin. Käytin molempia.

Olisin halunnut halata Makedoniassa tapaamaani miestä, joka oli lahjoittanut minulle sisäkumin. Oikea käsivarsi oli hieman kipeä ja iho siitä auennut, mutta kyynärpää liikkui normaalisti. Jalkakin antoi varata paremmin ja pystyin kävelemään, vaikka lonkka oli edelleen kipeä. Vaihteisto oli kaatumapuolella, mutta toimi sentään jotenkuten. Onni onnettomuudessa takavaihtajan korvake ei mennyt poikki. Olisin menettänyt vaihteet. Koska olen tyhmä kuin saapas, voitte vain arvata olisiko minulla ollut varaosa mukana. Oikein arvattu.

Lähin Kreikan puolella oleva sairaala oli Serresissä muutaman kymmenen kilometrin päässä etelään, eikä minulla olisi lentojeni takia mitenkään aikaa tehdä niin pitkää lenkkiä, joten lähdin kohti Bulgarian rajaa.

Bulgariaan

Ennen rajaa pysähdyin pienessä Promachonas-nimisessä kylässä etsiäkseni nettiyhteyden ja tarkistaakseni oliko offline-karttani neuvoma sairaala oikeasti olemassa. Kahvilan terassilla istuvaa mieskaksikkoa lukuunottamatta ketään ei näkynyt missään. Kun kukaan ei tullut ottamaan tilaustani vastaan, istuin ravintolaa reunustavan aidan päälle nettiä käyttämään.

Mies ravintolan pihasta alkoi huutaa minulle jotakin. Ainoa sana, jonka hän osasi sanoa minulle englanniksi oli ”go”. Koska kukaan ei ollut kiinnostunut ottamaan tilaustani vastaan, minä en ollut kiinnostunut siirtymään aidalta senttiäkään. Mies jatkoi huutelua tasaisin väliajoin ja käytti toistuvasti sanaa malaga joka tarkoittaa suomeksi kusipää. Huusin välillä miehelle suomeksi ja jatkoin asioideni hoitamista. Kun olin saanut tarkistettua sairaalan sijainnin, en enää jaksanut kuunnella miehen huutelua, vaan poistuin paikalta.

Bulgariassa huoltoasemalla ohi kulkeva mies työnsi käteeni hotdogin ja toinen ohikulkija toivotti minulle hyvää ja turvallista matkaa. Myötätuuli puhalsi niin voimakkaasti että sileäpintaisella asfaltilla minun ei tarvinnut polkea juuri lainkaan. Kusipäästä kuninkaaksi yhdellä rajanylityksellä.

Sairaalassa lääkäri totesi, että lonkassa ei ole murtumaa ja antoi luvan poistua. Koska kukaan ei tuntunut olevan kiinnostunut vakuutustodistuksista tai maksuista, kävelin suoraan pyöräni luokse. Lääkäri antoi minulle mukaan reseptin. Todennäköisesti se oli kipulääkettä, mutta kun en ymmärtänyt mitä se oli, jätin hakematta. Jokaista epämukavaa olotilaa sitä ollaankin lääkitsemässä pillereillä. Pah.

Sohvasurffausta

Aamulla huoltoaseman internetyhteys toi iloisia uutisia, minulla oli sohvasurffauspaikka Blagoevgradissa.

Isäntäni Steven oli amerikkalainen ex-sotilas, innokas matkustelija ja löysimme helposti yhteisen sävelen keskustelumme nuottiviivastolta. Erään kerran ravintolassa ruokaa odotellessamme yksi hänen ajatuksistaan jäi erityisesti mieleeni. ”Jokainen ihminen on kuin kirja. Voit lukea jokaisesta jotakin. Jokainen täällä on kirjoittanut itsestään kirjan eikä yksikään ole samanlainen. Voit itse kirjoittaa itsestäsi juuri sellaisen, kuin haluat. Millainen kirja sinä haluaisit olla?”.

Millainen kirja minä haluaisin olla? Ensinnäkään en kirjoittaisi itsestäni, jos minun pitäisi kirjoittaa kirja. Mutta haluaisin olla avoin ja rehellinen, ehkä jännittävä. Kirjoittaessani pysähtyisin itseni äärelle, katsoisin itseäni silmiin ja näkisin omat pelkoni, toiveeni, haaveeni, pettymykseni, iloni ja onnistumiseni. Kirjoittaisin omasta keskeneräisyydestäni ja näkisin rehellisesti milloin en ole osannut elää arvojeni ja ihanteideni mukaisesti. Avaisin ne kaikkein salaisimmatkin sivut, kunhan ensin voisin luottaa siihen, ettei lukija revi niitä irti. Olisin varmaankin itse ensimmäisenä repimässä niitä. Taidanpa kuitenkin jättää kirjailijan työt niille jotka sen osaavat ja keskittyä siihen mihin minun tulee keskittyä eli päämäärättömään kampeamiseen.

Lähtöaamunani isäntäni johdatti minut yliopiston radiointitilaan. Hän toimi paikallisradiossa juontajana ja täräytti, että ”nyt alkaa suora lähetys ja me muuten haastatellaan sut”. Mikäs siinä sitten. Istuin penkille ja yritin esittää, ettei minua jännitä. Kerroin matkani kohokohdat ristien sormeni sen puolesta, että ymmärsin kysymykset kielitaitoni rajoissa oikein. Lohduttauduin ajatuksella, että oli kansallinen vapaapäivä ja radiota tuskin kuuntelivat muut, kuin tylsyyttään tappavat eläkeläismuorit, jotka eivät lonkkakivuissaan jaksaneet vääntäytyä kaduille juhlariehan ryöpyteltäviksi ja torikauppiaiden ryöstettäviksi.

Leiritulen loimua

Vietettyäni Stevenin vieraana kaksi yötä jatkoin matkaani kohti Sofiaa. Illalla leiriytyessäni järven rannalle minua odotti epämieluisa yllätys. Kuivasäkkini sisälle oli jostakin syystä päässyt vettä. Säkin sisällä olevassa makuupussissa oli märkä läntti ja yöstä oli tulossa kylmä. En juuri sillä hetkellä voinut tehdä mitään, joten jätin murehtimisen sikseen. Minulla oli tiedossa todennäköisesti kylmä ja vähäuninen yö eikä siis ollut väliksi milloin menisin nukkumaan.

Kävelin välillä lämpimikseni ja aivan sattumalta eteeni tupsahti varsin ihana näky, pystyyn kuollut kuiva puu. Riemastuneena aloin repiä puuta kappaleiksi. Kannoin puunpalaset rannalle, revin maasta heinää sytykkeeksi ja sain nuotion liekit tanssimaan kohti taivasta. Hain makuupussini nuotion lähelle ja äärimmäisen varovasti lämpötilaa aistien pidin pussia riittävän lähellä kuivattaakseni, mutta riittävän kaukana ollakseni tuhoamatta sitä. Yöuneni oli pelastettu.

Viedessäni makuupussia takaisin telttaan, sen katto oli kuurassa. En ollut osannut odottaa pakkasta lainkaan, mutta nuotion ansiosta minulla ei ollut mitään hätää. Katselin valkeita lieskoja, jotka kurkottivat kohti taivasta. Nuotion loimu säesti kelmeästi kajastavaa kuutamoa ja galaksien tuikkivaa tähtivyötä.

Keskitysleirin kauheuksia

Seuraavana päivänä saapuessani Sofiaan mietin, miten saisin aikani kulumaan. Istuin passiivisesti puiston penkille odottamaan, että elämä tulisi antamaan minulle sen, minkä tarvitsen. En tuntenut tarvetta aktiivisesti itse tehdä asialle mitään. Astuin vain elämän parketille ja jäin odottamaan minkä kappaleen tahdissa tanssisin tällä kertaa.

Istuessani puisella penkillä vanha mies pysäytti polkupyöränsä ja hetken matkastani kyseltyään alkoi kertoa nuoruutensa kokemuksia. En ole tarkistanut tarinan taustoja, tyydyn vain kertomaan sen, mitä mies minulle kertoi ja kerron sen omiin muistikuviini ja kielitaitooni turvaten, joten seuraavassa tarinassa voi olla asiavirheita.

Elettiin aikaa, jolloin hänen isänsä oli rikas tehtaanomistaja. Yltäkylläisyydessä eläessään heiltä ei puuttunut mitään. Neuvostojoukkojen vyöryessä Bulgariaan tehdas vallattiin ja yhdessä yössä heistä tuli kerjäläisiä.

Hän sai kutsun valtion virastoon selvittämään henkilöllisyysasiakirjoja koskevaa epäselvyyttä. Kutsu oli syötti ja virastossa salaisen poliisin miehet ottivat hänet kiinni. Hänet vietiin rautatieasemalle, jossa häntä oli odottamassa yksityisvaunu ja kaksi vanginvartijaa. Kolme kuukautta häntä painostettiin tunnustamaan yhteydenpito ulkomaalaisiin, mikä oli tuohon aikaan laitonta, mutta todisteiden puuttuessa hänet lopulta laskettiin vapaaksi.

Salainen poliisi jatkoi hänen varjostamistaan, otti hänet eräänä päivänä uudelleen kiinni ja kuljetti keskitysleirille. Leiriä ympäröivissä valkoisissa torneissa konekiväärein varustetut vartijat valvoivat yötä päivää. Kohtelu oli julmaa ja väkivaltaista. Hän näki omin silmin, kun kolme ihmistä teloitettiin. Leirissä oli joukkohauta, mutta yllättävissä tapauksissa joukkohautaa ei avattu, vaan ruumiit heitettiin pikahautoihin, jotka olivat vain puoli metriä syviä. Öisin nälkäiset kulkukoirat penkoivat haudat auki ja raatelivat kuolleiden ihmisparkojen maallisia jäännöksiä.

Eräältä mieheltä he löivät selkärangan hajalle. Mies eli kolme päivää raahaten vartaloaan käsien avulla maata pitkin, kun ei pystynyt kävelemään. Mies oli kuin lisko ja päästi kammottavia, sielun tuskaa taivaisiin asti repiviä ääniä aina siihen asti, kunnes kuolema lopulta armahti. Häneltä vartijat olivat lyöneet hampaat suuhun ilmeisesti kiväärinperällä ja hänellä oli vain yksi oma hammas jäljellä.

Puheesta huokui katkeruus ja viha. Hän käytti nimityksiä idiootit ja p**kiaiset, mikä oli varsin lievä ilmaus, kun otetaan huomioon, mitä hän oli joutunut kokemaan.

Mies kertoi hänen nykyisestä elämästään. Hänen eläkkeensä oli noin 90 ja hänen vaimonsa eläke noin sata euroa. Tammikuun sähkölasku oli 130 euroa ja he elivät absoluuttisen köyhyysrajan alapuolella. Noilla tuloilla ei fysikaalisesti ole mahdollista elää Bulgariassa. En tiedä, miten mies selvisi hengissä ja koska olin saanut matkani aikana niin paljon apua ihmisiltä, päätin, että nyt olisi minun vuoroni auttaa.

Kysyin, ottaisiko mies vastaan ruokaa. Minulla sitä oli yllinkyllin. Mies ei ottanut apua vastaan ja kun oli aika hyvästellä, hän kysyi tarvitsenko minä apua. Minulla oli kaikki tarvitsemani ja vaikka olisin tarvinnut jotakin, en olisi voinut ottaa sitä niin köyhissä oloissa elävältä ihmiseltä vastaan. Erotessamme annoimme toisillemme halaukset. Miehen rutistus oli kuin karhun syleily, isällinen ja luja, mutta kuitenkin niin pehmeä.

Olimme sopineet tapaavamme seuraavana päivänä uudestaan samassa paikassa kello yksitoista. Mies saapui täsmällisesti kuin sotilas. Käydessämme kahvilla mies yritti ensin maksaa, mutta en voinut hyväksyä sitä. Minulle se oli loppujen lopuksi pieni raha, mutta miehelle pieni omaisuus. En enää muista mistä puhuimme, mutta seurasin miehen puheita, kuin lapsi lempisatua.

Hyvästeltyäni miehen lähdin tapaamaan isäntäperhettäni. Lensin Sofiasta Suomeen uusiakseni passini, joka oli vanhenemassa. Jätin suurimman osan tavaroistani sohvasurffauspaikkaan, johon palaisin Suomessa vierailuni jälkeen.

Markus

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *