Bulgaria: Särkyneellä sydämellä, osa 2

Tämä matkatarina on jatkoa tälle kirjoitukselle. Jos et ole blogini aktiiviseuraaja, kannattaa lukea edellä mainittu tarinat ennen tätä tekstiä.

Reitti: Sofia-Karlovo-Gabrovo-Sevlievo-Veliko Tarnovo-Nova Zagora-Turkki

 

Takaisin tien päälle

Oli kahden viikon Suomessa vierailuni jälkeen ensimmäinen iltani tien päällä. Katsoin ulos sohvasurffauspaikkani ikkunasta. Sofian kaupungin valot tuikkivat valtavana tähtien merenä 13. kerroksen ikkunasta. Keväinen tunnelma syleili matkamiestä, soitti seikkailujen sulosointuja pedaten patjaksi monet muistot ja peitoksi ruusuisen tulevaisuuden. Niiden väliin, eli juuri tähän hetkeen, oli levollista vaipua unten maille.

Ravintolan myyjä laittoi ateriaani chilikastiketta ja veisteli leikkisästi sen olevan kuin viagraa. Sen voimalla jaksaisin varmaankin pyörittää munamankelini kampia balkanvuorten yli. Kaduilta huokuva rento ja positiivinen elämänasenne teki jäyhälle suomalaisluonteelle ihmeitä rentouttaen kasvojani kiristävät lihakset ja venyttivät suupieleni kohti taivasta.

Kävelin raitiovaunubulevardilla ihastelle kevään heräämistä uuteen kukoistukseen talven horroksen jäljiltä. Ison kadun varrella kirjavilla väreillä maalatut rakennukset ilostuttivat suomalaisen arkkitehtuurin turmelemia verkkokalvojani. Joka puolella näkyi vuoristoa joiden korkeimmat huiput olivat vielä lumen peitossa. Pääkadut olivat siistejä ja huoliteltuja, kalliiden ravintoloiden reunustamia ja julkisivu koreaksi kuorrutettu. Pieniä katuja reunustivat sinne tänne heitetyt muovijätteet, tupakkataukoa viettävät duunarit ja seuraavaa ateriaansa metsästävät kulkukoirat.

Muutos

Illalla katsellessani taas ikkunasta kaupungin valoja minua valvotti albanialaisen tytön muisto ja ajatus siitä, että näkisimme pian uudelleen (hän opiskeli Bulgariassa). En enää tiennyt mitä häntä kohtaan tunsin. En halunnut satuttaa häntä yhtään enempää ja huolestuneena mietin uusia hyvästejä ja sen aiheuttamaa kipua välillämme.

Seuraavana iltana otin asian puheeksi ja sanoin, etten tiedä enää mitä tunnen häntä kohtaan. Hän vastasi tuntevansa samoin. Yhtä aikaa se tuntui sekä helpottavalta, että pahalta. Tunsin, että padassa porisee nyt jotakin ja yön aikana sain tuskin ummistettua silmiäni.

Auringon ollessa jo korkealla puhuimme taas uudestaan. Hän sanoi, ettei hänellä ole enää romanttisia tunteita ja tässä tilanteessa hän ei olisi valmis majoittamaan minua. Olin jo pääsemässä eilisestä yli, mutta tämä tuli kuin salama vessanpöntöstä. Yleensä kohtaamani ihmiset ovat elämässäni viidestä minuutista pariin päivään ja useimpia heistä en tapaa enää koskaan sen jälkeen. Odotin, että minulla olisi viimeinkin ollut joku lähellä hieman pidempään. Joku, johon voisin luottaa ja jonka kanssa jakaa kuluneen päivän kokemukset. Odotin, että minulla olisi ollut paikka pysähtyä hieman pidemmäksi aikaa.

Yhtäkkiä se kaikki tippuikin altani. Odotukseni olivat korkealla ja mitä korkeammalle olin ne asettanut, sitä korkeammalta nyt tipuin. Kaupungilla etsiessäni rahanvaihtopistettä poljin sen ravintolan ohi, jossa söimme ennen lähtöäni Suomeen. Tuore muisto vihlaisi kipeästi. Käänsin pyöräni ympäri, sillä olin menossa saman sillan suuntaan, jonka penkeillä istuimme. Sinne minulla ei olisi nyt mitään asiaa.

Asunnolle palattuani isäntäni soitti kitaralla ja lauloi haikeasti ”syttyy tähdet, syttyy rakkaus” ja sitten hetkeä myöhemmin ”mutta missä ovat tähdet, missä on rakkaus?”.

Noiden kysymysten äärellä mieleni pysähtyi ajattelemaan, että kaikki tulisi lopulta päättymään juuri niin kuin asioiden tulisikin päättyä, enkä voisi muuttaa lopputulosta. Tiesin asioiden kehittyvän ainoaan oikeaan suuntaan, mutta oma mieli kapinoi silti vastaan ja sydämeni oli kuin ruuvipenkin tiukassa puserruksessa.

Ihmettelin, miten asiat saivat tällaisen käänteen verrattain nopeasti. Lähtiessäni Albaniasta hän sanoi, ettei todennäköisesti pysty seurustelemaan pitkään aikaan kenenkään muun kanssa. Kun tunteeni ensimmäisen kerran laantuivat, hän ihmetteli miten tunteet voivat vaihtua niin nopeasti. Istuessamme Sofiassa vierekkäin, hänen silmistään loisti hellät tunteet. Nyt kaksi viikkoa tapaamisemme jälkeen hän ei enää tuntenut mitään.

Mustasukkaisuus

Mitä enemmän mietin asiaa, sitä varmempi olin siitä, että hän oli tavannut jonkun toisen. En tiedä miksi niin aavistelin, mutta tunne sisälläni kasvoi sitä enemmän, mitä enemmän asiaa mietin. Olin typerän mustasukkainen ja tein juuri sen, mitä olen aina ihmetellyt ihmisten tekevän, eli aukaisin vanhoja keskusteluja ja yritin tulkita niistä jotakin.

Aloin nyt avata silmiäni myös asioille, jotka eivät olleetkaan hänessä niin täydellisesti, kuin olin ruusunpunaisten lasieni läpi aiemmin nähnyt. Kaikki asettui kovin eri valoon. Tajusin, että joka kerta puhuessani hänelle vaikeuksistani, hän alkoi kannustaa, mikä oli tietysti hyvä, mutta olisin kuitenkin kaivannut usein ensin myötätuntoa ja vasta sitten eteenpäin potkimista.

En enää tiennyt, mitä ajatella. Pienen miehen päätä pyöriteltiin, kuin Valmetin urakkanuppia. Olin niin poissaoleva, että ostin epähuomiossa kaupasta jogurtin tilalle piimää ja pähkinöiden tilalle kikherneitä.

Elin kuin tunnelissa, ympärilläni seinät, joita en voi paeta. Tunneli tuntui kovin kolkolta, synkeältä ja pimeältä, mutta silloin tällöin näin pieniä valonpilkahduksia sen päästä. Pimeässä törmäilin välillä seiniin, mutta kivuliaat törmäykset pitivät kurssini ainoaan oikeaan suuntaan, johon minun tuli kulkea, eli eteenpäin.

Istuin ruokatauolla pellon keskellä. Linnut sirkuttivat, puolipilvinen sää nosti elohopean kahteenkymmeneen asteeseen ja pienet ötökät alkoivat liikehtiä talven jäljiltä. Kevät oli jo pitkällä ja ajatuksetkin alkoivat suuntautua jo hivenen kohti Aasian maita ja Danielia, jonka tapaisin taas Turkissa.

Reitti vaihtuu

Reittisuunnitelmani vaihtuivat lennosta löydettyäni isännöitsijän Sevlievosta. Ylitin Balkanin vuorijonon kohdasta, josta en ollut suunnitellut meneväni. Tie oli töyssyinen ja kuoppainen. Tärinä sai hampaat limittäin, laukut tanssimaan saksanpolkkaa telineiden päällä ja kattilat laukuissani soittamaan rumpusooloa.

Huipulla oli yllätyksekseni polveen asti lunta, mutta pääsin korkeimman kohdan yli sisukkaalla työntämisellä. Alas laskeutuessani pimeä alkoi saartaa ja minulla oli hieman vaikeuksia löytää telttapaikkaa.

Näin pienehkön metsän ja polkaisin etsimään yösijaa. Metsä oli ympäröity aidoilla, mutta ulosajoportista pääsin pujahtamaan sisään. Porttivahti ei huomannut minua ja aamulla bussivarikon henkilökunta tuli huvittuneena kysymään, miten olin päässyt sisään. Heitä ei tuntunut juuri kiinnostavan muu, kuin se etten olisi toista yötä samassa paikassa.

Sevlievossa ollessani sovin tapaamisajan tytön kanssa ja olin sen jälkeen kovin poissaoleva. Oli hankalaa antaa huomiota ympärilläni oleville ihmisille, mutta saatoin kuitenkin toisinaan keskittyä nauttimaan uusien ystävieni seurasta, pienen kaupungin verkkaisesta tunnelmasta ja uusien ruokalajien kirjosta. Tulevalle isännöitsijälleni olin kertonut tilanteestani avoimesti etukäteen ja hän oli hyvin ymmärtäväinen. Hänellä oli samansuuntaisia kokemuksia omilta pyörämatkoiltaan, enkä olisi voinut tilanteeseeni paremmin sopivaa isäntää löytää.

Kasvotusten

Istuessani puiston penkillä ja odottaessani tapaamistani tytön kanssa, en tiennyt mistä halusin meidän puhuvan. En osannut sitä muotoilla edes suomeksi, joten ei ollut suurtakaan väliä sillä, että joutuisin käyttämään englantia. Tuohtuneena omaan ajatusteni kehään ajattelin, että nyt puhumme asiat viimeinkin halki, unohdan kaikki naiset, menen naimisiin polkupyöräni kanssa ja sitten poljen maailman toiselle puolelle.

Kirjoitin matkapäiväkirjaani ja kuuntelin musiikkia, kun hän ilmeistyi viereeni. Hän kumartui puoleeni, piti toisella kädellä laukustaan kiinni ja halasi toisella kädellä. Se tuntui etäiseltä ja kylmältä. Annoin hänelle karkkipussin, jonka olin tuonut Suomesta.

Tunnelma oli vaivautunut. Kysyin mitä hän tuntee nykyään. Hän vastasi, ettei hänellä ole enää romanttisia tunteita lainkaan. Kerroin, kuinka hän ihmetteli aiemmin tunteideni nopeaa vaihtumista ja sanoin nyt ihmetteleväni ihan samaa. Hänen vastauksensa kiteytyi suunnilleen siihen, että se tapahtui hiljalleen Suomessa oloni aikana.

Puhuimme hetkittäin, mutta enimmäkseen välillämme vallitsi hiljaisuus. Odotin koko ajan, että hän olisi kertonut tavanneensa jonkun toisen. Hänen näpräsi ärsyttävästi kännykkäänsä ja vaikka tiesin hänen peittävän sillä jännittyneisyyttään, en voinut olla miettimättä, että saisin häneen varmaankin paremmin kontaktia viestillä kuin puhumalla, vaikka hän istui vieressäni.

Sitten en enää jaksanut odottaa. Kysyin suoraan oliko hän tavannut jonkun toisen. Hän kertoi tavanneensa ensin yhden henkilön, mutta kiinnostus meni pian ohitse. Sitten hän oli tavannut toisen henkilön, jota tapaili edelleen. Tämä tykkäsi tytöstä, mutta en sitten lopulta saanut selvyyttä, tykkäsikö tyttö hänestä vai ei. Tämä oli tapahtunut juuri niihin aikoihin, kun hänen yhteydenpidossaan tapahtui muutos Suomessa oloni aikana.

Kysyin vielä yhden kysymyksen. ”Olisitko kertonut, jos en olisi kysynyt?” Hän sanoi, että olisi kertonut. Katsoin vuoroin harmaita kivilaattoja maassa, puiston keskellä töröttävää patsasta, puuhun ripustettua auringon valossa välkehtivää hopeanauhaa ja taas harmaita kivilaattoja. En tiennyt pitäisikö minun uskoa, vai ei. Olin ollut malttamaton, enkä jaksanut odottaa, että hän kertoisi siitä itse.

Toisaalta annoin hänelle kyllä siihen aikaa ja kysyin hänen tunteidensa vaihtelusta juuri siksi, että hänellä olisi ollut tilaisuus kertoa. Toisaalta tiesin, ettei se ollut hänellekään helppo tilanne ja tiesin hänen arvostavan rehellisyyttä. Olimme enimmäkseen hiljaa, kunnes tuli aika hyvästellä. Jäin istumaan puiston penkille. En tiennyt mitä tunsin. Ehkä en tuntenut mitään. Paitsi nälkää, josta vatsani muistutti kovaäänisesti mouruamalla.

Ymmärsin kyllä, että hänen elämänsä oli siinä kaupungissa ja etten voisi tarjota hänelle tämän matkani takia minkäänlaista parisuhdetta. Ymmärsin, että hän on nuori nainen ja että hänen kuuluu mennä elämässään eteenpäin ja päästää minusta irti. Tiesin varsin hyvin, että emme voineet seurustella ja että tunteeni eivät olleet enää kovin vahvoja, mutta ihan tällaista loppua en odottanut.

Olin kyllä tuntenut liekkien poltetta Albaniassa ja nähnyt mielessäni sydämen sen kodikkaan talon takassa, mutta tämä polte ei tullut enää sisältä päin. Kuuntelin sen tuskaista vaikerrusta. Joku käänsi ruuvipenkkiä tiukemmalle. Paine sydämeni ympärillä kasvoi, kunnes se lopulta helähti pirstaleiksi. Sydän taisi olla niin sirpaleina, ettei ääni lähtenyt enää vain yhdestä paikasta, vaan kuulin sen kaikkialla. En voinut paeta sitä minnekään.

Askel kerrallaan

Vaikka sydämeni oli kipeä, saatoin silti nähdä elämää vähä kerrassaan eteenpäin. Olisin varmaankin ohjaillut asioita eri suuntaan, kuin mihin ne kehittyivät, mutta onneksi langat eivät olleet vain minun käsissäni. Ne olivat myös jaloissani ja olin kuin marionetti, jota ohjattiin ottamaan juuri ne askeleet, joita elämääni oli käsikirjoitettu.

Seuraava askeleeni oli tavata isäntäni tuntema suomalaismies Tommi, joka toimi Bulgariassa taulumaalarina. Tommi oli taiteilijapersoona, enkä vaihtaisi tapaamistani hänen kanssaan pois. Tommilla oli paljon hyviä ajatuksia tilanteeseeni. ”Suru kulkee ihmisestä aina poispäin” ja ”vaikeuksia katsoessaan ihminen katsoo itseään peiliin”.

Tyttö teki minulle uuden Suomen lipun kadottamani tilalle. Kangas oli liian pitkä ja lainasin Tommilta saksia leikatakseni sen lyhyemmäksi. Leikkasin kuitenkin liikaa ja lipusta tuli turhan lyhyt paksuuteen nähden. Se oli kuitenkin hyvä symboli. Olihan meidän romanssikin hieman lyhyt, mutta jäi kuitenkin kauniiksi muistoksi.

Tuulen selkään nuori kaukomieli, jätä taakse se minkä aika on täyttynyt ja ota vastaan se mikä nostaa uusiin tuuliin. Palkeet auki ja täyteen maailman henkeä.

Tommi Nordgren

Hyvästit

Tapasin sen tytön vielä kerran ennen lähtöäni. Sitten hän käveli pois ja katosi elämästäni. Kivi vierähti sydämeltäni. Sovimme, että olemme hetken pitämättä yhteyttä. En kuitenkaan halunnut unohtaa häntä, olihan hän opettanut minulle paljon, ollut minulle aito ja rehellinen. Tulisimme olemaan vielä tekemisissä, kunhan aika olisi siihen kypsä.

Jätin kaupungin vilinän taakseni. Ylitin balkanvuoret vielä kerran. Vuoristomaisema vaihtui peltojen lakeudeksi. Teiden varsilla näkyi valkoiseen kukkaan puhjenneita puita. Bulgaria jäi taakse, uudet ja vanhat ystäväni jäivät taakse, mutta sydämessäni kulki monta muistoa. En enää ollut ihastunut siihen tyttöön, mutta hänellä oli silti paikka sydämessäni.

Rehellisyys

Noiden päivien aikana kipuilin monen asian äärellä, mutta olin kenties kasvanut siinä samalla hieman. Kipuilin muun muassa sen kanssa, kun olin kaatunut aiemmin pyörälläni ja tein noiden päivien aikana vahinkoilmoitusta. Pyöräilykengissäni oli kulumisesta aiheutuneita reikiä. Olisin helposti saanut korvaukset niistä vakuutusyhtiöltä, jos olisin sanonut niiden vaurioituneen kaatumisen yhteydessä. Olisin saanut noin sata euroa, mikä on karkeasti kaksi viikkoa tien päällä.

Kukaan ei koskaan saisi tietää, jos nyt valehtelisin. Ketä muka kiinnostaa rehellisyys, kun kyseessä on unelman edistäminen? Oliko minulla yhtäkään syytä olla tekemättä kaikkeani tämän matkani rahoittamiseksi? Päätin silti, että menen Uuteen Seelantiin joko rehellisin keinoin tai en ollenkaan. Kunniaani en myy.

Markus

 

 

 

7 ajatusta aiheesta “Bulgaria: Särkyneellä sydämellä, osa 2”

  1. Voimia suuriin sydänsuruihin, ne ovat aina raastavia! Mutta onneksi nekään eivät ole ikuisia. Lohdullista on, että hiuskarvakaan ei putoa päästämme ilman, etteikö Jumala sitä tietäisi ja sallisi. Luoja näki sinun parhaaksi, että rakkaus hiipui, toivottavasti jonakin päivänä jaksat nähdä asian niin!

    Reippaita kilometrejä ja vakaata kulkua (toivottavasti et kovin usein kaatuile)!
    Antoisaa matkaa, erityisesti sitä matkaa, mikä kulkee pääsi sisällä!

    1. Kiitos 🙂 Rehellisesti sanottuna ihan hyvä, että asiat saivat tällaisen käänteen, vaikka se kivuliasta onkin. Nyt ei tarvitse haikailla taaksepäin ja ajatukset lentää jo Aasian maissa 🙂

  2. Moikka.
    Olen sun matkan lukenut monta kertaa peräjälkeen.
    Albanialaistytön kohtaaminen alusta loppuun.
    Sellaista toivon näkeväni.

    Hyvää matkaa.

    Olen onnellinen: löysin itsehukkaamani polkupyöräni; Shimano 7-vaiht. vanhan koulun runkoinen. Ikä tekee, kaikki joutuu hukkaan.

    Mene ja aja ja nauti. Elämä on lyhyt.

    Hyvää matkaa.

  3. Kuulin meiän Sampalta sun blogista, ja pitihän tää lukeminen ihan sieltä alusta alottaa. Pakko sanoo että todella hyvää tekstiä!! Niin rehellistä ja aitoa, tätä on ilo lukee! Seuraavaa tekstiä odotellessa 😊

    1. Kiitos Iida. Yritän saada ulostettua seuraavat tekstit pian, on ollut aikamoista rallia viisumeiden, aikataulujen, pyörän korjaamisen yms. kanssa, niin on blogin kirjoittaminen jäänyt vähälle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *