Kreikka: Lagkada

Ryntäsin portaat ylös halaamaan Danielia. Tervehdin tulevaa emännöitsijääni Juliaanaa halauksin ja poskisuudelmin. Se oli minulle vieläkin hieman vieras tapa, mutta neljän kuukauden matkustamisen jälkeen en enää pitänyt sitä aivan niin outona, kuin olin pitänyt Suomessa asuessani. Kannoimme sitten pyöräni varastoon ja laukkuni huoneeseeni.

Talo oli kolmikerroksinen kivirakennus, jonka ylin kerros oli asuin- ja oleskelutila. Puisen etuoven takaa paljastui yhdistetty keittiö ja olohuone. Paksu ja pitkä ruskea pöytä oli hivenen liian korkea, jotta siinä olisi voinut ruokailla mukavasti. Korkea sisäkatto oli hirsillä tuettu ja jonkinlaisilla bambuilla verhottu. Television ääreen oli asetettu leveitä sohvia ja takan viereen kaksi tuolia. Ikkunoiden sisäkerros oli lasia ja erikseen avattava ulkopuoli puuta. Seinällä roikkui pieni kivääri, joka oli varmaankin poistettu käytöstä. Huoneeni oli varustettu pedillä, jonka sähköllä lämmitettävää petauspatjaa opin rakastamaan kylminä öinä. Toisessa kerroksessa oli suihku, pieni varasto ja tällä hetkellä tyhjillään olevia makuuhuoneita. Alimmasta kerroksesta löytyi työkaluvarasto ja sisäpihalta toinen suihku ja ulkovarasto.

Ensimmäisenä päivänä tutustuin vain paikkoihin, peseydyin ja join paljon chai-teetä, jota kerättiin läheisiltä vuorilta. Lagkada oli vuorten kainalossa ja meren syleilyssä makaava pieni kylä, jossa sää vaihtui nopeasti. Aurinkoisena päivänä lämmintä saattoi olla jopa seitsemäntoista astetta, seuraavana päivänä saattoi sataa rakeita. Keskimäärin lämpötila pysytteli kymmenen aseen paikkeilla ja sai voikukat ja appelsiinit kasvamaan tammikuussakin. Itse talo huokui tunnelmaa, jossa aika oli pysähtynyt jonnekin viime vuosisadan puoliväliin.

Työmme oli enimmäkseen pieniä kotiaskareita. Emännöitsijämme Juliaana oli eläkkeelle jäänyt arkkitehti, jonka kielivalikoimaan kuului kreikka ja italia, mutta ei englanti. Hänellä oli jonkinlainen motorinen heikkous ja ei siksi kyennyt liikkumaan täysin normaalisti.

Juliaana oli kuitenkin virkeä teräsmuori, kasvissyöjä ja hänestä tuli ajan kuluessa minulle kuin toinen äiti, vaikkakin hänen lapsenomainen nauru hersyi kuin viisivuotiaalla pikkutytöllä. Meillä ei ollut yhteistä kieltä kommunikoida, mutta opin pian sellaisia avainsanoja kuin finito (valmis), camminare (kävellä), lasciare (jätä), grazie (kiitos), prego (ole hyvä), kome va (kuinka voit), buono (hyvä) ja bellissimo (kaunis).

Pystyimme ymmärtämään enimmäkseen, mitä Juliaana halusi meidän tekevän. Toisinaan siinä oli järkeä, enimmäkseen ei. Monet kerrat hän halusi meidän kaatavan pihan puita ja ennen kuin olimme ehtineet tehdä niistä polttopuun kokoisia, hän kiirehti keskeyttämään. Ulkovaraston lattian hän halusi saada tyhjäksi hiekkaa myöten ja kun olimme lapioimassa hiekkaa pois, hän keskeytti meidät ja halusi meidän käyttävän lehdenpuhallinta.

Puhallin pölyytti hiekkaa ja multaa ympäriinsä kuin tornado. Tunnin pölyn nielemisen jälkeen Juliaana halusi, että käytämme puhaltimen sijasta painepesuria. Vesi teki mullasta märkää ja sai sen roiskumaan jo puhdistetulle lattialle, seinille ja kattoon. Talon katon hän halusi saada puhtaaksi silläkin hinnalla, ettei vuosikymmeniä vanhat tiilet enää kantaneet ihmisen painoa.

Vaikka työssä ei aina tuntunut olevan mitään järkeä, oli se kokonaisuutenaan kuitenkin kohtalaisen helppoa. Työturvallisuudessa olisi silti ollut parantamisen varaa. Esimerkiksi puun sahaaminen moottorisahalla katon päältä tai sähköjohto, johon koskiessa sai sähköiskun, eivät olleet aivan sitä, mihin olimme tottuneet. Korkean työturvallisuuden maista tulleina emme kuitenkaan antaneet tippaakaan periksi. Emme suostuneet menemään katolle moottorisahan kanssa ilman suojalaseja.

Juliaana oli oikea taiteilija keittiössä ja loihti maukkaita munakkaita. Jokainen päivä alkoi puolen litran kahvikupilla ja se oli suorastaan pyhä rituaali, josta ei luovuttu mistään hinnasta. Vaikka ruoka oli maukasta ja terveellistä, se ei aina kuitenkaan tuntunut antavan tarpeeksi energiaa vaikka söin mahani pinkeäksi.

Olin jatkuvasti hivenen nälkäinen ensimmäiset viikot. Juliaana oli paitsi kasvissyöjä, myös laktoositon ja gluteeniton, eikä talossa siksi ollut leipää pariin ensimmäiseen viikkoon. Paikka oli kokonaisuutenaan oikein hyvä, mutta varmaankin energianpuutteestani, työn ajoittaisesta järjettömyydestä ja kommunikoinnin vaikeudesta johtuen aloin tuntemaan oloni päivä päivältä ahdistuneemmaksi ja masentuneemmaksi.

Tunsin oloni yhä surkeammaksi ja aloin nukkua yöni huonommin, eikä asiaa helpottanut aamuisin kello neljän ja kuuden välissä konserttinsa aloittava naapurin kukko. En osannut puhua kenellekään ja sulkeuduin mieleni sisälle.  Ajatukseni alkoivat kiertää kehää ja aloin stressata tämän matkani organisoinnista, rahatilanteesta ja lopulta aivan mitättömistäkin asioista. Aloin hermostua talon kissaan Lioneen (leijona), joka oli leikkisä luonne, mutta nimensä veroinen, kun sille päälle sattui.

 

 

Eräänä päivänä olimme Danielin kanssa polttamassa ulkona puita, jotka olivat takkaan kelpaamattomia. Puut olivat liian kosteita ja nuoria palaakseen. Isosta määrästä havunneulasia, sytytysnestettä, pahvia ja muuta hyvin palavaa materiaalia emme saaneet puita syttymään kunnolla. Puiden alla paloi kuuma punahehkuinen hiillos ja palautti mieleeni sen sydämen, jonka olin näkevinäni pienen albanialaisen kylän kodikkaan talon takassa. En ollut pystynyt unohtamaan sitä albanialaista tyttöä.

Pari päivää lähtöni jälkeen pyysin kolme päivää taukoa yhteydenpidosta, jotta saisin tunteeni kasattua. Siitä huolimatta palasin ajatuksissani aina vain uudestaan pieneen kylään, josta en olisi halunnut lähteä kylmänä joulukisena päivänä teille tietämättömille. Katselin tuota nuotion alkua ja sydäntä samalla kun mietin häntä. Kuinka vaikeaa onkaan sytyttää nuotio, mutta niin helppoa aloittaa metsäpalo.

En tiedä mistä muutos johtui, mutta olin alkanut voimaan hivenen paremmin, enkä ollut enää jatkuvasti niin stressaantunut. Pyysimme Danielin kanssa kaupasta leipää ja muuta tarpeellista, jota pystyimme syömään silloin, kun lämmintä ruokaa ei ollut, enkä ollut enää jatkuvasti niin nälkäinen. Unieni laatukin parani. Aloin pikkuhiljaa päästä murehtimisen kierteestäni ja Juliaana oli siinä hyvä opettaja. Mitä enemmän asiat menivät pieleen, sitä enemmän hän vain nauroi, eikä tuntunut olevan tippaakaan kiinnostunut, jos joku asia ei toimi.

Vuotavan katon alle hän laittoi ämpärin. Unohdettuaan laukun postitoimistoon, hän palasi vain takaisin hakemaan sen ja naureskeli huonolle muistilleen. Meillä oli ollut sähkökatkoja pari kertaa aiemminkin, mutta eräänä aamuna tapahtui jotakin kummaa. Puolet talon sähkölaitteista ei toiminut ja toinen puoli vain neljännestehoilla. Kahvinkeittimessä paloi valo, mutta se ei lähtenyt keittämään. Mikron aluslautanen pyöri, mutta mikro ei lämmittänyt. Hella ei toiminut lainkaan ja lamput paloivat vain himmeästi.

Juliaanaa kiinnosti vain kahvi ja kun me keitimme vettä retkikeittimillä, päivä oli pelastettu. Juliaana totesi, että aamukahvi on saatava ja siitä ei tingitä. Kun kahvi oli kupissa, häntä ei vähääkään kiinnostanut, oliko meillä sähköä vai ei. Hän vain hihitteli siihen asti että sähköt palasivat aikanaan itsestään, jonka jälkeen hän hoki iloisesti ”bellissimo” ja ”buono”. Päätin ottaa tästä oppia ja kun seuraavan kerran asiat menisivät pieleen, istuisin alas ja keittäisin kupin kahvia.

Opin tuntemaan Juliaanan lapsenomaisena isona tyttönä, mutta myös aikamoisena jääräpäänä, jopa pahempana kuin minä itse. Monesti yritin perustella, miksi jossakin asiassa ei ole mitään järkeä, mutta luovutin vahvemman edessä. Yhtenä sunnuntaipäivänä lähdimme viereisen vuoren valloitukseen kaikki kolme. Juliaanan kävely ei ollut aivan ongelmatonta vuoristossa, jossa ei ollut valmista polkua ja jouduimme Danielin kanssa käytännössä taluttamaan häntä eteenpäin. Puolivälissä matkaa halusimme valita hieman pidemmän, mutta loivemman reitin. Juliaanalle se ei kelvannut, suoraan oli mentävä. Suorin reitti olisi ollut auttamattomasti liian jyrkkä hänelle ja auringon valoa oli jäljellä vain pari tuntia. Eväitä meillä ei ollut ja vettäkin hyvin niukalti. Lamputkin jäivät kotiin.

Kun sitten Danielin kanssa tajusimme, ettemme ehtisi mitenkän huipulle ja takaisin ennen pimeää, meidän piti käyttää viisitoista minuuttia ja kaikki italian kielen sanat, jotka osasimme, ja lopulta saimme hänet kääntymään vain, koska emme suostuneet taluttamaan häntä enempää ylämäkeen. Hetken tyynnyttyään hän suostui palaamaan autolle päin. Juliaana meinasi kaatua ja saimme hänet juuri ajoissa  kiinni. Juliaanaa se vain huvitti.

Ainoa kerta, kun Juliaanan rauhallinen olemus järkähti edes hitusen, tapahtui Danielin jo jätettyä Lagkada taakseen. Olimme Juliaanan kanssa kahdestaan sunnuntaikävelyllä, kun parinkymmenen metrin päässä puskan takaa metsästäjä laukaisi haulikkonsa. Kuulin, kuinka patruunan välitulppa vihelsi ilmassa päidemme yläpuolelta sillä seurauksella, että minä rikoin korkeushypyn maailmanennätyksen ja sain keskikokoisen sydänkohtauksen. Juliaana hätkähti hieman, totesi ”mamma mia” ja repesi nauramaan.

Minulla oli Danielin kanssa hyvä olla ja ryvin melkoisessa kielikylvyssä. Englanti alkoi taittua jo mukavasti, ja minulle hyviä oppitunteja oli matkatarinoideni kääntäminen englanniksi. Monet illat istuimme tietokoneen äärelle, kopioimme suomenkielisen version Google translateen ja aloimme työstämään tekstistä ymmärrettävää. Yleisesti ottaen se, mitä kulloinkin olin tehnyt, oli helposti tulkattavissa, mutta ajatuksieni kääntäminen oli ajoittain sekavaa ja monitajuista. Jouduin toisinaan selittämään yhtä lausetta kääntäjän avulla viisi minuuttia, sitten Daniel muotoili sen ymmärtämänsä perusteella englanniksi ja tämän jälkeen minä käänsin lauseen suomeksi ja vertasin sitä alkuperäiseen. Monien pitkien selityksien jälkeen Daniel totesi ”stop thinking”.

Helmikuun alussa Danielin täytyi jatkaa matkaa Ateenaan perhettään tapaamaan. Olisin mieluusti jatkanut matkaani hänen kanssaan, mutta minun piti päivittää nettisivuja, odottaa kiinasta postipakettia ja joka tapauksessa polkea Sofiaan lentoni takia. Hyvästeleminen oli vaikeaa, mutta toivoin voivani polkea hänet kiinni ennen Kiinaa.

 

Danielin lähdettyä huomasin pyörässäni ongelman. Takarengas heilui sivusuunnassa. Makedoniassa minua auttanut mies oli jälleen valmis ojentamaan auttavan kätensä. Videopuhelun välityksellä hän neuvoi, kuinka avaan takapyörän akselia pitävät pultit. Tämän jälkeen akseli tuli ulos ja kaksi kuulalaakeria valahti lattialle. Löydettyäni laakerit, tutkimme eri osia, jotka olivat kovin ruosteiset. Puhdistin eri osat ja yritin sitten kasata laakereita takaisin.

Minulla oli kymmenen kuulaa puolelleen, mutta en saanut kiinnitettyä kuin yhdeksän. Kaiken tämän ohella aloin olla hyvin väsynyt ja sain siitä päänsärkyä ja stressiä. Kissakin kävi häiriköimässä. Koko operaatioon meni lopulta yli kuusi tuntia, jonka jälkeen minun oli luovutettava ja vietävä takarengas varastoon.

Olin taas huolista sairas ja unohdin jo Juliaanan elämänasenteen: istu alas ja keitä kahvit. Sen sijaan olin stressaantunut, väsynyt ja itku kurkussa. Aloin taas kiertää ajatuksissa tuttua ympyrää viisumeista polkupyörän mekaniikkaan, aikatauluihin, postipakettiin ja lopulta rahaan. Samalla mieleeni palasi muisto viime kesältä, kun olin lähihoitajan sijaisena vanhainkodissa.

Vanhempi rouvashenkilö, joka olkoon tässä tarinassa vaikka Martta, oli alkanut dementoitua. Martta ei ymmärtänyt miksi hänet oli tuotu vanhainkotiin, olihan hän täysin terve omasta mielestään. Lukuisista selityksistä huolimatta Martta ei muistanut hetken päästä, mistä olimme puhuneet. Martalla oli kova huoli ja stressi raha-asioista. Istuimme Martan huoneen sohvalla.


– Martta, miksi sinä olet niin huolissasi raha-asioistasi? Sinullahan on perheenjäsen joka niistä huolehtii. Täällä saat asua ja olla ilmaiseksi, ei sinun tarvitse huolehtia rahasta nyt.
– Mutta kun raha-asiat on niin tärkeitä.
– Kuinka tärkeitä ne sinulle ovat?
– Sehän on maailman tärkein asia!
– Martta, onko sinulta koskaan puuttunut ruokaa?
– Ei
– Onko sinulta koskaan puuttunut kattoa pään päältä?
– Ei
– Onko sinulta koskaan puuttunut vaatteita?
– Ei
– Onko sinulta koskaan puuttunut ihan oikeasti rahaa?
– Ei
– Oletko koskaan ikävöinyt ketään?
– Joo
– Oletko vielä sitä mieltä, että raha on tärkeintä maailmassa?
– En. Mutta kuule!
– Niin?
– Sinulla on ihana asenne.

Seuraavat tapahtumat osoittivat minulle, ettei minulla ole syytä huoleen, vaikka asiat eivät menisikään, niin kuin niiden olisin toivonut menevän. En saanut rengasta kasattua, joten kysyin Juliaanalta, olisiko mahdollista mennä autolla Kalamataan pyörämekaanikolle. Juliaana lupasi kuljettaa minut. Joimme aamukahvit, jonka jälkeen sanoin meneväni pakkaamaan pyörää auton takakonttiin. Juliaana työnsi toisen kupillisen kahvia käteeni ja totesi ”ota kahvia”. Istuin alas. Toisen kupillisen jälkeen ajoimme pyöräkorjaajan luokse.

Korjaaja löysi pienen ongelman siitä osasta, joka pitää laakereita paikallaan. Korjaaja sanoi kuitenkin sen olevan hoidettavissa kuntoon.  Laakereita meni yhdeksän puolelleen ja me molemmat ihmettelimme, mistä kaksi ylimääräistä laakeria olivat peräisin. Ei mikään ihme, etten saanut kymmenettä paikalleen. Minulla ei ollut harmainta aavistustakaan, miten on mahdollista, että purkaessani pyörää, sieltä tulee enemmän osia ulos kuin siihen menee takaisin. Koko huolto tuli maksamaan 17 euroa, ja sain olla vieressä seuraamassa ja oppimassa.

Huollon jälkeen Juliaana vei minut siihen samaan ravintolaan, jossa kävimme joka kerta Kalamatassa käydessämme. Yritin maksaa polttoaineita, mutta hän ei ottanut rahojani vastaan. Sitten yritin maksaa ravintolalaskun, mutta hän ei suostunut siihenkään tarjoukseen. Kalamatan jälkeen palatessamme Lagkadaan pysähdyimme puolivälissä meren äärelle kävelemään ja kahville. Sen Juliaana sentään antoi minun maksaa. Kaiken tämän jälkeen luottamukseni asioiden järjestymiseen oli palautunut takaisin Seuraavat päivät olivat sateisia, mutta en antanut sen masentaa minua. Katsoin vain lämpimän takkatulen ääressä istuessa Juliaanan hääräämistä keittiössä, silitin kissaa sylissäni, join kahvia ja hymyilin.

Minulla olisi ollut loputtomiin töitä näiden sivujen kanssa, mutta Juliaanan opettamana ymmärsin, että elämässä on muutakin kuin suorittaminen. Olisin voinut käyttää kaiken viikonlopun valveillaoloaikani helposti kirjoittaessani tarinoita, ladatessa kuvia ja editoidessa videoita. Kysyin kuitenkin Juliaanalta lähtisikö hän minun kanssa kylään kahville istumaan.

Matkalla huomasin ne tuhannet päivänkakkarat ja voikukat, joista mainitsin tämän tekstini alussa. Ne kasvoivat tien pientareilla merenä ja ihmettelin, miten en ollut aiemmin huomannut niiden heilumista tuulessa. Olin ollut jo kolme viikkoa täällä, mutta en ollut niitä kaikelta suorittamiseltani nähnyt. Nyt aloin vasta avata silmiäni kaikelle elämän kauneudelle samalla kun Juliaana osasi pysähtyä yhden sinisen kukan äärelle, jota minä en vieläkään olisi löytänyt.

Suorittajayhteiskunnan kasvattamana olin oppinut vain siihen, miten tehostamistakin saisi tehostettua. Aivan kuin kotimaani yhteiskunnassa oli tapana, myös minä olin kiivennyt takapuoli edellä puuhun. Kun resursseista leikataan, ihmiset alkavat voimaan pahoin, pahoinvointi johtaa sairaslomiin ja sairaslomat kasvaneisiin kustannuksiin, joita yritetään paikata leikkamalla lisää johtaen tilanteeseen, jossa työn laatu on surkeaa ja siitä maksettava hinta kohtuutonta.

Siihen virheeseen minäkin sorruin ja käytin asioiden hoitamiseen stressaantuneena kolme tai neljä kertaa enemmän aikaa ja voimia, kuin olisin rauhallisesti tekemällä käyttänyt. Saman yhteiskunnan opettamana olin takertunut omiin etuihini kiinni aivan kuin ne päättäjät, jotka leikkasivat yhteiskunnalta ostaakseen torkkupeittoja. Olin alkanut laskemaan rahojeni riittävyyttä tienpäällä, jäljellä olevaa aikaa Lagkadassa suhteutettuna blogini vaatimaan työmäärään ja poljettavia kilometrejä lennolleni Bulgarian Sofiaan. Olisin halunnut kirkua kaikelle sille suorittamisen kulttuurille ”herätkää”, mutta tiesin, ettei se muuttaisi mitään, olihan omien asenteideni muuttamiseenkin tarvittu viisi kuukautta, neljätuhatta kilometriä ja kolme viikkoa yksityisopetusta, ja asenteideni muuttuminen oli vasta alussa.

En vieläkään ollut täysin päässyt pinttyneistä ajattelutavoistani ja huomasin sen mennessämme pientä kirkkoa tutkimaan. Kirkkoa reunusti verkkoaita, jonka portin avaussalpa oli aidan sisäpuolella. Mietin, miksi se ei ole ulkopuolella. Olisi ollut loogista, jos salpakin olisi ollut sillä puolella, mistä kuljetaan. Sitten muistin Danielin sanat ”stop thinking”. Lopetin järkeilyn ja otin taas Juliaanasta mallia. Olimme olleet kävelyllä jo kaksi ja puoli tuntia ja olisin voinut nekin tunnit käyttää kirjoittamiseen. Ymmärsin kuitenkin, että tuo hetki ei tulisi enää koskaan takaisin ja annoin Juliaanan päättää mihin menemme. Juliaana halusi tutkia kaikki polut ja rakennukset, joita vastaamme tuli, ja se vei aikaa, mutta en hätäillyt takaisin kotiin. Kun hän ei ollut huomata, sanoin ”Juliaana, katso. Pieni punainen kukka.”

 

Markus

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *