Vietnam 2

Reitti: Hanoi-Hue-Hoi An

 

Maaseudulle

Olin levännyt ja hoitanut kirjoitustöitä Hanoissa lähes viikon ja odottanut kovasti tien päälle paluuta, mutta lähtöpäivänä kireys valtasi mieleni. Halusin kovasti jo ulos kaupungin vilskeestä. Päästessäni kaupungin vaikutuspiirin ulkopuolelle tie muuttui rauhallisemmaksi, ihmiset uteliaammiksi ja kireyteenikin alkoi vapautua taas olemuksessani tilaa uudet kokemukset vastaanottavalle rentoudelle.

Pohjois-Vietnam

Maisemaa elävöittäneet pienet töppövuoret ja lammet saivat minut tuntemaan, kuinka Kiina oli jäänyt jo kauas taakse ja Kaakkois-Aasia avasi veräjänsä ovia. Kysyessäni vettä pienen vuorinousun jälkeen jokainen liikkeeni, sanani ja eleeni sai osakseen makean iloiset naurut. Vietnamilaiset ovat iloisin ja rennoin tapaamani kansa ja heidän positiivisuus on silmät avaava esimerkki siitä, kuinka kärsimykset ja pahat ajat väistyvät.

Vietnam on edelleen hyvin köyhä maa ja viidakko itkee sodan raakuuksien julmaa muistoa vielä näinäkin päivinä. Perspektiiviä sodan julmuuksista antaa operaatio ”Rolling thunder”, jonka aikana yhdysvaltalaisjoukot pudottivat kolmessa vuodessa 864 000 tonnia pommeja Pohjois-Vietnamiin ja sai räjähtämättömien pommien pelotteella telttailuun ei-kaivattua lisäjännitystä.

Verisestä historiastaan huolimatta vietnamilaiset ovat iloisia, ylpeitä ja silminnähden tyytyväisiä siitä, että pahat ajat ovat takanapäin ja heillä on mahdollisuus rakentaa parempaa tulevaisuutta.

 

Vietnamilaista vieraanvaraisuutta

Ihmetellessäni mistä löytäisin leiripaikan alkoi pimeys jo piirittää. Asutus peitti tienpientareen niin tiheästi, ettei märkien riisipeltojen valloittaneessa ympäristössä ollut ainoatakaan neliötä teltalle. Oli jo täysin pimeä, kun pysähdyin kysymään apua ison varastorakennuksen edustalla ulkovalon alla pöytätennistä pelaavilta miehiltä.

Paikalle saapunut nainen kutsui minut perheensä luokse kotiinsa nukkumaan. Talossa tapasin hänen noin 40-vuotiaan, kellertäviin, polven yli ulottuviin shortseihin ja vihreään hihattomaan paitaan pukeutuneen aviomiehensä, sekä heidän noin 15-vuotiaan, lyhyen, tummahiuksisen poikansa.

Kivitaloa koristi kaakelilattiat. Istuimme puisilla, lakatuilla penkeillä lasilevyllä katetun pöydän ääreen. Hailakan vihreistä sisäseinistä oli rappaus jo osin lohkeillut ja valkoinen katto kohosi niin korkealle, että aistin tilan avaruuden ympärilläni. Seinällä roikkui kaksi pergamenttityylistä taulua, niiden välissä korkealla pieni taso pullollaan tavaroita ja vieressä riippuva kalenteri kertoi, että oli perjantai 16.3.2018. Yhdellä seinällä oli kaksi taulua, toinen ilmeisesti naisen siskoista ja toinen tästä perheestä. Perhekuvassa ollutta pientä poikaa en koskaan tavannut, eikä minulle selvinnyt kuka hän oli ja mitä hänelle oli tapahtunut.

Söimme lattialla ruskean räsymaton päällä riisiä, salaattia ja minulle ennestään tuntematonta lihaa. Myöhemmin sain kuulla sen olevan koiran lihaa. Aluksi ajatus oli hieman vastenmielinen, mutta sitten muistin, kuinka koirat usein jahtasivat minua Balkanilla…

”Me täällä Vietnamissa olemme hyvin köyhiä”, isäntä tulkkasi minulle kännykällä.

”Vietnamilaisilla on hyvä sydän. Se on paljon tärkeämpää, kuin raha” tulkkasin takaisin.

Perheen lukiessa käännökseni kännykän näytöltä heidän kasvoillaan ja silmissään syttyi iloinen loiste, aivan kuin he olisivat ymmärtäneet tai hoksanneet jotain heidän purskahtaessa ilosta hersyävään, ilmaisuuni yhtyvään, onnelliseen nauruun.

Maatessani sinä iltana sängyllä ja kuunnellessani sateen ropinaa peltikattoa vasten sydämeni täytti sama tunne, jonka usein olen kokenut ollessani paikallisten luona missä tahansa matkani varrella. Tunne siitä, kuinka kielellisistä ja kulttuurillisista eroista huolimatta minusta pidetään huolta, minne ikinä menenkin: matkustin yksin, mutta en todellakaan ollut yksin.

Syötyämme aamupalan seuraavana päivänä kiitin perhettä kaikesta heidän avustaan ja palasin takaisin satulaan. Polkiessani loitommas heidän vieraanvaraisuutensa luota ajattelin haikein mielin, kuinka jätin taas taakseni perheen, josta en tiennyt juuri mitään, joka ei tiennyt minusta juuri mitään, josta oli tullut lyhyessä ajassa tärkeä osa matkaani ja jota tuskin koskaan tapaisin enää.

Matka-arkea

Päivällä laskiessani loivaa mäkeä alas, mies viittilöi minut pysähtymään. Noin minuutissa ympärilläni oli arviolta puolet lähinaapurustosta. Mies kutsui minut syömään ja otin kutsun ilomielin vastaan. Luulin koiranlihan olevan varsin eksoottista ruokaa, mutta en silloin tiennyt, että tulisin syömään paistettua koppakuoriaista. Vietnam voitti juuri ykkössijan oudoimman ruuan tarjoajana jättäen varjoonsa jopa kiinalaiset grillatut kananvarpaat.

Puhuessamme säästä mies kertoi, kuinka kulunut talvi oli kylmä lämpötilan ollessa jopa seitsemän astetta. Kerroin paljonko Suomessa on tällä hetkellä lämmintä. Se olisi miehelle liikaa, hän ei kuulemma selviytyisi noissa lämpötiloissa. Liikaa tuntui olevan myös kartanlukutaito, kun hän kertoi, että Hoi Aniin on vain 450 kilometriä. Palattuani takaisin polkemaan tarkistin kännykän kartoista, että lyhyintä tietä sinne olisi vielä lähes 700 km.

Pohjois-Vietnam

 

Poljin etelää kohti pääosin rauhallisilla ja hyväkuntoisilla teillä kyläläisten usein saattaessa minut matkaan iloisin tervehdyksin ja naurunpyrskähdyksin. Pyöräilin tehokkaita 8 tunnin ajopäiviä täyttäen vatsani ravitsevilla alle euron maksavilla riisi-liha-aterioilla.

Eräänä iltana olin saanut jo telttani pystytettyä ja keittänyt kahvit, kun yhtäkkiä sadat tulikärpäset alkoivat tanssia pimenevässä illassa. Niiden vihreä välkkyvä valo lumosi taianomaisesti yhdessä yläpuolellani syttyvän tähtitaivaan kanssa. Valitettavasti reissuromantiikkaani tulivat häiritsemään äkäisesti pistävät hyttysnaarat, joita pakenin telttani sisään ja hikoilin sitten paitani märäksi kuumassa kahden kuution kangaslaatikossa syöden evääni kylmänä, kun en voinut käyttää sisällä retkikeitintä. Tällaista on joskus arki tienpäällä.

Saadessani sohvasurffauspaikan Huesta aikatauluni muuttui sen verran, että minun piti polkea kolmessa päivässä yli 300 km. Se kävi kuitenkin suhteellisen helposti, kun vaihdoin reittisuunnitelmia ja sisämaassa polkemisen sijaan valitsin lyhyemmän, rannansuuntaisesti kulkevan päätien.

Minulla jäi polkemisen lisäksi iltaisin aikaa pysähtyä hiljentymään hiekkarannalle, kokkaamaan illallista, katselemaan tähtiä ja kuuntelemaan aaltojen murtumista ja loisketta rannan pehmeää hiekkaa vasten. Saatoin kävellä rantaviivaa tuntikausia, astua välillä vilvoittavaan veteen polviani myöten ja sitten taas talsia pehmeällä hiekkamaalla edestakaisin mereltä puhaltavan suolaisenraikkaan tuulahduksen hyväillessä ihoa.

Pohjois-Vietnam

 

Sohvasurffausta

Saavuin Hueen alkuiltapäivästä. Isäntäperheeni 16-vuotias poika oli juuri lähdössä parturiin ja sanoi, että voisin tulla hänen kanssaan. Sanoin tarvitsevani kipeästi suihkua pyöräiltyäni monta päivää samoilla vaatteilla, mutta tunkkaisesta hajustani huolimatta hän oli sitä mieltä, että tarvitsisin parturia kipeämmin. Selvä merkki siitä, että edellisestä hiusten leikkuusta oli kulunut liian kauan aikaa? Valitsin silti suihkun.

Emännöitsijäni Bella oli paljon hymyilevä idealistiluonteinen taivaanrannan maalari, jonka unelma oli avata kirjasto entisen koulunsa toiseen kerrokseen. Hän oli minua hieman nuorempi kirjanpitäjä, jonka aviomies asui Saigonissa ja hän itse asui vanhempiensa kotona Huessa. Kaupungilla ollessamme hän osti usein pieniä asioita auttaakseen köyhiä katukauppiaita ja auttoi kielitaidottomia kauppiaita myymään ruokaa myös ohi kulkeville turisteille.

Hue

Perheen isä piti aamupalaravintolaa, jossa seuraavana aamuna vakuutuin hänen ruuanlaittotaidoistaan. Se oli äärimmäisen tervetullut asia päivänä, jona minun piti polkea 140 kilometriä ja kavuta yksi 500 metrin nousu, jotta ehtisin Hoi Aniin tapaamaan englantilaista ystävääni Danielia ennen hänen syntymäpäiväänsä (ja parturiin ennen kuin hiukseni tarttuvat ketjuihin kiinni).

Hoi Anissa löysin englantia puhuvan vietnamilaisen, joka tulkkasi Bellan matkapäiväkirjaani kirjoittaman tekstin. Alla oleva lainaus sai minut hämmennyksen valtaan:

”Even so, he always talking modestly about his journey, sometimes I think he has a deep emotion and doesn’t want to tell anyone, he just smile. Don’t keep it by yourself, please open your heart and share everyone. We want to listen from you.”

Hue

Vapaa suomennos:

”Vaikkakin hän aina puhuu vaatimattomasti matkastaan, joskus luulen, että hänellä on syviä tunteita ja hän ei halua kertoa niistä kenellekään, hän vain hymyilee. Älä pidä sitä sisälläsi, avaa sydämesi ja jaa se kaikkien kanssa. Me haluamme kuunnella.”

Ehkä jonain päivänä kirjoitan kirjan.

Markus

 

Kiitos matkani tukemisesta Aarne ja Aino!

4 ajatusta aiheesta “Vietnam 2”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *