Kiina-Vietnam

Reitti: Kunming-Hanoi

 

Kunmingista Vietnamin rajalle

Kävelin Vietnamin suurlähetystön ovista ulos hymy huulilla ja viisumi passiini leimattuna. Oli kuuma. Polkiessani takaisin hostellille laskeskelin mielissäni jäljellä olevia päiviä ja kilometrejä. Minulla olisi hyvin aikaa ehtiä maasta ulos ennen Kiinan viisumini umpeutumista.

Heitin laukut pyörän päälle huolettoman rennosti ja poljin Kunmingin hostellistani ulos keskipäivän auringon helliessä kesään totuttelevaa ihoani. Parin tunnin virkistävän pyrähdyksen päätteeksi saavuin Kunmingin laitakaupungille isännöitsijäni luo. Jäntevävartaloinen, lyhythiuksinen isäntäni käveli minua vastaan. Hänen teräväpiirteiset kasvonsa korostivat hänen nuorekasta, etten sanoisi sotilaallisen särmikästä habitustaan, jota hänen rauhallinen olemuksensa yhtäaikaa sekä korosti, että laimensi.

Työnsin pyöräni auki olevista puisista latomaisista ovista sisään betoniselle lattialle skootterien viereen. Sisääntuloaulan hämyisessä, avarassa tilassa istuimme punaisen, muovisen pöydän äärelle nauttimaan riisistä, kasviksista, lihasta ja hedelmistä kääntäjän avulla kuulumisia vaihtaen.

Kahden yön jälkeen viisumini aikarajat tulivat vastaan. Oli aika jättää tämän matkani suurin maa taakse ja polkea Vietnamin rajalle.

”Oletko varma, että haluat lähteä jo huomenna?” isäntäni kysyi lähtöäni edeltävänä iltana.

”Haluaisin olla pidempään, mutta minulla ei ole viisumissani enempää aikaa. Minun täytyy ehtiä maasta ulos” vastasin.

Olisin mielelläni viettänyt pidempäänkin aikaa hänen, niin kuin olisin viettänyt myös kaikkien muidenkin kohtaamieni ihmisten kanssa. Tiesin kuitenkin olevani matkalla, jossa ihmiset ja paikat vaihtuvat nopeasti polkiessani läpi heidän elämänsä. Tunsin, kuinka matkan tekemisen aiheuttama tarve pysähtyä tuli nytkin täyttymykseensä ja oli taas aika jatkaa eteenpäin.

Seuraamani kapean kanjonin välissä kohisi vuolaasti mudasta ruskea joki. Lämpötila kohosi kehoa rasittaviin lukemiin polkiessani mäntymetsistä kauniilla Yunnanin teillä viimeisiä satoja kilometrejä. Kuu nousi iltaisin täytenä taivaalle koristaen sen kelmeässä valossa alapuolellaan kylpevää kanjonia. Sen rikkonaisten huippujen välissä kapeneva notko ahdisti puut vuoristossa käärmemäisesti mutkittelevan kapean tien reunalle niin, että laskevan auringon kultaiset säteet valuivat siivilöityen lehtipuiden välistä tummanpuhuvan asfaltin pinnalle.

Tie laskeutui 1700 metristä kertarytinällä 300 metriin ja alhaalla vastaan lyönyt lämpöaalto voiteli kehoon pian ylimääräisiä stressin aaltoja. Kanjonin pohjalla suojaavista varjoista huolimatta oli kuuma pitkälti auringonlaskun jälkeenkin. Löytämäni hylätyn koulurakennuksen toisen kerroksen ulkokäytävälle pumppaamani makuualustan päällä oli makuupussi turha keksintö ja käytävän läpi toisinaan hönkivä ilmavirta tervetullut helpotus.

Viimeisiä kammenkierroksia Kiinassa ottaessani pysähdyin hotellin edustalle kysymään vesitäydennyksiä. Hotellin viileässä ilmastoidussa aulassa sain istahtaa pehmeälle kankaiselle tuolille nauttimaan hedelmistä, joita henkilökunta matkastani innostuneena kantoi eteeni. Mitä pidempään Kiinassa olin, sitä enemmän se tuntui minulle antavan hyviä muistoja.

Raja-asemalla vihreään kauluspaitaan pukeutuneen sotilasvirkailijan skannatessa passini tietokoneella ja hänen silmäillessään lokimerkintöjä hänen silmänsä olivat pullistua päästään. Olkapäillä kimaltelevat arvoasemaa osoittavat tähdet olivat hetken, kuin ratkeamaisillaan virkailijan hämmästyksestä.

Merkintöjen sisältöä saatoin vain arvailla, mutta jos virkailija olikin hämmästynyt, niin niin olin minäkin. Jättäessäni Keski-Aasian maat taakseni ja astuessani tähän kulttuurin rikkauden, mystiikan, musiikin, aavikoiden, vuoristojen, ruoan ja ystävällisten ihmisten valtakuntaan 88 päivää aiemmin en vielä aavistanut millaisia haasteita, kokemuksia ja elämyksiä se minulle tarjoaisi.

Kiina on valtava ja olin onnekas nähdessäni siitä edes pienen siivun noiden 7000 kilometrin aikana. Yksi matkani rikkaimmista kokemuksista oli takanani. Passini oli leimattu. Työnsin pyöräni raja-aseman ovista ulos ja tunsin haikeat hyvästit mielessäni. Se oli ohi. Kiina jäi taakse. Muistot kulkisivat mukanani vielä pitkään.

 

Ensikosketus Kaakkois-Aasiaan

Yunnanin vuoret olivat viimein takanani, kun astuin Vietnamin maaperälle. Ensimmäinen päivä uudessa maassa on aina se kaikkein jännittävin. Millaista on ruoka? Millainen on liikenne? Millaisia ovat tiet? Ja ennen kaikkea millaisia ovat ihmiset?

Heti ensimmäisillä polkaisuilla Vietnam valloitti mieleni. Liikenteen organisoimattoman, kaoottisen, pyörteen keskelle hyökätessäni tunsin sen elämää pursuavan, aistit herättävän kosketuksen voimakkaana aistihermoillani. Skootterien luvattu valtakunta, jossa mopolla voi kuljettaa mitä tahansa, vaikka elävää sikaa.

Ajaessani pölyistä, kuoppaista hiekkatietä kohti Hanoita kanat juoksivat sen yli, lehmät maleksivat tienpientareilla ja linnut visersivät puissa. Palmupuut ja sokeriruokokasvit huokuivat vihreyttä, kuin se olisi ainoa jäljellä oleva väri tällä planeetalla. Ilmankosteus ja kuumuus puristivat tukahduttavalla otteella. Vehreät oksat taipuivat voimakkaasti maata kohti, kuin helteen ahdistamana.

Vietnam on tiheään asutettu. Siellä missä ei ole jonkun märkää riisipeltoa, on joku pystyttänyt siihen talonsa. Ihmiset ahkeroivat huomisen leipänsä eteen pelloilla paljasjaloin, kantaen kahta koria ripustettuna olkapäillään keinuvaan puiseen tikkuun. Kartionmuotoiset, keltaiset hatut päässään he näyttivät käveleviltä lampunvarjostimilta.

Osa ihmisistä nauttivat päivästä laiskasti istuen jakkaralla, pomppien ylös huutamaan tervehdyksiä ja heiluttamaan rymistellessäni ohi kuoppaista tietä. Ja siinä olivat vasta aikuiset. Pienet kamikaze-pojat ryntäsivät perääni huutaen englanniksi ”hello” ja ”goodbye”, peukalot ylhäällä ja pysähtyessäni katsoivat minua silmiin kätellen minua arkailematta. Heidän silmissään tuikki elämän puhdas ilo, jota aikuisuuden vastuu ei vielä ollut tallannut jalkoihinsa.

Syödessäni banaania tien vieressä skootterikuski pysähtyi viereeni ja kutsui minut kotiinsa syömään. Otin kutsun vastaan ja seurasin häntä kylän läpi pieneen kivitaloon. Pöydän ympärillä odotti muovisia jakkaroita ja joku kantoi sisältä tuulettimen. Tällä helteellä se oli tervetullut helpotus. Pian ilmestyi kulhollinen nuudelikeittoa kananmunilla.

Miehet istuivat ympärilläni ja polttivat isoa, käsintehtyä, puista piippua, josta lähti hauska kupliva ääni. Yritin kertoa heille jotain matkastani kääntäjän avulla, mutta 7% vietnamilaisista on lukutaidottomia, eivätkä miehet ymmärtäneet. Tulkkausyritysteni keskelle saapunut mies kätteli minua, suuteli molemmille poskille ja veti avokämmenellä toiselle. Tervetuloa Vietnamiin, nuori mies! Maksoin toki samalla mitalla takaisin, mutta ilman niitä suudelmia. Terveisiä Suomesta!

Ensimmäisen illan pimentyessä sisälläni kasvoi pieni jännityksen poikanen. Alue oli niin asuttu, etten voisi mitenkään löytää telttapaikkaa omin avuin. Oli jo niin hämärä, että ajoin lampun valossa, kun sitten pysähdyin kylätien varressa juttelevien skootterikuskien viereen kysymään apua. Yksi miehistä johdatti minut tyhjillään olevaan rakennukseen. Sisällä ei ollut juurikaan mitään, vain jakkara, peti ilman patjaa, vessa ja kylmä suihku. Minulle se sopi mainiosti: turvallinen, puhdas ja ennen kaikkea ilmainen.

Keittäessäni teetä ulkona kaunis tyttö ajoi skootterilla paikalle, kysyi elehtien onko minulla nälkä, lähti ja palasi sitten jalkaisin kantaen 4 pakettia pussinuudeleita, 2 banaania, palan kakkua, 2 pikkuleipää, kuumaa vettä, viltin ja tuulettimen. Tyttö istui viereeni, kysyi nimeäni ja sitten kätteli minua. Sisältä loistavan himmeän lampun valossa saatoin nähdä hänen ruskeat silmänsä, joilla hän katseli liikkeitäni tarkkaavaisesti.

Tytön jo lähdettyä jäin vielä hetkeksi istumaan. Kiinasta lahjaksi saamani tee kupissani muistutti minua siitä, että minne menenkin, minusta pidetään kyllä aina huolta. Oli rauhoittavaa huomata kuinka Vietnam ei ollut siinä poikkeus.

Aamun sarastaessa eilen minua auttanut mies tuli kutsumaan aamukahville. Palauttaessani tuuletinta tytön kotiin sain mukaani keitetyn kananmunan ja pussillisen banaaneja. Päivä oli pilvinen ja viileämpi, kuin edelliset ja teki pyöräilystä entistäkin nautinnollisempaa. Skootterikuskit pysähtyivät usein ottamaan selfieitä kanssani. Kaikki näyttivät olevan iloisia ja onnellisia.

Toisen illan hämärtyessä minulla ei ollut vähintäkään aavistusta mihin laittaa telttani, joten kysyin taas paikallisilta apua. Mies tarjosi minulle paikan pihaltaan, illallisen ja suihkumahdollisuuden. Seuraavana aamuna hän herätti minut ja lähetti takaisin tien päälle aamiaisen saattelemana. Maasto oli pitkästä aikaa tasaista ja poljin vaivattomasti 150 kilometriä kohti Hanoita ja todella tarpeeseen tulevaa lepoa.

Hanoi on turistikaupunki. Näin ensimmäisen blondin miesmuistiin. Sen pitäisi olla minulle normaalia, mutta pitkään Aasian maissa matkustaneena se näytti nyt oudolta. Saatoin ymmärtää, miksi blondit usein saavat osakseen niin paljon paikallisten hämmästelyä, heille sen täytyy näyttää vieläkin oudommalta.

Pian pääsin käsiksi Hanoin halpaan ja hyvään katuruokaan. Joku kantoi polkupyörän täydeltä myytävää, toinen kylpi kadulla sadevesitynnyrin vedellä. Tapasin englantilaispyöräilijän Elizabethin, jonka olin tavannut Kazakstanissa edellisen kerran. Nautin laiskoista päivistä, mahdollisuudesta puhua englantia, editoida kuvia, kirjoittaa blogia ja tein toki toiseksi parasta asiaa retkipyöräilyn jälkeen, luin kirjaa retkipyöräilystä.

Ikävöin Kiinaa, mutta Vietnam, voi pojat RAKASTAN sitä. Ainoa asia, mistä en pidä, on katkeran kitkerä tee, mutta ensinnäkin, jos se on ainoa asia, josta en pidä, niin tämän täytyy olla maa minun makuuni ja toisekseen, kahvi on hyvää ja se on tarkalleen se mitä tarvitsen juuri nyt!

Hanoi, Vietnam
15.3.2018

Markus

4 ajatusta aiheesta “Kiina-Vietnam”

  1. Pari vuotta sitten olin Hanoissa. Ihmiset olivat ystävällisiä, kyselivät kaikkea ja olivat vaaleasta ihosta haltioissaan. Oli kaaosta, likaa ja kuuma. Olin varma että 5kk siellä riittää, mutta nyt minulle on herännyt outo palo takaisin Vietnamiin. Ehkä seuraavalla kerralla päädyn etelään.. 🙂

    1. Vietnam on maa, jossa viettäisi aikaa pidempäänkin. Etelä-Vietnam, eirtyisesti sisämaassa, on kaunis, tähän aikaan vuodesta vain todellinen pätsi 🙂

    1. Dear Javad, I remember you well. Thank you for sharing the evening on the mountains, it is a good memory. I miss you guys and I miss Iran. I wish all the best and say hello to the others, I’m currently in Thailand 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *