Vietnam 3

”Twenty years from now you will be more disappointed by the things that you didn’t do than by the ones you did do. So throw off the bowlines. Sail away from the safe harbor. Catch the trade winds in your sails. Explore. Dream. Discover.”

-Mark Twain

Reitti: Hoi An-Pleiku-Phnom Penh

 

Hermostunut ystäväni Daniel

Päätös polkupyörämatkani pidentämisestä Uuteen Seelantiin ilman ennakkovalmisteluja, rahaa ja kunnollisia varusteita oli järkeä vailla tehty päätös pimeässä, pölyisessa huoneessa natisevalla joustinpatjalla yön pitkinä tunteina. Aluksi se tuntui lähinnä vitsiltä, mutta olin sitoutunut päätökseeni. Päätin antaa kaikkeni ja mennä niin pitkälle, kuin miehessä riittää potkua. En koskaan uskonut pääseväni näin pitkälle. 1,5 vuoden jälkeen olin hämmästynyt, että olin puskenut itseni läpi niin monen vastoinkäymisen.

Hostellin piha oli täynnä mopoja, joiden seassa näin Danielin polkupyörän nojaamassa lyhtypylvästä vasten. Pysäköin oman pyöräni hänen pyöränsä viereen ja kävelin sisään hostellin vilskeeseen. Daniel oli minua vastassa iloinen virne naamallaan. Se oli Daniel, joka tuon ajatuksen istutti päähäni tuona yönä Kroatiassa. Nyt tapasimme kuudennen kerran tien päällä ja loppumatkan menisimme yhdessä.

Keski-Vietnam

Daniel on metka tyyppi. Hän nauraa typerästi, kun paikalliset eivät ymmärrä häntä. Hän näyttää Harry Potterin ja Mr. Beanin jälkeläiseltä, hävittää aina vasemman sandaalinsa eikä hänen teräshermohjaan rasita vihlovan kylmät pakkasyöt teltassa, jahtaavat villikoirat eivätkä edes korruptoituneet rajapoliisit. Illallisvieraille kokkaaminen kyllä.

Ollessamme Phnom Penhissa minua huvitti suuresti, kun vieraita odottaessa emme saaneet kaasu-uunia syttymään ja hän juoksi hermostuneesti ympyrää keittiössä antaen minulle puhelimensa (”Katso sen perään, jos he soittavat”), juosten parvekkeelle tähystämään katua, takaisin keittiöön ja lopulta kadulle ottamaan heitä vastaan. Minua nauratti niin mahdottomasti hänen sähellyksensä.

Tuskin olisin nauranut niin paljon, jos olisin tiennyt pudottavani ruuat lattialle yhden illallisvieraan silmien edessä. Ja seuraavana päivänä tein sen uudestaan… En ole koskaan nähnyt häntä yhtä vihaisena, kuin silloin, kun kulho lipesi näpeistäni, lensi kaaressa ilmaan, rämähti pöydälle, pomppasi siitä uudelleen ilmaan ja laskeutui rymisten jakkaran päälle. Kuin ihmeen kaupalla tällä kertaa ruoka pysyi kulhossa ja meitä kaikkia nauratti vatsanpohjasta saakka. Paitsi Daniaelia. Oli mahtavaa nähdä häntä uudestaan.

 

Haljennut takavanne

Tapasimme Hoi Anissa ja lepäsimme kaupungissa hetken. Yritin taukomme aikana hoitaa näitä blogikirjoituksia alta pois. Kaivaessani tietokonettani laukuista kehooni kertyneet kilometrit painoivat vieläkin ja kirkkaan ajatuksen keskiössä oli vahva tunne siitä, että kirjoittaminen ei nyt luistaisi totuttuun tapaan. Mikä onni siis, että tietokoneen näyttö oli hajonnut palasiksi eikä minun tarvinnut aloittaa kirjoittamista. Kävimme sen sijaan tutkimassa Hoi Ania.

Hoi An
Hostellituttuja ottamassa selfietä

Hoi An

Hoi An

Hostellilta oli helppo kävellä vanhaa kaupunkia ihastelemaan. Kiinalaisturistit poseerasivat kameroille ja ajoivat fillaritakseilla, eurooppalaisturistit kittasivat olutta ravintoloissa ja katukauppiaat houkuttelivat koettelemaan makuhermoja hedelmillä, jäätelöllä ja pannukakuilla. Leipäkojuista leijui herkullinen tuoksu.

Illan hämärtyessä pariskunnat nauttivat romanttisista gondoliajeluista joella ihastellen kynttilöiden luomaa pehmeänhämärää, tunnelmallista valoa. Vihreitä, punaisia ja keltaisia paperilyhtyjä roikkui siellä täällä puiden oksilla ja rakennusten seinustoilla.

Hoi An

Tauon vietettyämme meitä ei olisi millään huvittanut palata tien päälle. Mikä onni siis, että lähtöpäivänä huomasin takavanteeni olevan halki (se oli muuten jo kolmas vanne tällä matkalla).

 

Kielikylpyä

Pari päivää myöhemmin korjattuamme vanteen kiinnitimme laukut pyöriin kiinni ja poljimme Hoi Anista ulos. Maaseutu levittäytyi vihreän eri kirjoina vaaleiden poutapilvien alla. Ilta-aurinko värjäsi taivaankantta oranssin hehkulla. Märät, vihreät riisipellot reunustivat tietä, ihmiset tervehtivät iloisesti, oudon kuuloiset linnut visersivät tuulessa hennosti myötäilevissä palmumetsissä ja siellä me nuoret, huolettomat kulkurit ajoimme kauniilla Vietnamin maaseudulla.

Keski-Vietnam

Polkiessamme Daniel sanoi runollisesti ”Miksi aina tapaamme ihania ihmisiä, mutta sitten joudumme jättämään heidät taaksemme? Mutta tapaamme heidät vain kerran ja olemme tällä tiellä, juuri täällä, Vietnamin maaseudulla lähellä Hoi Ania vain kerran. Kohtaamme ja näemme kaiken vain kerran ja juuri siksi jokainen kohtaaminen ja hetki on uniikki ja kaunis.”

Pian käännyimme rauhalliselta tieltä takaisin vilkkaalle päätielle. Rekat rymistelivät ohi torvi pohjassa. Skootterikuskit ajoivat väärään suuntaan. Autot tekivät vaarallisia ohituksia. Meidän piti todella keskittyä, jotta selvisimme liikenteestä hengissä. En tiedä, oliko tuo hetki niin kaunis, mutta ainakin kokisimme sen vain kerran.

Ajattelin, että Danielin seura on hyväksi jo kielitaitonikin takia. Englantilaisena hän olisi varmasti hyvä opettaja. Kuitenkin eräänä aamuna hän oli kirjoittamassa matkapäiväkirjaansa, kun hän sitten kääntyi puoleeni ja kysyi ”How do you spell bureaucracy?” ja sitten hetken kuluttua ”How do you spell restaurant?”. Aloin opettaa hänelle suomea.

 

Viidakon uumenissa

Suuntasimme rannikolta sisämaahan kauniille viidakkotielle. Nautimme kesäisistä päivistä, hikoilimme paitamme märiksi, uimme vuorilta alas laskevissa puroissa tai järvissä ja telttailimme vuorten huipuilla, järven rannoilla ja metsissä. Erityisen hyvältä tuntui löytää halvoista leipomoista vatsan täydeltä herkkuja ja leipää, jotain jota olin ikävöinyt koko Kiinassa viettämäni ajan.

Keski-Vietnam

Kuva: Daniel Needham
Kuva: Daniel Needham

Elämä oli yksinkertaista, mutkatonta ja antoisaa. Iltaisin nukkumaan mennessä en malttanut odottaa jo uuden päivän alkamista ja se lienee merkki siitä, että teimme jotain, mitä rakastimme. Asialla saattaa olla jotain tekemistä myös sen kanssa, että makuualustani puhkesi ja teki nukkumisesta haastavaa, etten sanoisi epämiellyttävää ja usein mahdotonta.

Suosikkimetodini hajonneiden varusteiden korjaukseen on hyvin yksinkertainen. Tarvitset vain kahta asiaa: nippusiteitä ja öljyä. Jos se liikkuu ja ei pitäisi, käytä nippusidettä. Jos se ei liiku ja sen pitäisi, käytä öljyä. Laosin rajaa myötäillyt tie kävi niin huonokuntoiseksi, että teipillä ja nippusiteellä korjattu etutavaratelineeni antoi periksi. Hirtin siihen lisää nippusiteitä ja teippiä. Myöhemmin ollessani jo Kambodzassa toinen polkimeni lakkasi pyörimästä. Minulla ei ollut pienintäkään käsitystä miten jumiutunut poljin korjataan, joten otin sen vain irti ja öljysin osat. Nyt se toimii moitteetta. Valitettavasti tällä metodilla ei korjattu puhjennutta makuualustaa ja jatkossa sain kärvistellä fyysisen rasituksen ja unenpuutteen keskushermostoa piinaavasta kombinaatiosta.

Keski-Vietnam

Keski-Vietnam

Tiellä oli hädin tuskin muuta liikennettä ja saatoimme ihastella saniaisten ja palmumetsien koristamaa viidakkotietä omassa rauhassa tuhansien keltasiipisten perhosten tanssiessa kuumankosteassa ilmassa, auringon paahtaessa suoraan yläpuolelta ja kärpästen surratessa jaloissa. Kylätietä asuttivat laudoista rakennetut, vaatimattomat pelti- ja olkikattoiset majat. Ruohikolla juoksenteli kanoja ja sikoja ja lehmät löntystelivät hiekasta ruskean pientareen päällä.

Kuva: Daniel Needham

Länsi-Vietnam

 

Vähäunisia öitä

Eräänä iltana löysimme oikean leiripaikkojen helmen järven rannalta pienen niemen kärjestä. Pystytimme leirimme niemen keskellä nököttävien puiden varjoihin ja pulahdimme sitten vilvoittelemaan ihanan lämpimään veteen.

”Luuletko, että täällä on krokotiileja?” Daniel kysyi.

”Ei täällä mitään krokotiileja ole” rauhoitin häntä.

Itseäni rauhoitin sillä, että jos olikin, uisin nopeampaa kuin Daniel.

Siellä täällä järvessä törrötti paljaita, ruskeakylkisiä pystyyn kuolleita puunrunkoja. Laskeva ilta-aurinko loi roihuavaa siltaa järven selkää vasten. Kalastaja tarkisti verkkojaan ja puksutti sitten ohi matalalla, pitkulaisella paatillaan lieriönmuotoiseen hattuun sonnustautuneen vaimonsa kanssa. Illallista kokatessamme taivas tummui ja avasi yllään syttyvän tähtitaivaan.

Olin väsynyt, mutta kovalla alustalla nukkumisesta ei tullut mitään. Stressin aallot pyyhkivät yli kehoni ja rauhattoman mieleni. Ajatukseni mölysivät valtoimenaan yön pitkinä tunteina.

Nousin ylös jo sarastuksen alkaessa. Raotin teltan vetoketjua varovasti, jotta en herättäisi parin metrin päässä nukkuvaa Danielia ja hiivin sitten varovasti rantaan, jotta saisin hiljalleen valkenevan aamun täysin itselleni. Pulahdin nopeasti järvessä ja istuin sitten rantatörmälle kirjoittamaan matkapäiväkirjaani.

En sanoisi sitä huonoksi aamuksi, mutta se ei lähtenyt ihan suunnitellusti käyntiin. Raja, jonka olimme ajatelleet ylittävämme Kambodzan puolelle, ei ollut auki ulkomaalaisille ja sitä vartioivat sotilaat eivät antaneet meidän jatkaa rajaa myötäilevällä tiellä. ”Täällä on liian vaarallista” he tulkkasivat kännykällä. Ihmettelin mikä alueesta tekee niin vaarallisen, jos sotilaat kerran nukkuivat ilman paitaa riippumatossa ja sandaalit jalassa, kun Daniel sitten hoksasi, kuinka paljon ruokaa paikalliset olivat lahjoittaneet meille rajan läheisyydessä. ”Olet selkeästi vaarassa kasvattaa mahaa” hän järkeili.

Keski-Vietnam

Etelä-Vietnam
Matkamiesten arkea saapui skootterilla piristämään tämä rouva, joka kutsui meidät kahville ja tarjosi ruuatkin paikallisessa ravintolassa.

Kirkko

Olen aina sanonut, että tämä matka antaa minulle kaiken tarvitsemani, niin nytkin. Poimin maasta aarteena jonkun sinne roskana hylkäämän huovan. Levittämällä makuupussini, makuualustani ja huovan päällekkäin, saatoin nyt nukkua heräilemättä liian usein ja pystyisin jatkamaan matkaani ainakin siihen asti, että saisin uuden makuualustan.

Myös Danielia potkaisi onni, sillä hän hävitti kahdeksannen kerran vasemman sandaalinsa ja onnistui taas kerran löytämään tienvarresta korvaavan tilalle.

Uusi huopa tuli sinä yönä erityisen tarpeeseen, sillä emme olleet millään löytää telttapaikkaa ja päätimme kysyä apua katolisesta kirkosta. Sen edustalla olevalle katokselle saimme pystyttää telttamme ja nukuimme nyt pehmeän nurmikon sijaan kovalla betonilla.

”Katso nyt miten likaiselta näytät” Daniel sanoi sinä iltana (hän ei silloin ollut vielä itse katsonut peiliin). Päätin hänen mieliksi viedä kolme viikkoa jalassa olleet valkoiset sukkani roskakoriin (ainakin ne olivat valkoiset kolme viikkoa sitten).

Kirkosta huolta pitävä perhe antoi meidän käyttää suihkua ja se tulikin tarpeeseen. Myös illalliskutsun otimme iloiten vastaan. Oli mukavaa vaihtelua syödä puhtaana pöydän ääressä muovijakkaralla istuen, normaalisti kun kokkasimme kuumissamme pitkähihaiset paidat päällä itikoiden pistäessä ja pakenimme niitä sitten telttaan hikoilemaan.

Kuva: Daniel Needham
Kuva: Daniel Needham

Perhe majoittui kirkon tiloissa, mutta rakensi sen viereen omaa taloa. Heidän olemuksensa viestivät ruummiillisen työn tuomaa terveyttä. Perheen äiti oli aamusta heti tarmokkaana kantamassa tiiliä työmalla ja hymyili vietnamilaista, leveää hymyään, jota korkeat poskipäät ja paksut huulet korostivat.

Päivät Vietnamissa kuluivat, renkaat rullasivat kohti etelää ja lopulta ylitimme rajan Kambodzaan. Ylitimme Mekong-joen ja saavuimme Phnom Penhiin, jossa meitä odotti taas tarpeesen tullut lepo, hyvää seura ja minun lattialle tiputtamani ruoka.

Markus

Kiitos matkani tukemisesta Rainer!

 

Danielin kertomuksia voi seurata hänen Facebook-sivuillaan täällä: Dan cycles world

Videoblogisuosituksia YouTubessa:

Ed Pratt, yksipyöräisellä maailman ympäri

Iohan Gueorguiev, Retkipyöräilyä amerikoissa

2 ajatusta aiheesta “Vietnam 3”

  1. Kuulostaa sellaiselta reissulta, josta olen unelmoinut aina. Kyllä. Kaikkine likainen vaatteiden ja rikkoutuneine polkimineen. Tällaisen tahtoisin kokea. Muutama vuosi takaperin poljin välin Helsinki-Utsjoki ja voin aika hyvin samaistua tuohon väsyneen kropan aiheuttamaan stressitilaan ja sen myötä unettomiin öihin. Olen huono nukkumaan ja tuollaisilla reissuilla se erityisesti korostuu. Rikkinäinen patja ei olisi siis mun juttum

    1. Mikäs siinä muuta, kuin otat fillarin alle ja polkaiset matkaan? Onneksi sain uuden patjan myöhemmin Thaimaassa, nyt pystyy taas nukkumaan palauttavasti 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *