Kazakstan

Reitti: Bishkek-Almaty

Tehdessäni päätöstä matkani pidentämisestä Uuteen Seelantiin minulla oli uskoa ja toivoa. Vähitellen usko omaan tekemiseen alkoi loppua ja toivo hiipua kunnes kaikesta tuli uskomattoman toivotonta. Minulla ei ollut rahaa tämän matkan viemiseksi päätökseen, enkä koskaan löytänyt sponsoreita. Ollessani Turkissa joku mainitsi Kiinan muuttaneen viisumikäytäntöjä ja siitä lähtien olen hakannut päätäni seinään, yrittänyt jokaista matkan varrella olevaa suurlähetystöä, viettänyt tunteja etsien netistä tietoa ja valvonut pitkiä öitä.

Suuri osa minusta on hokenut, etten tule koskaan onnistumaan. Se on jotakin niin järjetöntä, tyhmää ja edesvastuutonta, että epäonnistuisin varmasti. Sitten ihmiset pääsisivät sanomaan ”olisit vain tullut opiskelemaan, niin kuin aluksi suunnittelit”.

Olisi vain ajan kysymys koska minulta loppuisi rahat kesken tai milloin matkani päättyisi viisumeiden takia, jos en sitä ennen luovuttaisi. Jonain päivänä en enää kestäisi, palaisin maitojunalla kotiin ja joutuisin myöntämään, että pakkomielteeni oli naurettava ja että on aika palata normaaliin elämään.

Ainoat asiat, jotka ovat pitäneet minua liikkeessä tähän asti, ovat epärealistinen unelma, pelko epäonnistumisesta ja pienen pieni murunen toivoa sisimmässä. Nyt, yli vuoden matkustamisen jälkeen 20 000 kilometriä renkaideni alla 23 maassa, Kiina oli vain kivenheiton päässä.

 

Enää ei ole askeleita taakse päin, ei perääntymistä. Joko tekisin tämän nyt tai en koskaan. Ei ole enää tekosyitä luovuttaa. Minulla on nyt Kiinan viisumi. Vasta nyt alan uskoa, että jonakin päivänä Uusi Seelanti siintää horisontissa.

Tiedän, että olen onnekas. Asiat ovat järjestyneet, kuin ihmeen kaupalla. Kaikki se stressi, jännitys, pelko ja ajatukset siitä, että olen tekemässä elämäni suurinta virhettä, että teen itsestäni vain julkisen pellen ja että olisin rohkea jos myöntäisin uneksivani silmät auki, tuntuvat kovin lapsellisilta nyt. Mutta jokainen noista hetkistä on tärkeä ja tarpeellinen. Juuri nuo kivut ja kyyneleet ovat tehneet matkastani niin ainutlaatuisen.

Ihmiset ovat uskoneet minuun enemmän, kuin minä itse. Kaikki ne ihmiset, jotka ovat majoittaneet, ruokkineet, opastaneet, korjanneet pyörääni, kannustaneet ja tukeneet rahallisesti ovat tehneet matkastani korvaamattoman arvokkaan. Ilman jokaista heitä tämä matka ei olisi mahdollinen saati sen arvoinen.

Jännitys ja helpotus sekoittuvat päässäni syvään kiitollisuuden tunteeseen. ”Minähän onnistun tässä” hoen itselleni. Ihmiset ovat tukeneet matkaani ja pahimmat rahahuolet alkavat jäädä taakse.

 

Mutta miten se hetki koitti, kun pelko epäonnistumisesta alkoi vähitellen hälvetä ja eräänä päivänä tajusin, että tämähän saattaa onnistua?

 

Rajan yli Kazakstanin aavikolle

Kazakstanin raja-asemalla sotilaat ohjasivat minut jalankulkijoiden jonoon. Kahden verkkoaidan rajaamalla kapealla jalankulkuväylällä ihmiset pakkautuivat ympärilleni, jonot kasvoivat, ja kun sotilaat avasivat hetkeksi pienen portin, ihmiset lähtivät irti kaikista henkseleistään repien kyynärpäätaktiikalla itselleen tilaa. Minä seisoin keskellä pyörineni, laukkuineni ja rukoilin liikkuvani edes hitusen ihmismassan mukana.

Eräs nainen kysyi mistä olen kotoisin. Kun ihmiset huomasivat, etten ole paikallinen, he nostivat pyöräni ja laukkuni jonon eteen. Kun portit avautuivat seuraavan kerran, sanaton yhteisymmärrys valtasi ihmiset: kukaan ei liikahtanutkaan, ennen kuin olin taluttanut pyöräni läpi porttikongista. Ilman tuota naista seisoisin siinä jonossa vieläkin.

Passintarkastusjonosta minut kutsuttiin erilliseen huoneeseen haastateltavaksi. ”Mitä teet Kazakstanissa, miten rahoitat matkasi, mitä kirjoitat blogiisi meistä, miksi olet ollut Iranissa kaksi kuukautta?” 20 minuuttia, monta kysymystä, leima passissa ja viimein näytti siltä, kuin olisin vapaa menemään. Welcome to Kazakhstan.

Rajakylästä löysin omakotitaloalueen ja kysyin pihaan saapuvalta naiselta vettä. Nainen otti juomapulloni ja pyysi minua siirtymään turvakameran kuvaamalta alueelta pois. Sitten hän käveli laattapolkua pitkin taloon sisään, palasi hetken päästä pullot täynnä vettä ja kysyi ”oletko terroristi?” Welcome to Kazakhstan.

Pullot täynnä vettä poljin Kazakstanin aavikolle. Navigaattori kertoi, että pienestä kylästä jatkuisi pieni tie kohti pohjoista ja palaisi sitten isommalle tielle. En tarkkaan tiennyt pääsisikö sieltä läpi, mutta jätin huomiotta kyläläisten käänny takaisin-neuvot. Olin jo tottunut siihen, että kartta yleensä tietää paremmin, kuin paikalliset ja olinkin tehnyt oman sanakirjani, miten kyläläisten neuvoihin tulee suhtautua:

Siellä ei ole tietä = Tie on pieni ja rauhallinen
Liian kaukana = En ole koskaan käynyt siellä
Liian vaarallista = Ole varovainen
On parempi mennä päätietä = Olen autoilija
Olen varma = Luulen niin

 

Kazakstanin korvessa

Saavuin pieneen kylään, josta olettamani polku lähti. Kylän porteilla kaksi miestä hitsasivat traktoria. Juopunut mies hoiperteli nurmikon poikki tielle. Selitin heille meneväni ottamaan valokuvia ja tulevani sitten takaisin. Juoppo selitti, ettei sinne voi mennä, vei minut puoliväkisin taloonsa, tarjosi minulle pikkuleivän ja kerjäsi rahaa.

Hän sanoi, että voisin nukkua siellä. Katselin lattialla lojuvia tupakantumppeja, penkeille kasattuja likaisia astioita ja haistelin ilmassa leijailevaa pistävää hajua. Ei kiitos. Nukun mieluummin teltassani. Talo oli yhtä huonossa kunnossa, kuin mies. Jätin hänet etsimään sammumisen rauhaa, otin pyöräni nojaamasta talon pielestä ja poljin hitsareista ohi pienelle tielle jättäen huomiotta heidän huutonsa.

Maastoautotie mutkitteli kumpareiden yli myötäillen pientä jokea. Loppusyksyinen ilta-aurinko laski kumpujen taa. Erämaa oli ääneti ja metsä vaiti. Arvelin, että on parempi kokata ja yöpyä eri paikoissa mahdollisten villieläinten takia. Sain juuri ruokani valmiiksi, kun mutkan takaa tuli esiin vihreä maasturi ja pysähtyi kohdalleni. Maastopukuun pukeutunut parrakas mies avasi ikkunan.

-Missä aiot nukkua
-Tuonne ajattelin mennä telttailemaan
-En suosittelisi
-Miksi?
-Wolk
-Mikä?

Nainen hänen vierellään, maastopukuun pukeutunut hänkin, alkoi matkia sutta. Sitten mies sulki ikkunan, ajoi pois ja jätti minut epämiellyttävään yksinäisyyteen hämärän ja hiljaisuuden piirittäessä metsää.

En uskonut olevani vaarassa, mutta tiesin kyllä mitä mielikuvitus saa aikaan. Ei mitään telttailua, en nukkuisi kuitenkaan. Pakkasin tavarat takaisin pyörään kiinni ja jatkoin polkemista. Oli jo pimeä, kun pyöräni valo välkähti jostakin takaisin. Vanha armeijatyylinen vaunu hylättynä tien viereen! Koetin kahvaa ja ovi loksahti auki. Vasemmalla puolella nökötti kamiina, sen vieressä öljylyhty ja vaunun perällä pieni pehmustettu lava.

Tein yösijani vaunuun ja kirjoitin matkapäiväkirjaa öljylampun kelmeässä valossa. Oli kirkas ja kuuton yö. Hevoset hirnuivat joen toisella puolella. Olin helpottunut, siihen oli turvallista käydä levolle.

Seuraavana aamuna ymmärsin, miksi ihmiset kehoittivat kääntymään takaisin. Harvoin käy niin, että paikalliset tietävät karttaa paremmin. Tie muuttui tällaiseksi:

…ja hävisi sitten kokonaan. Työntäessäni pyörääni keskellä peltoja piikkipuskien raadellessa housunpunttejani alkoi mieleen hiipiä ajatus ”pitäisiköhän tässä kääntyä takaisin”. Mutta en ole koskaan pitänyt ajatuksesta kääntyä takaisin. Työnsin eteenpäin tunnin ja liikuin siinä ajassa kilometrin. Matkaa seuraavalle tielle olisi kartan mukaan 13 kilometriä, mutta löysin tien, jota kartta ei tuntenut. Se oli helpotus, minulla ei olisi ollut vettä yöpymiseen.

Vieraana

Samana iltana alkoi sataa. Ilta alkoi jo hämärtyä, kun kysyin telttapaikkaa eräästä talosta. Mies kutsui minut yöpymään kotiinsa. Hän jäi ulos korjaamaan autoa, kun hänen vaimonsa kutsui minut teelle. Istuessani penkillä ja katsellessani kodin elämää minulle tuli sellainen olo, kuin olisin kotonani ja tämä olisi minun perheeni.

Se ei itse asiassa muistuttanut lainkaan perhettäni. Nainen oli tummahiuksinen, pitkä ja hieman tanakka. Kerroin hänelle matkastani ja kaikesta mihin heikko venäjänkielen taitoni riitti. Nainen nojasi leukaansa kättään vasten pöytään tukien, katseli seinille silmillään tyhjä ilme ja toisteli ”Voi Markus, Markus”. Isäntä, pieni hintelä mies, tömisteli sisään päällään ruudullinen kauluspaita, siniset housut ja kasvot kuin kirveellä veistetyt.

Ruokailun jälkeen perheen äiti patisteli lyhyen, isokorvaisen, mustahiuksisen poikansa kotitöihin. Poika pesi astiat, pyyhki pöydän ja säikäytti äitinsä. Kyllä minä tunsin oloni hyvin kodikkaaksi.

Käydessäni nukkumaan sade alkoi pieksää tiilikattoa vasten ja minä nautin olostani pehmeässä, lämpimässä vuoteessa. Aamupalan jälkeen hyvästelin perheen ja palasin takaisin tien päälle.

 

Almaty ja Kiinan viisumi

Saapuessani Almatyyn haisin, kuin mätänevä raato oltuani 12 päivää ilman suihkua (uusi ennätys). Minulla oli kuitenkin hyvä syy kiirehtiä pysähtymättä huoltamaan itseäni: Daniel lensi seuraavana päivänä takaisin vierailtuaan Englannissa ja vietimme yhdessä syntymäpäivääni. Oli mahtavaa nähdä häntä viidennen kerran tien päällä. Ja voi sitä riemun päivää, kun vatsani alkoi 7 kuukauden oireilun jälkeen viimeinkin toimia!!!

Almaty

Pohdin, mitä tekisin Kiinan viisumin kanssa. Astanan suurlähetystö lakkasi myöntämästä viisumeita nenäni edestä ja jos lentäisin Suomeen, olisi matkabudjetissani sellainen lovi, että saisin haudata ajatuksen Uudesta Seelannista siihen. Pyöräkin kaipasi täysiremonttia ajettuani vaihteiston täysin loppuun.

Makedoniassa tapaamani Brent lähetti syntymäpäiväonnitteluja, kysyi paljonko lennot maksoivat ja sanoi sitten ”laitan sinulle tilisiirrolla suurimman osan lentojen hinnasta. Haluan nähdä sen päivän, kun pääset Uuteen Seelantiin”. Chung, jonka olin tavannut Tajikistanissa, lähetti minulle uuden takapakan,  vaihteistovivut eteen ja taakse, takavaihtajan, kolmet ketjut ja klipsejä laukkuihini.

I just want to see you reach the mission and see myself in your trip

-Brent Zahradnik

Suomessa minulle selvisi, että normaalisti turistiviisumi myönnetään 30 päivän pituiseksi. Kiina on 4. suurin valtio maailmassa ja tuossa ajassa minun pitäisi polkea 5000 kilometriä. Mahdoton tehtävä. Almatyssa tapaamani Weiyang kuuli viisumiongelmistani. Hän auttoi minua hankkimaan 90 päivän viisumin. En olisi koskaan onnistunut ilman hänen apuaan. Kohtalon oikku, että tapasin hänet vain kaksi päivää ennen lentoani aivan sattumalta ravintolassa.

Palasin kolmen viikon Suomessa vierailun jälkeen takaisin Almatyyn hyvillä mielin. Täällä minulla on ollut pieni varusteidenkorjaustyömaa. Varusteongelmia? No niitä on tähän mahtunut, mm.

-2 rikkinäistä seisontatukea
-2 haljennutta vannetta
-9 rikkinäistä pinnaa
-Hajonnut etutavarateline
-Hajonnut takanapa
-Kolmesti hajonnut takajarru
-7 rikkinäistä klipsiä ja 3 reikää pyörälaukuissa
-Kosteuden turmelema makuupussi
-Hajonnut läppäri
-Haljennut kännykän näyttö
-2 räjähtänyttä sisäkumia
-Vuotava makuualusta
-Teltta, jonka pohjassa on reikiä ja kiilat vääntyneet
-Tuhoutuneet Gore Tex-housut
-Hajonnut vetoketju Gore Tex-takissa
-Risat pyöräilykengät
-Sulanut kattilan kansi
-Kadonnut otsalamppu

Mutta ne eivät todellakaan ole tekosyitä kääntyä takaisin. ”Jos luovutat nyt, luovutat aina.”

Se, että alan pikkuhiljaa uskoa, että jonain päivänä onnistun, ei tarkoita, että loppu olisi helppoa. Talvi Kiinassa on ankara, enkä voi odottaa kevääseen asti taloudellisista ja viisumisyistä. Matkustan edelleen kaurapuuro-teltta-budjetilla. Uuteen Seelantiin on vielä pitkä, pitkä matka ja se tulee olemaan kovaa työtä loppuun asti, mutta olen itkenyt, pelännyt, toivonut, haaveillut ja unelmoinut jo niin paljon, etten ole enää perääntymässä.

Kutsu sitä seikkailuksi, jos se jännittää. Olen pian palaamassa takaisin tien päälle. Kuten aina tauon jälkeen tunnen jännitystä ja epävarmuutta, vaikka tiedän, että se helpottaa heti, kun palaan pyörän päälle. Kiina ja uudet seikkailut odottavat aivan rajan takana. Tyyntä myrskyn edellä.

Kirjoitettu 27.11.2017
Almaty, Kazakstan
Markus

 

Special thanks Brent Zahradnik for supporting the flights and Weiyang Wang for helping with the visa!!!

6 ajatusta aiheesta “Kazakstan”

Vastaa käyttäjälle Sini Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *