Tajikistan: Pamir Highway

Reitti: Dushanbe-Khorog-Murghab-Sary Tash

 

Jätin Uzbekistanin tasankoaavikon taakseni Tajikistanin vuorten aiheuttama kuola poskella valuen.

Nimi Pamir Highway soi päässäni, kuin pienen lapsen toiveuni. Tuo pyöräilyunelmien täyttymys, maailman toiseksi korkein moottoritie toi huulilleni leveän hymyn ja mielikuvat hiljaisista vuoristoteistä ohuessa ilmassa, syvän sinisestä taivaasta ja maitohapoista riehumassa reisilläni.

 

Tervetullutta seuraa

Uzbekistan–Tajikistan-rajalla seuraani liittyi englantilaispyöräilijä Alice. Hän hymyili leveästi ja polki vahvasti, puhui paljon ja aivan liian nopeasti. Alun perin ajattelin leiriytyä yhdeksi yöksi ennen Dushanbea, mutta päätin varsin pian polkea hostelliin samaa matkaa Alicen kanssa.

Tapasin siellä ranskalaistyttö Andrean. Olin vaikuttunut Andrean rohkeudesta. Hänen matkaseura oli peruuntunut juuri ennen matkan alkua. Andrea oli aloittanut yksin, täysin ilman kokemusta ja alle kahden kuukauden jälkeen jo polkenut Pamir Highwayn läpi.

Dushanbe
”Sillon kun mä olin Iranissa… Hirrvee vastatuuli ja lämmintä varmaan plus nelkyt”

Alicen saksalaiskaveri Katharina lensi Dushanbeen ja liittyi mukaan. Katharina on hieman pidättyväisempi, rauhallisen oloinen, mutta hyväntuulinen ja huumorintajuinen pyöräilijä.

Katharina ja Alice jatkoivat eteläistä reittiä kohti Kalaikhumia. Lähdin heitä päivän myöhemmin pohjoista, vuoristoisempaa, mutta lyhyempää tietä pitkin. Lähtö venyi aivan liian myöhään, enkä päässyt asutusalueelta pois ennen pimeää. En löytänyt telttapaikkaa, mutta minut pelasti ystävällinen ambulanssilääkäri tarjoamalla illallisen, lämpimän pedin ja aamupalan.

 

Sorateitä ja Tajikistanilaisia kyliä

Sitten alkoi rauhallisempi tieosuus seuraten vuolaasti virtaavaa, savesta harmaata jokea. Renkaat rohisivat karkeapintaisella soratiellä. Kylissä pienet tytöt ja pojat ottivat vastaan raikuvin tervehdyksin, iloisin nauruin ja yläviitosin. Sieltä täältä ilmestyi aina käsi täynnä leipää, omenoita ja milloin mitäkin.

Rushan-nimisessä kylässä vastaani käveli neljä 11-vuotiasta tyttöä, hiukset letitettyinä ja iho auringosta poltetun sokerin väriseksi ruskettuneena. En itse asiassa kiinnittänyt heihin aluksi mitään huomiota, ennen kuin he pysäyttivät ja kutsuivat kotiinsa teelle. Hetken olin hämmennyksestä hiljaa, en osannut odottaa noin nuorten puhuvan niin sujuvaa englantia.

Bakhten kaatoi teetä ja Madina ja Kamilla kävivät hakemassa omenoita, leipää ja makeisia. Tytöistä puheliain, lähes mustahiuksinen Shannon, tarinoi kylän läpi ajavista saksalais- ja englantilaispyöräilijöistä. Hän puhui, en enää muista mitä, mutta Shannonille tuntui olevan tärkeämpää se, että puhui, ei niinkään mitä puhui. Tytön suu papatti ilosanomaa samalla, kun hän suki käsillään olkapäille valuvaa palmikkoaan. He olivat riehakkaan energinen tyttöjoukko, joka pienen kylän peltojen keskellä eli huolettomia lapsuutensa päiviä.

Tapasin myös Shannonin äidin, Somonan. Hän oli eläväinen, tarmokas ja jäntevä pieni nainen. Vieraan läsnäollesa Somona puhui lapsilleenkin englantia ja antoi minulle myöhemmin sokerista, voista ja maidosta valmistettua makeaa tahnaa. Ajattelin, että nythän minulla on tilaisuus kysyä kielitaitoiselta ihmiseltä, miksi kaikki aina kysyvät sitä samaa kysymystä.

-Saanko kysyä jotakin?
-Toki
-Miksi kaikki aina kysyvät olenko minä naimisissa? Ja se on aina lähes ensimmäinen kysymys. Miksi?
-No oletko sinä?

Enkä sitten koskaan saanut vastausta kysymykseeni. Mutta ruokaa sain niin, että olin lopulta kylässä neljä tuntia, sillä ei sellaisella vatsalla olisi mitään pyöräilyä voinut ajatellakaan.

 

Nuhteet

Lopulta illansuussa palasin tien päälle. En päässyt kauaskaan, kun kolme 17-vuotiasta tyttöä pysähtyivät juttelemaan.

Ottaessani heistä kuvaa, yhden tytön isä ilmestyi selkäni taakse. Hänellä oli jalassaan saappaat ja pussimaiset housut, yllään flanellipaita ja olkapäällään lapio. Miehestä paistoi maanviljelijämäinen rentous, poskella ajamaton sänki ja kasvoilta rento, mutta lupsakka, viekas hymy.

 

Mies kutsui minut vieraakseen. Talo oli Tajikistanilaistyylinen puusta ja kivestä rakennettu maalaistalo. Ulkona oli pieni katettu ja maasta korotettu lava, jonka päällä joimme teetä. Kerroin heille, että odotan kahta kaveria ja perheen tytär kysyi sitten ”ai näitäkö?” ja osoitti tielle. Katharina ja Alice olivat juuri polkemassa ohi.

Teetä, illallista ja yösijaa riitti kaikille. Perheen tytär petasi patjat Katharinalle, Alicelle ja minulle samaan huoneeseen. Seuraavana aamuna hänen isoäitinsä antoi nuhteet, kun olin nukkunut samassa huoneessa kahden tytön kanssa. Tyttärellehän ne nuhteet olisivat kuuluneet.

 

Vatsavaivoja, kylmää kahvia ja korkeita vuoria

Pamir Highway on surullisen kuuluisa vatsalle tuhoisasta ruuasta ja 90% pyöräilijöistä tulee kipeäksi. Minulla oli ollut vatsavaivoja jo ennen Tajikistania lähes puoli vuotta. Olin käynyt lääkärillä kolmannen kerran Dushanbessa. Tällä kertaa näytteistä oli löytynyt syy ja sain mukaani lääkkeitä saman verran, kuin keskivertovanhus hoivakodissa. Wihii, hyvästit vatsavaivoille, jes! Antibiootit loppuivat Khorogissa, vatsavaivat eivät. Auts.

Khorogin jälkeen ensimmäisenä iltana leiriytyessämme Katharina sai vatsavaivojen riemusta osansa ja meni varsin pian teltan pystytyksen jälkeen nukumaan. Raukka jäi iltanuotiosta paitsi.

Aamupalaa syödessä kahvi ehti jäähtyä kylmäksi. Ajattelin, että sehän vain kaunistaa ja otin kulauksen. Irvistäen totesin, ettei kivuliaista vatsanväänteistä pitkään kärsinyt vatsani kestäisi, mitä naama vaatii. Erehdyin. Samana päivänä kolme nuorta tyttöä pysäytti Katharinan. Saapuessani yksi heistä sanoi tajikistaniksi jotain kaverilleen ja alkoi sitten hihittää. Toinen tytöistä tulkkasi Katharinalle ”my friend said that your friend is very beautiful”. Join silti kahvini jatkossa kuumana.

Jelondy-nimisessä kylässä Alice ja Katharina halusivat hotelliin. Minulla ei ollut tarvetta sisämajoitukseen ja valitsin saituuttani halvemman vaihtoehdon, oman neljän tähden kangashotellini. Tytöt halusivat kuitenkin maksaa minulle huoneen, enkä onnistunut vakuuttamaan heitä siitä, että nukun mielelläni ulkona, enkä siitäkään, että olisin voinut maksaa majoituksen itsekin. Kiitos!

Jelondyn jälkeen oli ensimmäisen huipun ylitys, 4272 metriä korkea Koitezek pass. Taivas kaatui syvän sinisenä vasten horisonttia ja tuuli puhalsi ohutta ilmaa lumisten huippujen yllä. Renkaat hakivat uomiaan rouhean soran päällä pyörälaukkujen tanssiessa tarakalla kuoppien tahdissa. Valkoiset poutapilvet lipuivat ääneti vuorten lomitse ja pieni puro pulppusi syksyn viimeisiä virtauksia.

Pamir highway

Vuorten korkea ilmanala teki kolmessa tunnissa sen, mihin Turkmenistanin kärventävä keskipäivän aurinko ei pystynyt kolmessa päivässä ilman aurinkorasvaa: paloin ensimmäisen kerran.

 

Kadonnut otsalamppu

Auringon käydessä levolle ja miettiessämme seuraavaa yösijaa päätimme polkea pimeällä Alichuriin asti sisämajoitukseen. En löytänyt otsalamppua mistään ja sille oli vain kaksi selitystä: joko se jäi Jelondyyn hotellin pöydälle tai sitten tippui matkan varrelle samalla, kun kaivoin kameraani esille. Alichurista löytynyt sauna korjasi pian mielialani.

Kävelin seuraavana aamuna tienposkeen ja liftasin kuorma-auton lavalla takaisin. Hotellin väki ei ollut nähnyt lamppuani. En kai osannut salata pettymystäni kunnolla, sillä he toivat minulle uuden otsalampun ja sanoivat, ettei pyöräilijää voi vuoristoon valoitta laskea. Kiitollisin mielin liftasin rekan kyydissä takaisin. Mihin lie lamppuni kadonnut, en tiennyt eikä se enää kiinnostanut.

Oli jo pimeä kun pääsin Alichuriin, joten majoittauduin samaan hotelliin ja nautin saunan lämmöstä, kävin ulkona aistimassa raikasta vuori-ilmaa ja katsomassa tähtiyön loistetta.

Tapasin hotellissa Chungin, Hong Kongista lähtöisin olevan, Hollannissa asuvan pyöräilijän, jonka olin tavannut aiemmin Dushanbessa. Tytöt olivat jo menneet menojaan, joten meistä tuli Chungin kanssa taistelupari.

Pamir highway

Chung on mainio mies. Hänellä oli aina Coca Colaa vähintään saman verran, kuin minulla vettä. Mustien hiuksien keskellä hänellä oli jakaus ja parta rehotti huolettoman rennosti. Chung puhui innostuneen tarmokkaasti, rakasti pyöräilyä, nauroi paljon ja oli maailman hyväsydämisin mies.

 

Sisua ja sinnikkyyttä

Alice oli vuorostaan sairaana ja tytöt olivat majoittuneet muutaman kymmenen kilometrin päähän jurttaan. He olivat vielä aamutoimissa, kun pölähdimme Chungin kanssa paikalle. Alice oli vielä kipeä, mutta halusi jatkaa matkaa. Onneksi tuulen suunta oli suotuisa. Vastaantulevat pyöräilijät eivät olleet samaa mieltä.

Neizatash pass-huipulla (4137 m) löysimme kotimajoituksen, josta pyysimme hetkeksi suojaa ja ostimme lounaan. Alice kaatui lattialle viltin alle ja tuskin maistoi lounastaan. Sanoisin ettei hänellä ollut vuoristotautia, vaan hän oli muuten sairaana, mutta oli turha ottaa riskejä. Murghabiin, 3700 metrin korkeuteen matka oli lähinnä alamäkeä ja siinä korkeudessa ei olisi enää vaaraa happivajeesta.

Yksi hieman kovempi nousu matkalla kuitenkin oli. Chung jo talutti pyöräänsä eikä se muillekaan helppoa ollut. Alice taisteli valittamatta ja taluttamatta ylös. ”Ihme teräsnainen” hämmästelin, kun hänen suustaan ei kuulunut koko päivänä valituksen valitusta.

Pamir highway

 

Murghab

Hieman ennen Murghabia katseeni pysähtyi laakeana levittäytyvän pellon halkaisevan, hiljaisesti virtaavan joen mutkaan. Täydellinen leiripaikka! Hotelleista viis, minä nukun tuolla. Ja niin tein. Laitoin ruokaa, katselin vuorten yllä välkkyviä tähtiä, kuu valaisi kelmeästi ja tuuli kuiskaili aukean yllä.

Aamulla aurinko kurkisti vuorten ylle ja loi kuparin kajoa telttakangasta vasten. Pieni hiiri mönki kuksasta ulos ja sai minut hylkäämään ajatuksen aamukahvista. Herätin itseni toiseksi parhaalla tavalla: uimalla hyisessä joessa. Raakaa, mutta virkistävää.

Murghab on kuin mikä tahansa Pamirin kylä, vain hieman isompi. Talot ovat usein valkoisia tai ruskeita laatikkomaisia kivitaloja, kadut ja kujat sorasta ja hiekasta harmaita ja päätie asfaltista tumma. Lapset leikkivät, polkivat pyörällä ja poseerasivat mielellään kameralle. Kylän tunnelma oli kiireetön, etten sanoisi jopa unelias, kuin talviunille valmistautuva karhu.

Murhgap
En ole varma milloin kuvan Adidas-lippiksestä on tullut osa tajikistanilaista koulupukua

 

Maailman katolla

Murghabin jälkeen meillä oli vastassa kymmenen pakkasasteen telttaöitä, jakkien lannasta kyhättyjä nuotioita ja se isoin monsteri, Akbaital pass joka halkoi taivasta 4655 metrin korkeudessa. Olin kuolannut ja läähättänyt tuon kaunokaisen perään Euroopasta asti ja tunsin samanlaista kihelmöintiä, kuin punkkinaaraan puraisema pikkulapsi.

Huipusta kertova kyltti oli kolme kilometriä ennen huippua. Otimme siinä pakolliset turistikuvat ja päätin samalla polkea loppumatkan huipulle pysähtymättä ja työntämättä.

Kiipesin polkimien päälle, kuin Nykäsen Matti hyppytorniin: huipulle kun päästään, niin alas tullaan vauhdilla. Läähätin heikkopäisenä hengästymisestä ja ruoskin itseeni lisää vauhtia: anna mennä Kauhasen poika, maista kipua! Endorfiinit kävivät pyörteenä suonissani, kuin bensa Lexuksen tankissa.

Pamir highway

Alicea, joka yleensä oli nopea pyöräilijä, jouduin odottamaan muutaman minuutin ja hänen saapuessaan näin tytön kasvoilta saman euforian, jota itse maistelin muutamaa minuuttia aiemmin. Chung ja Katharina tulivat parinkymmenen minuutin jälkeen. Nopeimman palkkio: odota hyisessä tuulessa jäähtyvästä hiestä kylmänä perästä tulevia.

Tähän sopivana yhdistelmänä takkini vetoketju alkoi hajota ja takajarrustani hävisi paineet. Alas tultaisiin näköjään oikeasti vauhdilla. Oli minulla kuitenkin toimiva etujarru ja takin solmin kiinni narulla, pieni hinta niistä maisemista.

Pamir highway

Akbaital pass:ilta poljimme pari päivää kohti Kirgisian rajaa, huiputimme viimeiset neljätonniset, hyvästelimme Tajikistanin ja laskettelimme matalampiin korkeuksiin.

Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Pamir highway on paras pyöräilykokemus tähänastisella matkallani. Hänen tyhjät, kuoppaiset vuoristotiet, turkoosin väriset järvet, tummansininen taivas, ystävälliset ihmiset, elämää pulppuavat purot ja lumiset vuorenhuiput nostavat suupieleni kohti taivasta muistuttaen vieläkin yksinkertaisen elämän rikkaudesta ja aurinkorasvan tärkeydestä.

Markus

 

Special thanks K.K. Chung for supporting my journey and sharing the road! Hope to see you one day on the road.

Kiitos matkani tukemisesta Eetu, Aki, Mikael ja Kekki.

Yksi ajatus aiheesta “Tajikistan: Pamir Highway”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *