Slovenia-Kroatia

Reitti: Maribor-Kozjanski park-Zaprešić-Slunj-Plitvička Jezera-Korenica

Huomenna tulee kuluneeksi tasan kaksi viikkoa siitä, kun tulin Mariboriin. Tarkotus ei ollut ihan näin kauaa viipyä, mutta kuluvan viikon tiistai oli yleinen vapaapäivä eikä mikään paikka olisi ollut auki. Suunnittelin lähteväni keskiviikkona, mutta kaverini kysyivät minua viikonlopuksi autoreissulle mukaan.

Aika Mariborissa on kulunut verrattain nopeasti. Minulla oli kerrankin paikka sisätiloissa, kuuma suihku, netti ja muut nykyajan mukavuudet pesukoneesta jääkaappiin. En silti heittäytynyt täysin laakereilla lepäämään, vaan kävin pari kertaa poikien mukana koulun lentopallovuorolla vierailemassa. Tekemisen meininki, kieli ja osaamisen taso olivat siellä kansainvälistä. Tasaiseen kampeamiseen tottuneet lihakseni saivat uudenlaisia ärsykkeitä.

Kämpällä olisi ollut mahdollisuus kokata kerrankin sisätiloissa, mutta emme jaksaneet montaakaan kertaa kokkailla, koska Mariborilainen katukeittiö tarjoaa kolmella eurolla pienehkön rullakebabin ja keskipitkän turistiripulin. Lisäksi poikien kouluruokailu on valovuosia edellä suomalaista vastaavaa: parikymmentä kuponkia kuukaudessa oikeuttaa syömään opiskelijahintaan vapaasti valitsemassa ravintolassa.

Ruokaan kuuluu alkukeitto, pääruoka ja jälkiruoka. Hintaa jää maksettavaksi 2-4€ riippuen ravintolasta. Voisi tuoda suomalaiseen kouluruokaan hivenen lisää makua ja tervettä kilpailua. Toki ravintolaruoka ei ollut aina kovin terveellistä, mutta aina parempi vaihtoehto kuin massaruokintaperiaatteella tehty persoonaton makaroonimöyhö joka näyttää kertaalleen syödyltä, johon on sekoitettu eilisten tähteitten jämiä, kiirettä, pahaa mieltä ja annoskoko on rajattu, salaatista parhaat palat riivitty, eikä maitolasejakaan saa ottaa kuin yhden.

Isännilläni oli lomaa ja autovuokra varsin kohtuuhintaista, joten kävimme ensimmäisenä viikonloppuna Slovenian lounaisosassa tutustumassa tippukiviluolaan. Seuraavalla viikolla otimme taas auto alle ja ajoimme Belgradiin. Siellä saimme yhden suomalaisvahvistuksen lisää ja suuntasimme ensiksi täyttämään kurnivat mahamme. Ravintolan tunnelma oli korkealla ja ruoka hyvää. Meitä viihdytti Serbialainen livemusiikki, joka ei ollut ehkä omaan makuun se ykkösvalinta, mutta parempaa kuin kaiuttimista kantautuva kasvoton bassolla pilattu tusinatavara.

Soittajilla tuntui olevan hyvä meininki ja he kävivät musisoimassa eri pöytäkuntien lähellä. Eksyivätpä meidänkin pöytämme läheisyyteen. Se tuntui oikeastaan aika hauskalta, aivan kuin siinä olisi sulatettu eri kulttuurien välillä olevaa jäämuuria. Kun kappale päättyi, hanuristi jäi katsomaan meitä odottavasti. Oli kai aika maksaa tippiä. Samassa kaikki se sulatettu jää kasvoi uudelleen, aivan kuin välillämme ollut iloinen vuorovaikutus ja sanattoman kommunikoinnin iloisuus olisi haihtunut savuna ilmaan. Eiväthän he halunneet meitä ilostuttaa. Rahaa he olivat vailla.

Maksoimme pienen tipin, jonka jälkeen hanuristi innostui soittamaan Aleksin korvan vieressä pitkähkön kappaleen. Aleksin mielestä soittaja olisi voinut mennä keittiölle auttamaan. Kappaleen jälkeen emme maksaneet lisää ja hanuristi jätti meidät rauhaan. Joka tapauksessa ruoka oli hyvää ja ravitsevaa ja sitä oli riittävästi. Ja voi pojat, airbnb:n kautta varaamassamme kämpässä oli sauna! Kyllä meitä höllittiin pehmeillä löylyillä. Eihän se suomalaista puukiuasta voittanut, mutta lähelle sitä päästiin. Kiuas ärjyi poikien nostaessa tunnelmaa suomalaisilla kansanlauluilla. Vielä oli saunan lauteilla ja nuotin vieressä tilaa. Kyllä meidän kelpasi.

Ennen tätä autoreissua erään kerran, kun olimme pyörien kanssa liikkeellä, polkaisin hieman voimakkaammin. Pyörä päästi rämähtävän äänen ja poljinkammet löivät hetken tyhjää. Epäilin vapaaratasta syypääksi. Pyörän pitäisi olla nyt korjaamolla valmis ja minun on tarkoitus hakea se huomenna aamulla kun liike aukeaa. Sen jälkeen minun lienee kannettava itse itseni niskasta pyörän satulaan, sillä ei kavereillani ole ollut sydäntä potkia minua ulos maailman kylmyyteen.

Jalat olivat levänneet ja tekemisessä oli taas tuoreutta. Minulla oli nyt uutta intoa totuttautua takaisin askeettiseen elämään. Mutta ennen sitä, oli aika nauttia tästä hetkestä ja lämpimästä katosta pään päällä. Ne tulisivat nimittäin olemaan harvinaista herkkua pitkään aikaan, eikä huomisesta kannata tänään murehtia. Eletään tässä ja nyt.

Pyöräkorjaaja totesi vapaapyörän olevan kunnossa ja epäili syyksi kuluneita ketjuja. Ketjujen lisäksi keskiöön vaihdettiin osia ja takapyörän laakerit uusittiin. Mukaan ostin vielä uudet jarrupalat. Mariborista jatkettuani matkaa huomasin, että takavaihteista 3. pomppii niin, ettei sitä pysty käyttämään. Harmistuneena pysähdyin katsomaan missä vika voi olla.

Minua harmitti, etten aiemmin ollut huomannut miten kuluneet takarattaat minulla on, mutta eipä ollut huomannut mekaanikkokaan. Takaisin en enää halunnut kääntyä, joten ajattelin ajelevani muilla vaihteilla. Sitten alkoi 6. vaihde pomppia,  ja kun myös muut vaihteet ilmoittivat itsensä vanhuuden lepoon, suuntasin Zagrebia kohti.

Telttailin yön metsässä ja aamulla vesisade muuttui telttaa pakatessa räntäsateeksi. Kun pääsin liikkeelle, oli sää muuttunut jo lumisateeksi. Seuraavaksi yöksi löysin taas mielestäni hyvän telttapaikan. Riittävän kaukana autotiestä keskellä metsää, paikassa jonne ei taatusti eksy kukaan eikä mikään häiritsemään. Niinhän minä luulin.

Kömmittyäni makuupussiin ja alettuani nukkumaan, jokin eläin karjui telttani lähellä. Ääni lähti syvältä kurkusta ja sai vereni seisahtumaan ja minut jäykistymään suolapatsaaksi. Tunsin aistien terävöityvän ja pulssin hakkaavan ohimolla. Sitten eläin alkoi tömistellä hyppimällä ja äännellä uudelleen. Metsään laskeutui hiljaisuus, jonka rikkoi vain minun raastava hengitys. En tiennyt mikä eläin se voisi olla. Vielä vähemmän tiesin, mitä minun pitäisi tehdä. En siis tehnyt mitään.

Kun olin kerännyt rohkeutta noin kymmenen minuuttia, eikä vieläkään kuulunut mitään, kaivoin otsalampun ja veitsen esille ja hiivin ulos varovasti kuin lempivä piikkisika. Lakaisin metsää valokeilalla, mutta eläin oli mennyt jo menojaan. Sen ääntely kuulosti pelokkaalta, joten saatoin luottaa siihen, ettei se tulisi takaisin. Kömmin uudelleen nukkumaan.

Kun tulin Zagrebin esikaupunkialueelle, aloin miettiä mistä löytäisin netin, jotta voisin etsiä pyöräkorjaamon. Koska olen syntynyt onnekkaiden tähtien alla ja rouva Fortuna selvästikin pihkassa minuun, löysin kaiken tarvitsemani alle minuutin pyöräilyn jälkeen. Ensin tuli korjaamo vastaan. Heillä ei ollut täysin samanlaista takapakkaa, vaan isoin ratas oli isompi (kevyempi) kuin alkuperäinen. Nyt minulla oli kunnon puuhunkiipeämisvaihde, jollaisesta olin haaveillut kaikki ne Italian vuorinousut. Lisäksi vaihtamiseen meni noin puoli tuntia, kun olin ajatellut sen vievän noin kaksi. Lisäksi säästin pari tuntia, kun minun ei tarvinnut ajaa keskustaan asti. Sitten löysin pankkiautomaatin ja ruokakaupan saman kadun varrelta.

Nettiä en löytänyt heti, mutta parin tunnin jälkeen tuli huoltoasema, josta arvelin löytäväni sellaisen. Menin sisään huoltoaseman ravintolaan ja tilasin kahvin. Kuvankaunis tarjoilija katsoi minua kummallisen pitkään ja sai oloni vaivautuneeksi. Kahvia juodessani mietin miksi hän katsoi minua sillä tavalla. Näytinkö niin kummalliselta, rähjäiseltä vai ehtikö tarjoilija ihastua minuun? Katselin vaivihkaa kulmieni alta tarjoilijaa ja kävin ajatusleikkiä siitä kuinka hän kysyisi minulta mistä olen kotoisin. Sitten kertoisin seikkailuistani pyörän päällä ja kyselisin hänen elämästään. Tutustuisimme toisiimme ja jakaisimme aikaamme.

Työnsin nuo ajatukset kauas mielestäni, sillä vaikka hän olikin kaunis kuin meren helmi, ei minulla olisi aikaa kiillottaa sitä ja sitäpaitsi olisi se minun matka-arkussani aivan liian painava tällaiselle matkalle. Jatkoin mieluummin kulkurin elämääni. Toisinaan polkupyöräni mekaniikka on käynyt yli ymmärrykseni ja sen voi kuitenkin viedä mekaanikolle. Naisista en ymmärtänyt sitäkään vähää. Jaoin mieluummin kokemukseni kaksipyöräisen kuin yksilahkeisen kanssa. Pyydettyäni ja maksettuani laskun, tarjoilija ojensi vaihtorahat ja kysyi mistä olen kotoisin. Setelit sain pidettyä käsissäni, mutta kolikot tiputin lattialle. Poimin kolikot, sanoin olevani Suomesta, kiitin ja riensin pyöräni luokse ja niin me jatkoimme yhteistä matkaa, minä ja polkupyörä. Minulla ei ollut todellakaan halua hyljätä tuota helmeä maantieojaan. Sen paikka olisi täällä.

Vasta huollettu pyörä rullasi mukavasti ja olin päässyt pyöräilyn makuun, joten poljin sinä päivänä vielä pitkälle. Vasta hämärän laskettua etsin taas teltalle sijan metsästä. Laitoin tällä kertaa veitsen tyynyn viereen. Sama eläin kävi osoittamassa mieltään leirissäni. Tällä kertaa jätin piikkisiat rauhaan ja rymistelin teltasta ulos veitsi ja lamppu kourassa. En taaskaan nähnyt eläintä, joten jatkoin nukkumista. Aamulla vettä ja ruokaa oli jäljellä hyvin vähän. Olisin mielelläni pitänyt taukopäivän, mutta minun piti lähteä etsimään kauppaa. Se osoittautui kuitenkin haastavaksi sillä olin todella syrjässä ja asfalttikin vaihtui hiekkatieksi. T-risteyksessä katsoin karttaa ja totesin vasemman haaran kulkevan hieman isompien paikkojen läpi.

Rullailin kevyesti alamäkeen muutaman kilometrin. Joen toisella puolella oli asfaltti, jota pitkin olisi päässyt kyliin, joista olisi voinut löytää vettä. Käännyin kuitenkin takaisin ja aloin työstämään huonokuntoista ylämäkeä takaisin kulauttaessani viimeisen vesitilkan kurkusta alas, samalla kun harmittelin siltaa, joka oli siirtynyt autuaammille pyöräreiteille romahdettuaan alas. Löysin lopulta muutaman talon keskittymän, josta sain asukkailta pyydettyä vettä. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta sain miehen naurahtamaan ja hymyilemään sanottuani ainoat sanat, jotka paikallisten kielellä osasin: tuhannet kiitokset.

Yöksi majoittauduin pienehkön kylän lähelle, jossa vietin seuraavana päivänä puolikkaan lepopäivän. Illaksi oli luvattu runsasta sadetta klo 14 alkaen, samaan aikaan kun jatkoin matkaani. Sade antoi kuitenkin odottaa itseään viiteen asti, kunnes olin löytänyt telttapaikan näköalapaikan katoksen suojista. Seuraavana aamuna teltan kylki oli kuurassa. Päätin pitää lepopäivän ja sain aikani kulumaan kahvilassa netin äärellä. Samalla selvitin, että eläin joka minua häiriköi, oli villisika. Onneksi niiden pitäisi olla melko harvinaisia ja liikkua yksin.

Seuraava yö oli kirkas ja kylmä lämpötilan ollessa neljä astetta pakkasen puolella. Aamulla etsin kadulta netin ja varasin halvimman hostellin. Halusin ladata akut ja levätä itsekin hyvin, sillä tulevana yönä on suurin täysikuu moneen vuosikymmeneen ja ajattelin kokeilla yöpyöräilyä. Varausta tehdessä ohitseni polki nainen pyörällä. Hänellä oli vain pieni reppu selässä isojen pyörälaukkujen sijaan, mutta vaistosin silti hänen olevan pyörämatkaaja.

Poljin hänet kiinni ja kysyin häneltä jotakin. En saanut vastauksesta selvää ja pyysin puhumaan englantia. Tunsin itseni idiootiksi, Kathryn oli kotoisin Australiasta ja puhui vain englantia. En vain saanut hänen aussiaksentista ensin selvää. Matkasimme yhdessä Plitvicen kansallispuistoon, josta jatkoimme erillemme, hän takaisin sohvasurffauspaikkaansa ja minä hostellille.

Meillä oli hieman eri suunnitelmat seuraaville päiville, mutta olimme molemmat menossa rannikkoa pitkin etelään, joten ehkä vielä tapaamme myöhemminkin. Minua lohdutti ajatus, että joku muukin matkustaa tällä säällä pyörällä. En ollutkaan ainoa, ehkä olin jopa normaali! Tai sitten meiltä molemmilta oli tippunut se viimeinenkin löysällä oleva ruuvi.

Markus

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *