Kroatia: Suunta muuttuu

Reitti: Korenica-Udbina-Jasenice-Zadar-Krka kansallispuisto-Čavoglave-Split

Akut ladattuina venytin lähtöni hostellista niin pitkälle kuin uloskirjautumisaika antoi myöten ja hivenen pidemmällekin. En jaksanut kokata, joten aloitin päiväni syömällä lounasta kiinalaisessa ravintolassa ja pyöräilyn aloitin vasta kahdelta iltapäivällä. Kaupasta ostin ruokaa enemmän kuin normaalisti, mutta en halunnut kuskata kaikkea yön ruokaa ja varsinkaan vettä yhdellä kertaa. Niinpä tulisin vielä myöhemmin tarvitsemaan kauppaa.

Poikkesin tapani mukaan päätieltä pois ja löysin upeita hiljaisia asfalttiteitä, joita rullata hiljalleen eteenpäin. Asfaltti vaihtui hiekkatieksi, kuoppaiseksi sellaiseksi ja vaikka olin muutaman kymmenen kilometrin päässä asutuksesta, oli kuin olisin ollut erämaassa. En haluaisi pyöräni hajoavan tällaisessa paikassa, jossa ohikulkijoita on kerran päivässä. Yhtä vähän toivoin kännykän hyytymistä pakkasessa sillä suunnistaminen keskellä ei-mitään ei houkuttanut ilman karttaa.

Keskeltä ei-mitään löytyi kuitenkin lammaspainen ja niitä suojelevat kolme koiraa. Niiden takaa-ajamana poljin noin kilometrin, jonka jälkeen hiljaisuuden rikkoi taas vain pyöräni narahdukset routaisen maan pinnalla. Auringonlasku oli hieno ja onnekseni pääsin vielä valoisan aikaan isommalle tielle.

Kiskoin huomioliivin ylleni ja jatkoin kohti lähintä kylää. Se oli pienempi kuin olin osannut odottaa eikä siellä ollut yhtäkään kauppaa, joka olisi auki edes päivällä, saati illalla. Pysähdyin pitämään ruokatauon. Samalla huomasin juomapulloni alkavan jäätyä ja kaadoin pastankeittoveden (ja yhden makaronin) juomapullooni pitääkseni sen sulana ja säästääkseni kaasua ja vettä.

Katsoin kartasta seuraavan kylän ja arvioin saapuvani sinne ehkä kahdeksaksi illalla. En rehellisesti sanottuna uskonut sieltä löytäväni auki olevaa kauppaa siihen aikaan ja minua huoletti vesitilanne. Onnetar ei kuitenkaan unohtanut minua ja noin puolen kilometrin jälkeen löysin auki olevan huoltoaseman. Mietin, kuinka paljon ostaisin vettä ja löytäisinkö vielä myöhemmin auki olevaa paikkaa.

Päätin pelata varman päälle ja ostin vettä runsaasti, sillä kuten kaikki naiset, myös onnetar alkaisi esittää jossain vaiheessa vaikeasti tavoiteltavaa ja kääntäisi selkänsä minulle. En halunnut sen tapahtuvan tänä yönä.

Pyöräileminen kuun valossa oli taianomaista ja käytin valoa ainoastaan autojen tullessa vastaan. Poikkesin taas päätieltä pois, tällä kertaa todella pienelle hiekkatielle. Minun piti ajaa todella hitaasti väistellen kuoppia ja kiviä sekä rengasuriin kasvaneita vesilammikoita, jotka olivat välillä niin syviä, että kenkäni hörppäsivät vettä polkiessanikin.

Ympäröivä metsä huokui aavemaista tunnelmaa kelmeässä kuunvalossa ja sai tunnelman jopa hieman pelottavaksi. Ainoat todelliset vaarat olivat kuitenkin eksyminen ja villisiat. Pian kännykkä alkoikin ilmoittaa merkkejä liian kylmästä ilmasta. Laitoin kännykän povitaskuun ja jatkoin ilman navigaattoria. Myöhemmin kun tarkistin suuntaa, huomasin menneeni ohi risteyksen.

Arvelin navigaattorin nyt neuvovan mahdottomia, sillä mielestäni en ollut ajanut yhdenkään risteyksen ohi. Tein U-käännöksen ja valmistauduin henkisesti ajamaan takaisin päätielle asti. Takaisin palattuani siellä oli kuin olikin risteys ja tie muuttui entistä kaameammaksi. Tai paremmin sanottuna vaikeakulkuisemmaksi, sillä ajaminen muuttui entistä tunnelmallisemmaksi.

Loputtoman työstämisen jälkeen tie alkoi muuttua paremmaksi ja lopulta asfalttitieksi. Harmikseni asfaltoitu tie toi mukanaan asutusta ja asutus koiria. Edessäni olevat koirat alkoivat räksyttää ja haukkua, mutta eivät tulleet kohti, joten jatkoin eteenpäin arvellen niiden olevan kytkettyjä ja luottaen onnettareen. Takaisinkaan en aikonut polkea kahtakymmentä kilometriä ja ainoa vaihtoehto oli mennä ohi.

Onnetar alkoi kuitenkin kiusoitella minua ja ajettuani kohdalle, huomasin koirien olevan vapaana. Viisi koiraa alkoi juosta perässäni ja takanani kävi melkoinen koirakonsertti, joka riitasointuisen mollivoittoisena olisi saanut vastavalmistuneen kapellimestarinkin vaihtamaan tahtipuikkonsa polkupyörään, nuottitelineensä navigaattorikoteloon ja frakkinsa pyöräilyshortseihin. Onnekseni pyörä rullasi sillä hetkellä varsin hyvin ja jokainen murahdus ja ärjäisy löi lisää tahtia adrenaliinin muodossa reisiini, joista otin irti nyt enemmän kuin kenties koskaan ennen.

En kuitenkaan vaivautunut kuluttamaan kaikkea energiaa, tiesin koirien jahtaavan minua seuraavaan alamäkeen asti, kunnes niillä ei olisi mitään mahdollisuuksia. Laitoin lampun päälle, koska halusin nähdä kuopat joita väistellä. Pari koiraa ilmeisesti oli jättänyt seuraamisen heti alkuunsa, mutta lampun valossa näin loput kolme sivullani. Kaksi niistä oli valtavia, arviolta reilusti yli napani korkeuden. Yksi tuollainen peto tappaisi minut yhdellä puraisulla.

Minun olisi tehnyt mieli lisätä vettä polkevaan myllyyni, mutta pystyin stressin keskellä malttamaan mieleni ja säästämään voimia seuraavaan tilaisuuteen karistaa nuo nelijalkaiset kuoleman lähettiläät pois jaloistani. Navigaattoria en pystynyt vilkuilemaan ja saatoin vain luottaa siihen, että minun ei tarvitsisi kääntyä niistä lukuisista risteyksistä joita ohitin. Yritin suunnata lamppuni mahdollisimman kauas ja asetin sen kirkkaimmalle valoteholle. Se oli kuitenkin huonosti kiristetty ja jokaisessa töyssyssä kääntyi liian alas.

Ehkä noin kolmen kilometrin ja pienen iäisyyden jälkeen koirat jättivät hieman välimatkaa ja alkoivat selvästi kyllästyä seuraamiseen. Heti sen jälkeen alkoi loiva alamäki ja tiesin tilaisuuteni tulleen. Nojasin hieman eteenpäin pienentäen ilmanvastusta, napautin isoimman vaihteen silmään ja runttasin minkä jaloista irti lähti. Hetken koirat jaksoivat vielä yrittää, mutta luovuttivat pian huomattuaan minun olevan reilusti vahvemmilla. Kun olin päässyt varmasti eroon koirista, tarkistin navigaattorista olevani oikealla tiellä. Oli aika taas hengittää.

Päästyäni päätielle ja seuraavaan kylään aloin etsiä ravintolaa. Halusin hetkeksi lämpimään, en jaksanut kokata enkä tiennyt oliko minulla todella ruokaa aamuksi asti, sillä minun oli vaikea arvioida kuinka paljon kuluttaisin. Onnetar huomasi, etten juossut sen perässä vaan poljin välittämättä sen oikuista ja niinpä hän alkoi taas hymyillä minulle. Löysin pizzerian joka oli vielä auki.

Ruokailtuani lämmitin vettä juomapullooni uudesta vedestä, sillä en yksinkertaisesti enää pystynyt juomaan yökkimättä laihalta makaronilta maistuvaa vettä. Yön tuulisin osuus ajoittui onneksi alamäkeen ja vastatuuli oli niin rajua, että jopa kahdeksan prosentin alamäessä minun piti polkea.

Mäkeä seurannut tasainen osuus oli todella tylsää kampeamista ja olisin mieluusti nukkunut hieman. Oli kuitenkin liian kylmä ja tuulista leiriytyä, varsinkin kun ympäröivä maasto oli pelkkää kivierämaata. Pysähdyin syömään ja lepäämään ja kaivoin kananmunarasian laukustani. Olin solminut sen ympärille muovipussin ja se piti laukkuni puhtaana, mutta ei säästänyt munia ehjinä.

Yhtäkkiä kaikki negatiiviset ajatukset joita tunsin, kohdentuivat tuohon onnettomaan ja syyttömään kananmunarasiaan. Tartuin siihen kaksin käsin ja linkosin sen hartiavoimin niin kauas kuin pystyin. Minun ei ollut lopultakaan mitenkään sydänjuuria myöten huono olla, mutta ilmeisesti tarvitsin kanavan purkaa myös mieleni jätteitä ja kaikki tuo tapahtui spontaanisti ilman mitään näkyvää syytä.

Hetken levättyäni tyynnyin ja minut valtasi katumus. Kroatia on hyvin kaunis maa, mutta kroatialaiset ovat raiskanneet sen luontoa (kuten minä pyörääni) aivan tarpeeksi kantamalla metsään mitä kummallisimpia asioita kirjoituskoneista ja tulostimista aina jääkaappiin asti. Etsin rasian, otin muovipussin ja jätin kananmunat. Ne maatuisivat omia aikojaan, pussi ei.

Jatkoin matkaa ihmetellen yhä kasvavaa nakutusta takarenkaan suunnalta. Toivoin todella ettei se sittenkin olisi vapaapyörä. Kyseisessä pyörässä se on joku kiinanihme jollaista on mahdoton löytää ennen Kreikkaa, eikä sieltäkään mikään itsestäänselvyys. En tiennyt mihin haluaisin mennä. Suuntasin Zadariin pyöräkorjaamon toivossa. Parikymmentä kilometriä ennen kaupunkia löysin huoltoaseman, joka oli kiinni, mutta tarjosi silti nettiyhteyden. Zadarista pitäisi kuin pitäisikin löytyä korjaaja ja minun ei tarvinnut miettiä kauempaa, mihin mennä.

Aamulla olin hyvin väsynyt. Yritin piristää itseäni kahvilla, mutta kahvilan lämmin ilma sai minut entistä väsyneemmäksi. Heti liikkeen auettua vein pyöräni huollettavaksi ja menin aamupalalle. Syödessäni sain viestin, että pyörä on valmis eikä huoltaminen tullut lopulta maksamaan kuin reilu 10€. Syyksi paljastui liiallinen puhdistussprayn käyttö, joka ei ollut tehnyt hyvää mekaniikalle.

Poimin pyöräni tyytyväisenä ja suunnistin puiston penkille päiväunille. Päivällä lämpötila oli jo kesäinen ja pystyin nauttimaan auringosta t-paitasillani. Illalla suunnistin kaupungista ulos etsimään telttapaikkaa. En halunnut maksaa hostellista.

Kahdeksan kilometrin jälkeen sain tarpeekseni. Minulla ei kertakaikkiaan ollut nyt voimia etsiä telttapaikkaa. En jaksanut syötyänikään käyttää energiaani paikan etsimiseen. Kaiken lisäksi kaikkien niiden koirien ja villisikojen jälkeen minua pelotti. En minä ollut peloton. Jos olisin, en lähtisi tällaiselle matkalle. Ei se pelottomalle ihmiselle tarjoaisi jännitystä, vaaroja ehkä senkin edestä. Käänsin pyöräni kohti kaupungin valoja tietämättäni, että tein yhden parhaista ratkaisuista pyörämatkani aikana.

Hostellissa tapasin kaksi muuta pyörämatkaajaa, japanilaisen matkalla pohjoiseen ja espanjalaisen matkalla etelään kohti Irania, Pakistania ja pidemmällekin. Molemmat heistä olivat reilusti pidemmällä matkalla kuin minä suunnittelin olevani ja tunsin itseni aloittelijaksi. Aiemmin olin tavannut vain parin viikon reissulla olevia pyöräilijöitä, mutta heidän seurassaan tunsin olevani kaukana jäljessä ja oma melko pitkä, mutta kuitenkin niin mitätön matkani asettui oikeisiin mittasuhteisiin.

Lyhyt on matkani kuten on myös ihmiselämä. Mutta niin loputon on mahdollisuuksien maailma, jonka me niin usein tuhlaamme tavoitellessamme isompaa taloa, kalliimpaa autoa, kauniimpaa vaimoa ja paksumpaa lompakkoa. Saavutettuamme jotakin noista niin turhista asioista, joiden kuvittelemme antavan meille onnea, sulkeudumme ahtaaseen kuplaamme suojaten kaikkea tuota johon tuhlasimme aikamme ja energiamme. Senkin ajan olisimme voineet käyttää jakaen huomiotamme läheisille ja tuntemattomille tehden omasta ja muiden elämästä rikkaampaa ja parempaa.

Tyhminä me kuitenkin kuvittelemme saavamme jotakin ajamalla omaa etuamme ensin. Meidän on saatava tavoittelemamme työpaikka, kerrostaloasunto betonilähiöstä, 1,7 lasta ja asuntovelka ja kun olemme tuhlanneet siihen energiamme, mietimme mihin elämä valui sillä aikaa ja petymme, kun se ei tarjonnutkaan onnea. Yhä uudelleen asetamme uusia tavoitteita kuvitellen voivamme elää vapaina sitten kun saavutamme vielä sen yhden tavoitteen. Turhuuteen me tuhlaamme kaiken sen vähäisen aikamme, aivan niin kuin minä tuhlaan oman aikani näihin turhiin päivityksiin, tajuamatta kuinka kuolema lakaisee kaiken lopulta altaan jättämättä edes ykkösiä ja nollia bittiavaruuteen.

Pystyin näkemään heidän elämäntyylissään ne lukemattomat kohtaamiset köyhissä maissa, joissa köyhät ihmiset antoivat vähästään ja ymmärsivät vielä yhteisöllisyyden merkityksen ja sen kuinka spontaani kohtaaminen tuntemattoman kanssa ja jaettu viimeinen teekuppi antoivat tuhatkertaisesti enemmän, kuin iso talo, kallis auto tai ne turhat tykkäykset näissä turhissa päivityksissä, joihin minä tuhlaan aikaani kirjoittaen ja sinä lukien. Ne kohtaamiset olivat ihmiselon kauneutta parhaimmillaan, kuten tulin myöhemmin huomanneeksi. Mutta ei silläkään ollut lopulta mitään väliä sillä sekin kauneus oli katoavaista, jota minä saatoin vain hetken ihailla.

Aamulla japanilainen jatkoi omia polkujaan ja minä ja espanjalainen suuntasimme merenrantaan kuuntelemaan urkukonserttia. Osuessaan meressä oleviin pieniin pilleihin aalto aiheuttaa urkumaisen äänen, joka johtuu laiturille asti. Meri soitti omaa konserttiaan välittämättä sitä kuuntelevien musiikkimausta tuon taivaallista.

Iltapäivällä tapasimme Kathrynin ja aivan sattumalta seuraamme eksyi pyörämatkaajat itävaltalainen Felix ja englantilainen Daniel. Meillä oli jo pieni yhteisö ja olimme kaikki menossa etelään. Espanjalainen Ivanoff jatkoi pian matkaa omien intressien vuoksi ja sovimme pitävämme yhteyttä whatsapp-ryhmässä, jonka perustimme hiljattain. Jatkoimme nelistään matkaa ja leiriydyimme yöksi keskustan lähelle pienelle saarentapaiselle.

Matkaaminen sai täysin uusia ulottuvuuksia ryhmässä ja minusta tuntui, että olin päässyt pyöräilijöiden seitsemänteen taivaaseen. Minulla oli ihmisiä joiden kanssa kommunikoida, suunnistamiseen tarvittiin vain yksi kännykkä, häpesin omaa tonnikalamakaroni-mössöä jota olin mussuttanut kaksi kuukautta, nautin kansainvälisestä keittiöstä, telttailun helppoudesta ryhmässä ja itseluottamukseni englannin kielen suhteen tippui varsin matalalle, kun porukasta löytyi kaksi natiivienglantia puhuvaa, joiden kanssa keskustellessa minun piti todella keskittyä. Tunsin itseni tyhmäksi kysyessäni yhä uudestaan ja uudestaan ”what?”.

Jatkoimme matkaa aamulla ja pysähdyimme merenrantaan lounastamaan. Vanha mies tuli kysymään jotakin, mutta emmehän me ymmärtäneet. Ryhmämatkaamisen hyvänä puolena porukasta löytyi yksi saksankielinentaitoinen ja pystyimme kommunikoimaan Felixin toimiessa tulkkina. Mies kyseli kaikenlaista ja kutsui meidät sitten kotiinsa yöpymään. Oli vasta puolipäivä, mutta emmehän me voineet kävellä tällaisen tarjouksen ohi. Olimme niin köyhiä, ettei meillä ollut varaa siihen.

Mies piti meitä kuitenkin rikkaina ja totesi ”rich is rich, poor is poor”. Tähän minä totesin ”sometimes rich is poor and poor is rich” johon mies tuntui yhtyvän hetken miettimisen jälkeen. Kun tulimme miehen talolle, hän selitti talon säännöt. Kuuntelimme Felixin tulkkausta sanaakaan ymmärtämättä. Kenties Felix oli hieman väsynyt ja muisti huomautettuamme kääntää englanniksi saksaksi toistamisen sijaan.

Miehen talossa ollessa aloin tuntea itseni sairaaksi ja kun kävimme kaupassa, tunsin että minulla oli selkeästi kuumetta ja tuntui kuin vatsassani olisi jääkiekon mm-kisojen Suomi-Ruotsi-finaali ratkennut juuri Suomen voittoon kansan pyrkiessä kaduille juhlimaan. En kuitenkaan saanut mitään oksennettua ja kiekkokansa pysyi sisällä. Päästyämme takaisin miehen talolle, olin niin huonossa kunnossa, että otin buranan ja menin nukkumaan muiden jäädessä kokkaamaan. Enpä olisi halunnut telttailla tässä kunnossa.

Aamulla vointini oli jo parempi ja jatkoimme Krka-kansallispuistoa kohti. Olin vielä sairauden heikentämä enkä ollut saanut syötyä kunnolla. Matkavauhtimme oli kuitenkin sopiva ja olisin nauttinut pyöräilystä, ellei vatsani olisi ollut vielä hieman heikossa hapessa.

Yöllä aloin voida taas pahoin enkä aamulla saanut syötyä kuin kaksi puraisua banaanista. Onneksi käytimme aamupäivän kansallispuiston tutkimiseen. Kun sitten jatkoimme viimein matkaa, olin syönyt jo hieman paremmin, mutta olin edelleen melko heikkokuntoinen. Asiaa ei lainkaan parantanut vastatuuli, joka vei järjen mennessään. Keskimääräinen matkavauhtimme oli koko päivälle kaksitoista kilometriä tunnissa. Poljimme possujonossa ensimmäisen rikkoessa tuulen.

Puolivälissä matkaa vatsaani alkoi kertyä kaasua, mutta en voinut päästää sitä ulos ilman vessaa. Tämä aiheutti kasvavaa painetta vatsaonteloon, joka alkoi tuntua kipuna alavatsassa. Asiaa ei lainkaan helpottanut kahdentoista prosentin ylämäki ja pimeys auringonlaskun jälkeen, puhumattakaan ajoasennosta joka sai oikean olkapääni kipeäksi. Kenties iltataivas yhtyi minun tunteisiin ja alkoi vuodattaa hitaasti kyyneleitään.

Halusimme kuitenkin vielä samana iltana Splitiin, koska meillä oli siellä paikka nukkua sisätiloissa. Niinpä pimeän laskettua kaivoimme huomioliivit ja lamput esille ja jatkoimme matkaa. Muistan kysyneeni Danielilta jäljellä olevaa matkaa ja ajattelin, ettei ole paha enää. Vain neljätoista kilometriä. Kun sitten hetken päästä aivot alkoivat raksuttamaan, tajusin hänen vastanneen neljäkymmentä.

Onneksi loppumatkasta oli myös isompia alamäkiä ja otimme niistä kaiken irti. Eräässä mutkassa meinasin menettää pyörän hallinnan takarenkaan lähtiessä luisuun. Korjasin tilanteen heti ja tajusin hetken viiveellä mitä juuri tapahtui. Meillä oli vauhtia sillä hetkellä yli neljäkymmentä kilometriä tunnissa ja Felix ajoi vierelläni yhdellä kädellä ottaen toisella videota. Loppumatka oli pelkkää kidutusta ja jaksoimme jatkaa vain koska meillä oli katto odottamassa. Tässä talossa vietimme kaksi päivää ja kolme yötä. Meidän seurueesta muut jäävät vielä pidemmäksi aikaa, mutta minun täytyy jatkaa kohti Skopjea, jotta ehdin lennolle Sveitsiin ja suomalaisten Euroopassa asuvien joulujuhlaan.

Eräänä iltana Daniel kysyi ikävöinkö Suomea. Vastasin ikävöiväni kavereita ja perhettä, mutta en Suomea varsinaisesti. Meillä tuntui olevan samanlainen ajatus siitä, että työelämä ja opiskelu oli oravanpyörä. Tarjosi mahdollisuuden ansaita rahaa, jotta voi kustantaa elämisen joka mahdollistaa rahan ansaitsemisen. Samana iltana puhuimme unelmastani joku päivä säästää rahaa ja pyöräillä Uuteen Seelantiin, tehdä töitä siellä ja jatkaa matkaa.

Sain yhtäkkiä päähänpiston, aivan kuin olisin herännyt unesta. Miksi en tekisi sitä nyt? En todellakaan tiennyt miten sen tekisin. Aloin miettiä pyörääni, joka ei kai ole paras mahdollinen matkalla Aasiaan. Rahatilannetta. Varusteitani. Kameraa, jolla ei saisi dokumentoitua riittävän hyviä kuvia sponsoreita varten. Siitä ettei minulla ole edes taitoa huoltaa saati korjata pyörääni.

Puhuin niistä ääneen seuraavana päivänä, johon Kathryn totesi ”don’t make excuses”. Niin, kaikki riippuu todellakin vain yhdestä asiasta: haluanko todella tehdä sen? Olihan Felixkin lähtenyt kotoaan taskussaan vain muutama sata euroa ja aikoi mennä kaakkoisaasiaan asti.

Yöstä tuli pitkä ja vähäuninen miettiessäni mitä tehdä seuraavaksi. En tiennyt todellakaan miten sen voisin rahoittaa, eikä minulla ollut hajuakaan miten selvittää välissä olevien maiden haasteet. Voisin toki perääntyä ja palata Suomeen, käydä koulua ja tehdä töitä ja toteuttaa kaiken sen myöhemmin.

Mutta olisiko se elämää nyt? Eläisin tulevaisuuteen, en tähän hetkeen. En todellakaan tiedä mitä tehdä, mutta ehkä sekin selviää omalla painollaan, aivan kuten kaikki muukin asiat tällä reissulla ovat selvinneet. Nämä ajatukset jäivät minua piinaamaan minun jättäessäni pyöräilytiimini kaupungin suojiin ja häipyessäni tuhlaamaan rahojani ja nuoruuttani maailmalle.

Markus

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *