Slovenia

Reitti: Bled-Tržič-Zgornje Jezersko-Logarska Dolina-Ravne na Koroškem-Maribor

Lepoa tarvitsevana päätin ottaa Bledissä toisenkin hostelliyön. Aika kului lähinnä paikallaan maatessa, enkä juuri muuhun olisi kyennytkään syötyäni aamupalalla niin runsaasti, että housuni nappikin meinasi ratketa irti. Pääsin sängystä ylös vasta myöhään iltapäivällä, kun nälkä yllätti uudelleen. Halusin ottaa revanssin Slovenialaisen perinneruuan suhteen ja tällä kertaa suihkunraikkaana ravintola otti minut vastaan. Minulle tuotiin slovenialaista perinnemakkaraa, perunamuusia, sipulia, kastiketta ja paprikaa. Ruoka oli hyvää, sitä oli riittävästi ja laskukin miellytti lompakkoon jo kohta muuttavaa Mattia.

Aamulla kysyin hostellin henkilökunnalta missä olisi vuoria jossa on lunta, sillä nähtyäni muutaman lumihuippuisen vuoren, minulle tuli vallan mahdoton halu nähdä ne lähempää. Henkilökunta piti minua kenties hieman tyhmänä ja toinen kysyikin ”do you want to kill yourself?”. Yritin saada heidät vakuuttuneiksi siitä, että lumi on minulle normaali elementti ja tulen kyllä selviytymään. Heidän ihmetellessä missä aion nukkua, vastasin kaiken kyllä järjestyvän aina parhain päin. Löydän aina kaiken tarvitsemani. Ehkä se ei ole sitä mitä haluan ja mukavuusalueeni ulkopuolella, mutta kaikki mitä tulisin kohtaamaan, olisi juuri niin kuin on tarkoitettu.

Lopulta henkilökunta totesi hieman ihmettelevästi ”aa, you are not crazy, you are just from Finland!”. Katsoimme kartasta muutamia vuoria, mutta minun olisi pitänyt kiertää ikävästi, kun otetaan huomioon, että olin menossa Mariboriin. Päätimme katsoa kartasta hieman suoremman reitin ja henkilökunta kirjoitti reitin varrelta löytyvien kylien nimet paperille ylös. Polkaisin kohti ensimmäistä kylää, henkilökunnan jäädessä ihmettelemään, mahtoiko nuori mies olla mieleltään terve.

Matkalla sivuutin muutamia vuoria ja olisin kovin halunnut tehdä pienen piston lumirajan yläpuolelle. Annoin kolikolle mahdollisuuden päättää kahdesti, mutta harmikseni se vastasi kieltävästi. Olin pettynyt, mutta ehkä kolikko oli minua viisaampi. Luulen, että viimeisen kylän kohdalla navigaattori neuvoi minut eri kylään, kuin mitä henkilökunta tarkoitti, sillä hänen mukaansa reitti vain sivuaa vuoria. Tämä reitti ylittäisi kuitenkin ensin kaksi ennen kylää ja kylän ja Mariborin välillä useita lisää. Sehän minulle kelpasi ja lähdin kohti vuoristoa uudella innolla. Harmikseni sade ei juuri tauonnut ja kengänsuojieni vedenpitävyys oli hieman kyseenalainen. Pitää kyllä vettä. Sisällään.

Laitoin ruokaa katetulla bussipysäkillä. Jututin poikaa, joka oli ollut kolme viikkoa sairaalassa pahan astman vuoksi ja oli nyt palaamassa kotiin. Seuraavan taukoni aikana yritin patentoida muovipussista suojat sukan ympärille. Harmittelin, ettei minulla ollut riittävän isoja pusseja kuin yksi ja etten saanut tätä ideaa silloin kun sukkani olivat vielä kuivat. Muovipussit auttoivat vähän, mutta eipä niistä sanottavaa hyötyä ollut. Jalat jo tunnottomina kylmästä, puoli litraa vettä jäljellä, yritin löytää ravintolaa, josta saisin lisää vettä.

Löysin yhden juottolan jonka isäntä tuli ikkunaan huutamaan minulle kannustushuutoja. Sisään astuessani väki hiljentyi ja kääntyi katsomaan kovin ihmeissään mitä teen näin syrjässä pyörän kanssa vesisateella. Vielä vähemmän he ymmärsivät kartasta näyttämääni reittiä. Isäntä hoki suu vaahdoten ”snow, snow”. Vastasin, että juuri siksi minä sinne menenkin.

Eivät he meinanneet millään ymmärtää, mutta eivät enää estelleetkään kun kerroin olevani suomalainen. Onnekseni yksi asikkaista puhui englantia ja neuvoi matkani varrelta hostellin. Isäntä ei huolinut maksua vedestä, mutta yritti tarjota olutta. Ilmeisesti hänen mielestään olisin sen ansainnut. Tai ehkä hän olisi halunnut juottaa minut humalaan, jotta olisin muuttanut mieleni vuorten suhteen. Koska en juo alkoholia ja minulla oli jo halu päästä hostelliin, kieltäydyn kohteliaasti, kiitin ja jatkoin matkaa juottolan väen jäädessä ihmettelemään olenko a) tyhmä b) hullu vai c) molempia.

Kylään saapuessani löysin hotellin mainoskyltin, joka mainosti huonetta 22€/yö. Ovi oli kuitenkin kiinni, valot poissa ja ovessa olevista teksteistä huomasin sen menneen kiinni puoli tuntia sitten. Kylä oli pieni ja tunnelma autio sen kaduilla. Saavuin jonkintapaisen paloaseman kohdalle ja kysyessäni tietä, minut neuvottiin kaksi kilometriä eteenpäin. Löysin lopulta hostellin, ja yritin ensin etuovesta löytää soittokelloa, lappua tai mitä tahansa informaatiota kuinka pääsen sisään.

Kiersin takaovelle ja löysin soittokellon. Painoin nappia ja kun ovi avautui, hostellin omistajan kasvoilta pystyin aistimaan syvän osanoton ja sympatian. Kysyin iloisesti, voisitteko tarjota minulle huoneen. Sisällä sain viimein riisua kylmät ja märät sukat lämpöpatterin päälle ja lämmitellä varpaitani kuumassa suihkussa. Lämpö sai ihoni pistelemään kylmyyden jäljiltä. Enpä paljon viitsinyt telttailla tällä kelillä. Hostelli oli juuri lumirajan alapuolella ja lämpömittari näytti neljää lämpöastetta. Seuraavana päivänä minun olisi tarkoitus juhlistaa syntymäpäivääni polkemalla (tai työntämällä) pyöräni yli lumirajan ja kuka ties joskus hamassa tulevaisuudessa vielä Mariboriinkin asti.

Aamulla hostellin omistajan mies lähti autolla ajamaan Saksaan ja soitti matkalta, että tiellä on runsaasti lunta. Syötyäni aamupalan ja juteltuani pitkän tovin äärimmäisen mukavan omistajan kanssa, lähdin kohti vuoria mukanani vain hieman ruokaa ja muuta tarpeellista. Tie oli lumen peitossa, mutta autojen rengasuria myötäillen minun ei tarvinnut työntää.

Pidin vuoren päällä vanhalla raja-asemalla kahvitauon. Alas mennessä ensimmäisen jarrutuksen aikana jarruteho oli olematon, mutta jarruista lähtevä korvia raastava ääni sitäkin voimakkaampi. Sadan metrin jarruttelu sai jarrulevyt lämpimäksi ja kuivaksi. Nousin uudelleen ylöspäin toiselle raja-asemalle, jossa vietin ruokatauon. Söin pastaa ja tonnikalaa jota sain syntymäpäivälahjaksi hostellilta.

En tiedä miksi, mutta olo oli ahdistunut. Muutama vuosi takaperin sairastaessani masennusta sain noita ahdistuksen tunteita jatkuvalla syötöllä. Ehkä siitä oli vielä rippeitä jäljellä. Kun masennukseni alkoi, olin ihmeissäni tunteitteni edessä. Koin sen sietämättömänä ja kahlitsevana, kun en tiennyt, mitä olisin voinut tunteilleni tehdä.

Nyt vuosien jälkeen työkalupakkiini oli tarttunut muutama työkalu. En enää paennut hädissäni omia tunteitani. Seisoin vain vieressä, tarkastelin ja sanoin itselleni: on kurja olo. Sitä kestää hetken. Sitten se on ohi ja kaikki menee hyvin. Annoin tuolle tunteelle tilaa tulla esiin. Se oli kuin tuttu vieras, joka tuli kutsumatta sisään, söi jääkaapin tyhjäksi ja hävisi taas yön varjoihin. Jos lukitsisin oven, se murtautuisi sisään. Jos piilottaisin ruuat, se kääntäisi paikat ympäri ja löytäisi kaiken ja työstä väsyneenä söisi vain enemmän. Jos yrittäisin vangita sitä, se taistelisi raivokkaasti vastaan.

Juuri niin olin vuosia sitten tehnytkin ja korjannut lukuisia ovia, täyttänyt jääkaappini uudelleen ja uudelleen ja kaiken tämän ohella ottanut lukuisia kertoja turpaani. Enkä ollut edes ehtinyt nuolla haavojani, kun sama vieras saapui uudelleen kylään. Nyt avasin sille oven, sanoin etten toivota sinua tervetulleeksi mutten aja poiskaan, katoin pöydän ja jaoin niukan ateriani. Sitten lähtiessä sanoin, ettet ole hyvä vieras, mutta jos sinulla ei ole muuta majapaikkaa, olen valmis auttamaan. Vierailut jäivät lyhyemmiksi ja käyntikerrat harvenivat. Aloin tulla toimeen kuokkavieraan kanssa.

Kävin kilometrin verran Slovenian puolella ja käännyin takaisin. Tiet olivat nyt päivällä aurattuja, suolattuja ja auringon sulattamia. Vietin toisen yön samassa hostellissa. Aamulla keli ja mieli olivat aurinkoisia minun lähtiessä polkemaan kerrankin tuttua reittiä. Ylitin samat rajavuoret ja jatkoin kohti kylää nimeltä Logarska Dolina. Tie sinne oli kaunis. Jylhät vuoret ympäröivät viheriäisen laakson. Autoilijat joutuivat maksamaan tiemaksun, mutta minä pääsin pyörineni ilmaiseksi.

Perillä minua odotti pettymys, sillä olin menossa katsomaan vesiputousta, joka osoittautuu hyvin pieneksi ja sekin vähäinen luonnon kauneus oli pilattu takuuvarmalla maisemanrumentajalla: turistipyydysravintolalla. Otin neljä kuvaa ja käännyin takaisin.

Illalla navigaattori neuvoi minut tielle, joka päättyi metsään. Mies viereisestä talosta tuli neuvomaan reittiä ja kutsui sitten minut pihaansa juomaan Coca Colaa. Väkeviäkin olisi ollut tarjolla, mutta kuten sanottu, en juo. Minua harmitti kieltäytyä, koska mies olisi niin mielellään tarjonnut, mutta kun ei niin ei. Juttelimme kokispullon ääressä miehen ja tämän kahden, Ljubljanassa asuvan pojan kanssa pitkän tovin. Auringonlaskuun ei ollut enää pitkälti ja kysyin heiltä neuvoa yösijan etsimisessä.

Minun olisi tehnyt mieli kysyä lupaa telttailla heidän pihassaan. Ajattelin kuitenkin, että jos vieraanvaraisuutta riittää niin paljon, he kutsuvat minut telttailemaan ilman, että minun tarvitsee kysyä. Minua neuvottiin kysymään turistifarmeilta. Kysyin ensimmäiseltä farmilta, mutta heillä oli vain yksi huone, joka oli jo varattu. Kysyin hintaa telttapaikalle, mutta isäntäpari Mathias ja Helena eivät huolineet maksua. Iltapalaa tehdessäni perheen koira Tor kävi nuuskimassa ja haukkumassa minua. Yritin hieroa tuttavuutta koiran kanssa ja huomasin puhuvani sille englantia. En kuitenkaan saanut koiran luottamusta puolelleni.

Yö oli kylmä ja aamulla teltan katto oli saanut kuurakerroksen. Olin laittanut yöllä avaruushuovan peitoksi makuupussin päälle ja makuupussin ja avaruuslakanan väliin hygienialakanan kosteudelta suojaamaan. Lakana kuitenkin valui yön aikana ja avaruushuopa keräsi kosteutta rintakehän kohdalle. Teltta ja makuupussi märkänä laitoin harmistuneena aamupalaa koiran ujostellessa vieressäni. Tällä kertaa puhuin suomea, mutta ei se riittänyt tekemään meistä riittävän tuttuja.

Helena tuli kutsumaan minut aamukahville sisään. Sain maistaa slovenialaista perinteistä kakun ja kääretortun risteytystä, jonka nimeä en enää muista. Tapasin myös Helenan lapset ja kolmikieliset lapsenlapset, joiden kanssa juttelimme pitkät tovit. Lähtöni venyi lähelle puolta päivää telttani kuivuessa auringossa, makuupussini kuivuessa lämpöpatterin päällä, yksinäisen ja kylmän aamupalahetken vaihtuessa kahvihetkeen sisällä ja minun kertoessani kuksan tekemisestä ja matkastani.

Seuraava vuori oli jo kokonaan sula ja lämpötila oli taas lähelle kesäistä. Nautin maisemista. Navigaattorini vie minua toisinaan harhaan, mutta löytää myös uskomattomia pyöräteiden helmiä, joita ei mitenkään tulisi löydettyä perinteisellä kartalla. Illalla pimeä oli jo laskeutunut minun saapuessa Ravne na Koroskemiin.

En ollut löytänyt telttapaikkaa, joten kysyin paikallisilta hostellia tai hotellia. Löydettyäni sellaisen ja ollessani menossa jo sisään, päätin tarkistaa olisiko hotellissa avoin nettiyhteys. Olihan sillä ja katsoin netistä halvimman hostellin, joka oli 14€ halvempi kuin tämä kyseinen hotelli. Varasin hostellihuoneen hotellin nettiä hyväksikäyttäen ja poljin kymmenen kilometriä takaisin päin kohti halvempaa majoitusta.

Hostelli oli oikein siisti ja sain nauttia tyhjästä makuusalista yksin. Kannattaa näköjään matkustaa off season-aikaan. Seuraavana päivänä en pitänyt kiirettä sillä Mariboriin oli matkaa seitsämänkymmentä kilometriä ja minun oli tarkoitus yöpyä matkalla jos suinkin löytäisin telttapaikan. En sellaista kuitenkaan onnistunut löytämään. Poljin upeita reittejä pitkin ja saavuin iltaseitsämältä perille.

Aamulla heräsin kavereiden mukaan koulunpenkille ja kävin kuuntelemassa luennon motivaatiosta. Sitten pojilla alkoi kahdentoista päivän loma ja minun on tarkoitus testata häviääkö suomalainen vieraanvaraisuus slovenialaiselle vastaavalle aina siihen asti, kunnes pojat kyllästyvät minuun ja vieraanvaraisuus loppuu minun jatkaessani matkaani ilman päämäärää kengänkuva persauksissa. Mutta siihen asti minun on aika viimeinkin pysähtyä hieman pidemmäksi aikaa ja palautua matkan rasituksista.

Markus

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *