Italia-Slovenia

Reitti: Verona-Vicenza-Padova-Venetsia-Udine-Kobarid-Podkoren-Bled

Lentokenttäpoliisi kysyi miksi olen lentokentällä ja tarkasti passini. Taisin näyttää hieman erikoiselta pyöräni kanssa. Vastasin aikovani nukkua täällä ja jatkavani matkaani huomenna. Minua ei häädetty pois. Toisen huonosti nukutun lentokenttäyön jälkeen poljin ulos Veronasta. Löysin täydellisen leiripaikan joen varrelta, enkä raaskinut tuhlata hyvää paikkaa.

Jäin odottamaan yötä, vaikka oli vasta keskipäivä. Keli oli mitä mainioin ja mikä tärkeintä, sain pestyä itseni joessa oltuani viisi päivää samoilla vaatteilla. Tapoin aikaa kävelemällä pitkin joen vartta, kuuntelemalla musiikkia, syömällä ja lepäämällä auringossa. Paikka oli kuin paratiisi. Olin haltioissani löydettyäni tällaisen paikan. Kuuntelin lehtien havinaa, veden solinaa, tuulen huminaa, lintujen laulua ja sirkkojen siritystä.

Paikalle eksynyt nuoriso peitti tämän kaiken matkaradiosta lähtevän tasaisesti hakkaavan basson alle. Kontrasti oli valtava. Rytminen musiikki riiteli luonnon rauhan kanssa. Jos minun pitäisi kuvailla yhdellä sanalla tilannetta, sanoisin levoton.

Kävelin nuorisosta kauemmas ja istuuduin joen pengerrykselle. Hämärä saapui hiljalleen. Hetki oli kaunis. Vaivuin mietteisiini. Millaista onkaan arki tienpäällä, nyt kun voinee sanoa, että siitä oli tullut jollakin tapaa arkea? Ei tämä matka ole hienoista hetkistä toiseen kulkemista, vaan enimmäkseen tasaista työstämistä, kampien kääntämistä, ruuan laittamista, yösijan metsästystä, pyykin pesemistä ja kielimuurin murtamista.

Erilaista kuin kotona, mutta silti niin samanlaista. Kuitenkin, olen vapaa menemään juuri niin kuin haluan, minne ikinä lystään ja vastaan kaikesta vain itseni ja omantuntoni edessä. Kuinka hienoa. Kuinka raadollista. Olen siis läsnä juuri niille haaveilleni, toiveilleni, peloilleni, tunteilleni ja kivuilleni, joita minun sisälläni on. Yksin matkatessani kaikki tulee kuitenkin paljon lähemmäs kuin kotonani ja tekee onnenhetkistä huumetta ja vaikeuksista sydäntä kuristavaa kurjuutta.

Seuraavana aamuna peseydyin uudestaan ja unohdin pyyhkeni rantakivelle. Matkalla löysin pyörätien varrelta metsästä yösijan. Iltatoimet hoidettuani kävelin kirkkaan kuutamon valossa pyörätietä useita tunteja ajatuksiini vaipuneena. Aamulla minulla oli huoleton olo, sillä olin varannut hostellin Venetsiasta ja minulla oli yösija etukäteen tiedossa. Olin varannut vain yhden yön, sillä en tiennyt viihtyisinkö Venetsiassa, hostellista puhumattakaan.

Onneksi, sillä Venetsia oli täynnä turisteja ja hostellin henkilökunnan käytöstavoissa olisi ollut parantamisen varaa. Parasta antia minulle oli pitkä juttutuokio brittiläisen kanssa. Itseluottamukseni englannin puhumisen suhteen vahvistui entisestään, vaikka tiesin olevani edelleen kovin rajoittunut kielellisesti. Mies oli äärimmäisen mukava ja pelkästään keskustelu hänen kanssaan oli 130 kilometrin arvoinen. Muuten Venetsia ei sitten onnistunutkaan tekemään minuun vaikutusta. Turistinähtävyys muiden joukossa.

Venetsiasta poistuessani minulla ei ollut paljoakaan kaasua, sillä yksikään kauppa ei sitä myynyt oikeanlaisella kierteellä. Löysin kyllä yhden kaasupullon, mutta väärillä kierteillä. Tyhmyyttäni huomasin sen vasta kaupan ulkopuolella ja tästä harmistuneena dumppasin putelin täytenä tavalliseen roskakoriin välittämättä siitä, ettei se sinne kuulunut. En jaksanut edes palata kauppaan kysymään rahojani takaisin.

Myöhemmin minua kadutti. Ei se, että olin menettänyt rahaa, vaan se että olin rikkonut omia periaatteitani vastaan oman temperamenttini ja hetken mielipahan takia. Kaasupullon metsästäminen osoittautui odotettua vaikeammaksi, mutta löysin sitä lopulta usean urheilukaupan ja viidenkymmenen kilometrin jälkeen.

Koko päivän oli hiljalleen satanut ja yöksi oli luvattu ukkosta, joten olin riippuvainen telttapaikasta. En jaksanut sitä liikaa murehtia, sillä löytäisin kyllä kaiken tarvitsemani kun vain luottaisin siihen. Vesisade yltyi ja sopivia paikkoja tuntui olevan kovin vähän. Kello läheni jo kuutta ja pimeän tuloon oli enää vain hetki, eikä minulla ollut vielä aavistustakaan, missä nukkua.

Sitten näin tien varressa pienen metsikön tapaisen. Mietin, voisiko siihen laittaa teltan. Pysähdyin levikkeelle odottamaan sopivaa hetkeä tarkistaa asia. Autoja virtasi ohitse kuitenkin niin runsaasti, että päätin odotellessa kiivetä neljä metriä korkean penkereen yläpuolelle tarpeilleni. Olin löytänyt etsimäni, sillä penkereen takana levittäytyi peltoaukea, jossa minulla oli näkösuoja. Moukan tuuria löytää paikka yhdennellätoista hetkellä. Teltan sisällä minulla oli kuiva ja lämmin olla.

Sade muuttui ukkosmyrskyksi. Salama löi niin kirkkaasti, että minua häikäisi jopa teltan sisällä. Herneen kokoiset vesipisarat rummuttivat niin, että korvissa soi ja sivutuuli heiluttaa telttakangasta. Minua pelotti, ettei teltta kestä näin rajua keliä. Pelko osoittautui aiheettomaksi ja lopulta keli helpotti. Kun sitten yritin vaipua unten maille, telttaani osui valokeila. Kuka minut oli voinut löytää tällaisella kelillä tällaisesta paikasta? Ehkä joku maanviljelijä oli huomannut telttani ja osoitteli nyt taskulampulla. Mutta miksi kukaan ei sanonut mitään? Kömmin ulos valmistautuen ääni väristen keksimään hyvää selitystä. Avasin teltan vetoketjun. Naurahdin. Täysikuu oli tullut pilviverhon takaa esiin. Kömmin takaisin nukkumaan.

Vuoristoon lähdettyäni ruokavarastoni olivat kovin vähäiset. Paikalliset kertoivat, ettei aikomani reitin varrella ole ruokakauppoja. Ravintoloita sen sijaan pitäisi löytyä, joten hätääkös tässä. Pääsin viimein Italiasta eroon ja Slovenia otti minut vastaan hyvällä englannin kielen taidolla ja surkealla asfaltilla. Alkumatkasta sain ihastella luonnon karua kauneutta. Havupuut huokailivat tuulessa. Tie mutkitteli mukavasti ja alamäessä minä keinuin pyöräni päällä, kuin lapsi pihakeinussa.

Illalla aloin olla nälissäni ja seuraavaan kylään saavuttuani lähdin etsimään ravintolaa. Heti pääkadun varrella olikin yksi, joka mainosti pizzaa ja hampurilaisia. Päätin kuitenkin tutustua Slovenialaiseen ruokaan ja etsin hieman fiinimmän paikan. Tarjoilija ei nähtävästi pitänyt rähjäisestä reissuolemuksestani päätellen seuraavasta keskustelusta, jonka kävimme:
-Hei, haluaisin syödä jotakin.
-Hei, mitä haluaisit syödä?
-Mitä vain, mitä teiltä löytyy?
-Meiltä ei löydy mitään. Mitä haluaisit, pitsaa, pastaa?
-Pasta kuulostaa hyvältä.
*Tarjoilija neuvoo minut toiseen ravintolaan*
P**kat fiinistä perinneruuista, vanha kunnon kebabmättö käy hyvin. Palasin takaisin samaan ravintolaan, jonka ohi ajoin aiemmin. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, koska tarjoilija ei puhunut englantia, mutta minut otettiin vastaan esimerkillisellä asiakaspalvelulla. Hampurilainen, jonka tilasin, oli ehkä elämäni paras. Kotitekoiset sämpylät, verinen pihvi ja runsaasti kasviksia. Näytin fiinille ravintolalle henkistä keskisormea saatuani laskun, joka oli matkamiehen budjetille ystävällinen.

Niin, löydän kyllä ne paikat, jotka minun tulee löytää, ja jos meinaan ajaa ohi, minut ohjataan oikeaan paikkaan. Minulla oli nyt kaksi vaihtoehtoa, pohjoisen kautta kiertävä reitti ja eteläinen, hieman pidempi. Lähdin pohjoiseen ja löysin telttapaikan lähes heti. Olo oli kovin likainen ja kun vettäkin oli mukana 1,5 litraa normaalia enemmän, päätin kokeilla köyhän miehen suihkua. Tein pullon pohjaan reikiä veitsellä ja suihku toimi todella hyvin. Puolitoista litraa riitti hyvin peseytymiseen shampoon kanssa.

Aamulla en tiennyt, kumpaa reittiä haluaisin polkea, joten turvauduin kolikkoon. Kruuna pohjoiseen, klaava etelään. Klaava. Jostakin syystä eteläinen reitti ei sitten kuitenkaan tuntunut hyvältä, joten lähdin kohti pohjoista vastoin kolikkoni neuvoa. Vuorinousut otin kohtalaisen rauhallisesti ja söin usein. Olin fyysisesti hieman liian väsynyt ja minun olisi pitänyt levätä, jotta kuntoni nousisi. Vuori, jota ylitin, oli vain säälittävästi hieman yli tuhat metriä.

Alamäessä tulin takaisin Italian puolelle. Tieni vei lähelle Slovenian rajaa ja löysin pyörätien, jota navigaattori ei tunne. Juttelin siellä italialaisen pariskunnan kanssa. He vinkkasivat hotellin, joka on ”vain” reilu parikymppiä. Nukuin teltassani ilmaiseksi. Tänään olen yrittänyt hymyillä, mutta on ollut hymy hieman kateissa. Vesisade on huuhtonut sen naamaltani. En minä murjottamaankaan ole ruennut, mutta olen ollut kovin väsynyt eikä vesisade ole ainakaan parantanut mielialaani.

Olen päättänyt antaa itselleni armoa ja otin yhden hostelliyön, kun halvalla sain. Tätä kirjoittaessani olen Bled-nimisessä kylässä ja suunnitelmani ovat levällään. Minulla on Mariborissa odottamassa yösija ja suomalaista seuraa, mutta aikaisintaan lauantaina. Minulla ei siis ole kiire ja ajatuksenani olisi matkata lyhyitä päivämatkoja pienten paikkojen kautta, mutta paljon on nyt keleistä kiinni, minne haluan mennä. Ehkä nukun täällä vielä toisen yön. Tai ehkä menen helpointa navigaattorin neuvomaa reittiä. Tai ehkä sittenkin annan kolikolle mahdollisuuden päättää, kuka tietää.

Markus

4 ajatusta aiheesta “Italia-Slovenia”

  1. Jouluterveiset Markukselle Kuopiosta, paikallislehdessä oli juttu reissustasi ja innostuin lukemaan kaikki matkablogisi. Mielenkiinnolla seuraan miten mies etenee ja mihin päätyy. Täällä ollaan henkisenä tukena.

    1. Kiitoksia, jouluterveisiä myös Kuopioon Makedoniasta. Lisää tarinoita on tulossa paljonkin, kunhan löydän aikaa polkemisen ja rentoutumisen lisäksi istua näppäimistön äärelle 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *