Thaimaa 2

Ensiaskeleita tien päällä

Bangkokin kuumuus, joka kosteudella voideltuna tuntui kaksi kertaa tukahduttavammalta, löi kasvoille heti ensimmäisellä polkaisulla. Painaessani polkimia alas pieni ilmavirta kasvoilla vilvoitti ihanasti, mutta heti pysähtyessä helteen taakka romahti hartioille.

Takanani polki Danielin lisäksi hänen ystävänsä Kelly. Hän lensi Bangkokiin, osti polkupyörän, teltan, halvat laukut ja liittyi mukaan ainakin Singaporeen asti. Hänen uusi pyöränsä oli etujousitettu maastopyörä, jonka tarakalle olimme sitoneet hänen punaisen rinkkansa jätesäkillä peitettynä. Sen halvempaa ratkaisua emme keksineet ja sen tulisi kestää ainakin pari tuhatta kilometriä.

Yritin kuvitella, miltä Kellystä tuntuu ottaa ensimmäisiä polkaisuja, mutta oman matkani alusta on kulunut jo niin kauan, että yksityiskohdat, fiilikset, oikeastaan kaikki on jo kuin sumun peitossa, vain kaukaisina muistikuvina. Siitä on jo pieni iäisyys ja silti, jollain kierolla tavalla, se tuntuu kuin eiliseltä, kuin olisin vasta aloittanut.

En ollut koskaan ennen tavannut Kellyä. Yleensä muodostan ihmisistä jonkunlaisen kuvan hyvin nopeasti, mutta nyt kun yritän kirjoittaa Kellystä, en oikein tiedä, mitä kirjoittaisin. Hän on lyhyt ja laiha, hiukset vaalean ruskeat, kuten silmätkin ja hän osoittautui, kuten myöhemmin huomasin, varsin sisukkaaksi. Hän tykkää suolasta ja sipseistä, muttei voi sietää kalaa. Ei mitään pahempia vikoja, mitä nyt hieman valikoiva ja kuorsaa, mutta kyllä me toimeen tulisimme pidemmänkin aikaa.

Dan sen sijaan oli tuntenut hänet jo pidempään, olivathan he työskennelleet ja jopa asuneet yhdessä Lontoon aikoina. Jotain heidän tuttuudestaan kertoo se, kun Kelly meni vessaan valojen  ollessa jo sammutettu ja Dan tarvitsi valoa. Kellyn laittaessa vessan valot päälle Dan huikkasi ”voitko jättää oven auki kun käyt, tarvitsen valoa”.

Päivä jäi lyhyeksi, vain 15 kilometriä hostellilta Amnartin kaverin luokse. Viileä suihku, peti ja massiiviset Thai-ateriat, joita Domin vaimo meille kokkasi, pitivät huolen siitä, ettemme päässeet laihtumaan. Riisimangoa, paistettua kanaa, papaijasalaattia, dragon-hedelmää, maissia ja iso amerikkalainen aamupala, vesi herahti kielelle. Thaiperhe oli ottanut meidät siipiensä suojaan.

Nautittuamme vieraanvaraisuudesta muutaman päivän ja korjattuani hajonneen tarakan ja jarrun poljimme kovassa vesisateessa kaupungista ulos. Illan tullen meillä ei ollut vielä yösijaa. Saimme luvan yöpyä temppelissä, jonka edustalla munkit polttivat tupakkaa ja jonka avara piha oli täynnä vihaisia narttukoiria. Temppelin sivurakennuksen edustalla oli iso palju harmaalla betonilattialla. Se oli vähän karu viritelmä, mutta palveli puhdistautumisen tarpeitamme oikein hyvin. Sitten oli se iso sali, jossa nukuimme, siis se punaisilla verhoilla ja kultaisella patsaalla koristeltu. Se oli oikein kiva.

Nukuimme usein temppeleissä, sillä asutusalueella se oli turvallisin vaihtoehto ja tarjosi suojaa sateelta, joka minulle, ainoalle jolla ei ollut vedenpitävää telttaa, oli iso helpotus. Aamuisin heräsimme aikaisin munkkien hymistessä rukouksia rytmikkäästi, pakkasimme, söimme ja aloitimme päivän ahertamisen.

Etelä-Thaimaa

 

Hylätty hotelli

Eräänä iltana huomasimme hylätyn hotellikompleksin ja päätimme tarkistaa josko siinä voisi leiriytyä. Toinen pyöräilijä, englantilainen Sam, oli saanut saman idean. Samilla oli pitkät, vaaleat ja ohuet hiukset, jäänsiniset silmät ja vahva australian aksentti. Panin heti merkille, että Sam on yksinäinen susi, oman tiensä tallaaja. Usein hän etsi itselleen rauhallisen paikan polttaa tupakka tai juoda kuppi teetä. Mies selvästikin nautti omasta ajasta ja tilasta ympärillä. Pyöräilijäksi hänessä oli eräs kummallinen asia, siis sen lisäksi, että hän tupakoi; hän ei normaalisti syönyt aamupalaa, eikä mikään ihmekään, että hän oli varsin laiha. Merkillinen mies.

Hotelli oli selvästi hylätty jo aikoja sitten. Sen ovet rönöttivät selällään, lasit olivat hajalla ikkunoista ja portaat, ne ruskeakaiteiset, oli tukittu isoilla oksankarahkoilla. Respassa repsotti kylttejä seinällä. Lattialla lojui rikkinäinen puhelin pölykerroksen alla. Uima-altaassa oli kyllä vettä, mutta muuta yhteistä sillä ei sitten uima-altaan kanssa ollutkaan, sillä se näytti enemmän istutetulta suolta. Aavemainen paikka.

Hämärän alkaessa pystytimme teltat hotellin suojiin betonilattialle ja aloimme kokkaamaan. Pian mustahiuksinen mies saapui skootterilla ja yritti sanoa jotain, jota emme ymmärtäneet. Yritimme kysyä häneltä sopiiko tänne leiriytyä yhdeksi yöksi, mutta hän oli siitä ärsyttävää tyyppiä, ettei hänestä saanut vastausta kirveelläkään, eikä sitten edes Google-kääntäjällä.

Miehen soitettua puhelimella paikalle ilmestyi pian toinen mies. ”Onko tuo veitsi hänen kädessään?” kysyi Kelly. Kysymys sai meidät valpastumaan, sillä miehellä tosiaan oli kädessään jotain metallista, joka lopulta osottautui radiopuhelimeksi. Miehet olivat viereisen hotelliresortin turvamiehiä ja antoivat meidän leiriytyä, mutta kielsivät käyttämästä tulta.

Helpottuneena siitä, että olimme jo kokanneet, kömmin telttaani sisään. Päivän työ oli takana ja oli sen paras hetki. Oli pimeää, rauhallista ja hetki aikaa vain itselleni. Kuuntelin hetken rantakalliota pieksäviä aaltoja ja rauhallista tuulenvirettä, sitten nukahdin. Ja ennen kuin heräsin, sama ärsyttävä mies osoitteli naamaani ostalampulla ja sanoi, että on aika herätä ja pakata. Eikä kello ollut vielä edes kuutta.

 

Matka-arkea

Leiriydyimme usein meren rannalle. Laskevan auringon värit olivat aina kauniit ja aamuisin katselimme yön aikana tyyntynyttä meren pintaa hopeisen kuun vielä möllöttäessä taivaalla. Päivät olivat helppoja ja kauniita, mutta usein löysin itseni haaveilemasta Singaporesta ja päiväntasaajasta ja Sydneyn operatalosta, kaikki isoja välitavoitteita matkallani. Päivät tuntuivat tappavan monotonisilta ja tylsiltä.

Tuollaisina hetkinä katsoin kuinka se, minkä koin tylsäksi, oli Kellylle uusi jännittävä seikkailu, kun hän katsoi sitä tuoreilla silmillä. Kylminä talviöinä usein haaveilin juuri tällaisista päivistä. Näinkö nopeasti sen jo ehdin unohtaa? Kysyin itseltäni, missä haluaisin olla juuri nyt ja vastaus oli täällä. En missään muualla. Juuri nyt kaikki oli hyvin.

Etenimme hitaasti klyyvari naulittuna etelään palmumetsien reunustamalla tiellä. Pysähdyimme usein tienvarsikahviloihin juomaan makeita, siirapilla maustettuja juomia, joista punainen ja keltainen olivat niitä parhaita, mutta vihreästä, siitä esanssisesta äklötyksestä, en oikein pitänyt. Nälän iskiessä söimme riisiä ja sikaa tai kanaa. Daniel ratkaisi kieliongelmat aina yhtä myötähäpeää aiheuttavalla kana-imitaatiolla, siis nostaen kätensä siiviksi sivuilleen ja matkien kanaa ”poot poot, pot pot”. Sen seurauksena oli aina huvittunutta naurua ja lautasellinen riisiä ja kanaa. Toimii!

Maasto kävi hieman mäkisemmäksi, eikä meillä ollut ollut montaakaan lepopäivää. Kelly oli pysynyt hyvin mukana, mutta nyt hän alkoi väsyä ylämäkiin. Hänen kehonsa ei ollut tottunut tällaiseen rasitukseen ja nyt se kostautui. Pysähdyimme usein 7/11-kioskien kohdalla katkaisemaan päivän rasituksen ja syömään herkullisia juusto-kinkku-leipiä ja jääkahvia, niitä joita sai 32 bathin hintaan. Siis niitä, joista tursusi sulanut juusto pyöräilyshortsien päälle, kun niitä puraisi. Ne oli niin hyviä, oikeita moraalinkohottajia.

Ei kai olisi pitänyt valittaa tylsyyttä aiemmin. Saimme lisäjännitystä päiviimme kaasukeittimestä, joka alkoi vuotaa kaasua ja lieskoja väärästä päästä. Kerran, kun Daniel yritti käyttää keitintä, lieskat löivät villisti ja lähes polttivat hänen ihokarvansa. Rajansa jännitykselläkin, päätimme hylätä keittimen.

 

Thaimaanrannan maalarit

Työnsimme pyörämme Koh Samuille vievään lauttaan ja parin tunnin päästä näimme kyltin ”Welcome to Ko Samui”. Isännöitsijämme (emännöitsijämme?) Heidi oli meitä skootterilla vastassa. Heti hänet nähdessään aavistin, että hän on varmasti Heidi ja tullessamme kohdalle hän virkkoi ”Markus, tulin teitä vastaan, ette muuten löytäisi perille”.

Seuratessamme Heidiä saaren läpi hänen ja hänen miehensä Tomin talolle turbulenttinen tuuli alkoi riepotella ravintoloiden pressuseiniä ja irtotavaroita. Sade alkoi ryöpytä voimalla. Hiekka ja roskat pöllysivät vasten silmiä, irtoesineet tippuivat pöydiltä ja sähköjohto syttyi palamaan ja katkesi. Welcome to Ko Samui!

Heidi on paljon hymyilevä, laiha, vaaleahiuksinen nainen, jolla on siniset silmät ja kolme koiraa. Toisinaan, kun hän kertoi elämästään Thaimaassa, hän saattoi ottaa lukulasit silmiltään ja puhua liskoista puutarhassa ja mafiasta ja eläimistä ja tietysti bloggaamisesta, sehän oli meille molemmille tärkeä ja mieluinen aihe.

Koh Samui

Hänen miehensä Tom on vaalea, lihaksikas ja hyväntuulinen kitaransoiton opettaja, ja myöhemmin tulin vakuuttuneeksi, että hänellä on taito hyppysissään. Tomin elämää kitaran parissa voi seurata täällä.

Koh Samui

Ja sitten on heidän talo, oikea viidakkolinna, jota ympäröi korkea aita ja sähköportti, sen takana ylämäki, siis se, jossa skootteri meinasi hyytyä kaksi päällä joka kerta, ja sitten on uima-allas, jossa on siniset kaakelit ja reunalla kaksi kalaa esittävää patsasta, jotka suihkuttavat vettä suustaan.

Minun piti kirjoittaa blogia, mutta kolmen päivän jälkeen en ollut edes ottanut läppäriä laukusta pois. Kokkasimme eräänä iltana Tomille ja Heidille kiitokseksi (se on aina hyvä tekosyy päästä hieman mässäilemään) ja kyllä minä niin nautin oman kielen puhumisesta. Aamuisin istuimme kirjoittamassa päiväkirjoihimme ulkosohville, joitten keltainen pehmus liukui edestakaisin ja oranssi selkänojapehmuste valui sen taakse.

Koh Samui

Rälläsimme saarta ympäri skoottereilla. Se on niin helppoa, niin hauskaa, niin nopeaa. Silti pidän polkupyörästä matkustusmuotona, mutta lepopäiville skootterit olivat oikein hyviä, etenkin Danielille, joka oli raapinut hyttysen pistoja niin voimakkaasti, että ne olivat auenneet ja jalka oli tulehtunut ja turvonnut.

Muutaman yhdessä vietetyn päivän jälkeen meidän oli aika tehdä tilaa seuraaville vieraille. Se tauko teki todella hyvää. Meillä oli niin hyvä olla Tomin ja Heidin seurassa, heidän vieraanvaraisuus ja positiivisuus ja asenne elämään olivat jotain, mikä herättää kunnioitusta. Otimme lähtiessämme yhteiskuvat, halasimme ja Heidi raukka purskahti kyyneliin. Kiitos Heidi ja Tom vieraanvaraisuudesta!!!

Koh Samui

Heidin elämää ja blogia voi seurata täällä: Thaimaanrannan maalarit ja Facebookissa ja Instagramissa

Meidän matkastamme kertovan, Heidin kirjoittaman postauksen pääsee lukemaan täällä.

 

Pandora lifestyle hotel

Pandora Lifestyle Hotel, joka on suomalaisessa omistuksessa, oli kuullut matkastamme ja tarjosi meille mahdollisuuden yöpyä ilmaiseksi ja toki me otimme tarjouksen vastaan. Heti alkuun hotelli osoittautui niin hienoksi, että emme me sellaiseen olleet tottuneet. Sisäpihan istutusten välistä johti polku asunnoille, jonka sisältä paljastui kauniisti pedattu vuode. Jopa kylpypyyhkeet oli laskostettu niin kauniisti, että hetken epäröin raaskinko ottaa sitä käyttöön.

Koh Samui

Koh Samui

Koh Samui

Pandorasta lisätietoja täällä.

Ilmastoitu huone, kaakelilattiat, uima-allas ulkona ja kyllä, tottahan suomalaisesta hotellista löytyy sauna. Siellä meidän kelpasi levätä.

Aamun tullen meidän oli määrä jatkaa matkaa toiselle puolelle Thaimaata. Satoi viisi päivää putkeen. Sen päätteeksi olikin jo aika pysähtyä kuivaamaan varusteita jälleen kerran suomalaisten isännöitsijöiden luona. Kerron siitä lisää ensi kerralla.

Markus

Yksi ajatus aiheesta “Thaimaa 2”

  1. Vähänkö onkin muuten ärsyttävät noi meidän sohvien pehmusteet. Kaiken lisäksi täynnä koirien karvoja, ne kun valtaa sohvat aina öisin.

    Mutta oli vallan mahtavaa että viihdyitte meillä neljä päivää. Jos systeri ei olisi tullut, ei oltais päästetty teitä niin vähällä<3

    Mahtavaa oli, ootte ihan huikeita tyyppejä. Ja todellakin toivon, että meidän tiet vielä kohtaa. Oikeastaan olen ihan varma siitä.

    Kaikkea hyvää, ja pitäkäähän Kellystä hyvää huolta. Samoin kuin Danin jaloista. Se tiikeribalsami kun ei ole mikään hyttysmyrkky 😉

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *