Kambodža

Näiden blogipäivitysten välissä matkaani voi seurata hiljattain luomani Facebook-sivun kautta. Päivitän sinne kuvia ja lyhyempiä tekstejä silloin tällöin. Lisää kuvia löydät Instagramista.

Reitti: Phnom Penh-Sihanoukville-Trat

Kambodza, köyhyys ja kannabis

Kambodzan puolella meitä oli vastassa hienoja kasinoita molemmin puolin tietä, kohoten korkealle kohti taivasta ja ikkunat auringon valosta kirkkaasti välkkyen. Siinä oli kaikki loisto, mitä Kambodzassa näimme.

Kambodza on hyvin Vietnamin kaltainen maa, mutta paljon köyhempi. He käyttävät yhdysvaltain dollareita oman heikon valuuttansa ohella. Vain päätiet olivat asfaltoituja, nekin usein kuoppaisia ja pölyisiä. Sivukujilla levittäytyvät tiilimuurit olivat romahtaneet ja maassa lojui roskia siellä täällä.

Ajaessamme näimme usein lapsia talojen verannalla istumassa ja nyppimässä täitä toistensa hiuksista. Miehet rullasivat paitansa ylös mahan päälle ja näyttivät hölmön ylpeiltä elintasokumpuaan esitellessä. Kambodzalaisen kurjuuden keskeltä paistoi uneliaan elämänrytmin verkkaus, rentous ja iloisuus.

Maaseudulla levittäytyi paljon joutomaata tien molemmin puolin ja ensimmäistä kertaa Vietnamin jälkeen saatoin nähdä tieltä kauas pelkkää ruohoa, palmuja ja peltoa, ilman että siinä oli jonkun riisiviljelmää. Talot olivat usein lauta- tai peltirakennuksia, osa niistä nökötti paalujen varassa metrin korkeudella. Mietin olivatko ne korotettuja sadekauden tulvien takia.

Köyhyys on tuonut maahan seksi- ja huumebisneksen. Kannabiskeksejä oli saatavilla tavallisissa marketeissa. Kannabis on Kambodzassa laitonta, mutta silti happy-pitsoja mainostettiin avoimesti kaduilla. Istuessani eräänä päivänä turistien suosiman Sihanoukvillen rannalla mies tuli myymään minulle piristettä päivääni:
-Boat ride to island?
-No thanks
-Something to drink?
-No thanks
-Cannabis?
-No thanks

Näin myös, kuinka vanhat miehet olivat löytäneet itselleen viehättävää seuraa 40 vuoden ikäerosta huolimatta. Mutta ehkä todellinen rakkaus ei katso ikää? Epäilen.

Tuk tuk-kuskeja Phnom Penhin kaduilla

Ensimmäisen ajopäivän päätteeksi leiriydyimme tien vieressä levittäytyvälle pellolle. Aurinko kuulsi taivaankantta pilviverhon takaa. Palmujen synkkä silhuetti erottui vielä kirkkaana roihuavaa taivasta vasten. Mies viereisestä talosta toi pussillisen mangoja, meidän lempiherkkuamme, ja kutsui kotiinsa nukkumaan. Olimme jo pystyttäneet teltat, emmekä jaksaneet enää siirtyä.

Auringon laskettua tulivat hyttyset. Niitä seurasi parvi kummankin perässä, minne ikinä menimmekin. Telttaan pakeneminen tapahtui seuraavasti: ensin juoksimme niitä 50 metriä karkuun, sitten teimme pienen lenkin, juoksimme takaisin teltoille, hyppäsimme sisään, suljimme oven ja voilà: hikoile ja nauti.

Valitettavasti olin pystyttänyt telttani siten, että tuuli puhalsi sen takaa. Vaivauduin ulos kääntämään telttaa 180 astetta oviaukko ilmavirtaa kohden. Könysin takaisin telttaan silminnähden tyytyväisenä vaivasta, jonka olin jaksanut nähdä, haaveissani edes hivenen viileämpi yö.

Olisinpa kerrankin ollut laiska. Tuuli kääntyi 180 astetta.

Oli Kambodzalainen uusi vuosi. Lapset leikkivät vesitykeillä ja tuossa helteessä kastuminen oli helpotus. Kaikki liikenne virtasi meitä vastaan, kun poljimme paahtavan auringon alla Mekong-joen yli ja Phnom Penhin autioille kaduille.

Daniel oli tavannut Azerbaidžanissa pyöräilijän, joka asui nyt Phnom Penhissa ja hänen luonaan saimme levätä yli viikon. Telttapatjani hajottua Vietnamissa oli taivaallista rojahtaa pehmeälle patjalle kattotuulettimen alle. Kiitos Elie, Monorom, Melanie ja Kosoma!

Phnom Penh on kaupunki, jossa ei ole julkista liikennettä, vain tuk tuk-takseja. Kuskit nukkuivat usein tuk tukin perällä riippumatossa ja olivat töissä yötä päivää. Paikalliset ajoivat mopoilla ja turistit takseilla. Vain me köyhät vaivauduimme kävelemään. “Hello sir, you wanna taxi ride?” kuului tauotta kutsuhuuto dollareidemme perään.

Temppeleitä ja munkkeja

Ensimmäisenä yönä Phnom Penhin jälkeen meillä oli vaikeuksia löytää telttapaikkaa. Oli satanut. Maa oli märkää ja lähes kaikkialla telttailuun kelpaamatonta. Kysyimme syrjäisestä temppelistä voisimmeko pystyttää teltat yhdeksi yöksi temppelin pihaan. “En voi antaa lupaa yöpymiseen, sillä jos joku varastaa pyöränne, minä joudun siitä ongelmiin” vanhin munkki perusteli.

Päädyimme lopulta nukkumaan huoltoaseman pihalla päätien vieressä. En ole lainkaan varma, onko se parempi paikka pyöriämme ajatellen, kuin kaukainen ja rauhallinen temppeli kylän perällä, mutta ainakaan munkin ei tarvinnut vaivata päätään, jos joku päättäisi varastaa pyörämme nyt. Hulluutta?

Mutta meillä oli hyviä kokemuksia munkeista. Eräänä kuumana päivänä pysähdyimme temppeliin puun alle taukoa pitämään, kun yksi temppelin munkeista tuli juttelemaan. Hän oli hyvin tyypillinen munkki, pukeutunut oranssiin kaapuun, harteillaan ruskea viitta ja hiukset ajettu, niin kuin heillä aina oli. Hänellä oli paksut huulet ja ruskean kuultava iho, korkeat poskipäät ja hänen suora katseensa puhui avointa kieltä.

Hän rypisti kulmiaan samalla, kun hän kertoili rauhallisesti politiikasta, turismista ja milloin mistäkin. Toisinaan, kun hän puhui hänelle mieluisista aiheista, hänen otsansa silottui, hänen huulilleen levisi hymy ja hän puhui innostuneesti matkastaan Nepaliin ja videoista, joista hän oli opiskellut englantia. Sittenkin hänessä säilyi arvokkuus ja rauhallisuus ja hänen ystävällistä olemustaan korostivat eleet joilla hän huomioi meitä. Hän tarjosi meille kahvia ja kylmää vettä, piti meille seuraa ja toivotti lähtiessämme hyvää matkaa.

Rahanvaihtoa

Poljimme pari päivää rannikkoa myötäillen ja tulimme Thaimaan puolelle. Rajalla saa aina rahanvaihdossa huonon kurssin ja vaihdoimme vain jäljellä olevat Kambodzan rialit Thaimaan bahteiksi. Järkeilimme, että ensimmäisessä kylässä on aina rahanvaihtopiste ja saisimme sieltä paremman kurssin. Tunsimme itsemme fiksuiksi.

Ensimmäiseen kylään tullessamme tajusimme, että on sunnuntai ja kaikki pankit kiinni. Meillä oli rahaa yhteensä 2,5 € arvosta molemmille ja sillä pitäisi elää vuorokausi. Ostimme nuudeleita, leipiä ja poljimme rannalle kokkaamaan. Emme tunteneet itseämme enää niin fiksuiksi, mutta mies, joka ei tee virheitä, ei yleensä tee mitään muutakaan.

Erilaisessa valossa

Aamulla poljimme seuraavaan kaupunkiin vaihtamaan rahaa ja sitten meidän oli aika erota. Minulla oli kavereita tavattavana eräällä saarella ja Danielilla omia kavereitaan odottamassa Bangkokissa. Tapaisimme myöhemmin uudestaan Bangkokissa. Halasimme, lähdimme eri suuntiin ja käännyin sitten takaisin poimiakseni kuvaamassa olleen videokamerani maasta.

Nostaessani katseeni näin Danielin polkevan kauemmas ja kauemmas. Yksityiskohdat sulivat hiljalleen yhteen samalla, kun hän lipui liikenteen sekaan. Kaikki, mitä hänestä jäi jälkeensä, oli synkkä varjo seuraten häntä kuuman keskipäivän auringon alla. Katsoin, kuinka mies muuttui hiljalleen silhuetiksi polkien vieraalla maalla kaukana kotoa kohti tuntematonta. Hätkähdin. Vahva tunne kietoutui selkärankani ympärille ja ravisteli voimakkaasti.

Näin nyt yli 1,5 vuoden mittaisen matkani eri valossa. Olen joskus yrittänyt kuvitella, mitä muut ajattelevat minusta ja matkastani. Katsoessani ystävääni näin miehen raskaasti lastatun pyörän päällä. Se näky ei kertonut mitään ilosta, naurusta, onnellisuudesta ja vapaudesta eikä peloista, pettymyksistä, kyynelistä, koti-ikävästä ja päänsisäisestä taistelusta yksinäisyyttä, ikävää ja tylsyyttä vastaan.

Olimme matkustaneet Danielin kanssa paljon yhdessä ja kohdanneet täysin samat tilanteet, mutta katsoessani tuota hitaasti loittonevaa, liikenteen sekaan sulautuvaa  figuuria, ymmärsin hänen kokevan asiat eri tavalla. Meillä oli erilaiset menneisyydet ja loimme katseemme tähän maailmaan erilaisten silmien läpi. Hän ei voisi nähdä minun lasieni lävitse.

Voisin näyttää tästä matkasta kuvia ja videoita, vaikka kirjoittaa kirjan, mutta kukaan ei koskaan tulisi täysin ymmärtämään tarinaani. Todellinen tarina on, kuinka koen tämän matkani ja kaikki sanat ovat köyhiä kuvailemaan sitä kokemusten rikkautta, jota kohtaan päivittäin matkallani. Olen kokenut niin paljon, mutta sen sanoiksi pukeminen on mahdotonta.

Katsoin suuntaan, jonne Daniel oli lähtenyt, mutta en enää nähnyt häntä. Hän oli nyt kadonnut. Kukaan koko maailmassa ei tiennyt, missä hän oli nyt ja mitä hän kohtaisi tiellään seuraavaksi. Käänsin pyöräni ympäri ja poljin auringon kultaamalla tiellä kohti uutta tarinaa. Tuntui hyvältä olla juuri täällä, pyörän päällä hitaasti kirjoittaen omaa tarinaani. Olin onnellinen kaikista kokemuksista takanapäin ja innoissani siitä, mitä vielä kokisinkaan. Ja nyt, ymmärtäessäni sen arvon täysin uudessa valossa, olin innoissani enemmän kuin koskaan.

Markus

Kiitos matkani tukemisesta Hannele, Ari, Eero ja Tytti.