Kiina 3

”The greatest barrier to success is the fear of failure.”
-Sven Goran Eriksson

 

Blogipostausten välissä matkaani voi seurata myös Facebookissa

Reitti: Zhongwei-Pingliang-Xi’an-Chengdu

 

Aavikolta asutusalueelle

Yöt aavikolla olivat säälimättömän kylmiä ilman telttaa. Poljin Gobin autiomaan läpi nukkumismetodilla 2 makuupussia, 2 sisälakanaa, kahdet lämpimät sukat, pitkät kalsarit, pyöräilyhousut, pitkät housut, toppahousut, 2 pitkähihaista, untuvatakki, fleece, huppari, pipo, kaulahuivi ja kahden litran pullo kiehuvan kuumaa vettä.

Zhongweissa kylmä aavikko jäi viimeinkin taakseni. Lähtöä edeltävänä iltana nainen, joka oli auttanut minua löytämään hotellin ja maksanut sen, saapui hotellille. ”Olin huolissani, kun en saanut sinuun yhteyttä. Ostin sinulle hanskat ja mispeliä. Laita sitä kiehuvaan veteen niin se liukenee juotavaksi. Hyvää matkaa.” En tavannut häntä enää sen jälkeen.

Palasin takaisin hotellihuoneeseeni. Aavikon ylittäminen ilman telttaa oli tehnyt minut väsyneeksi, joten olin päättänyt maksaa yhden yön lisää kalliista hinnasta huolimatta. Kilometrien väsyttämiltä kasvoilta alkoi lepopäivän jälkeen löytyä taas tuttu polte. Se oli tunne siitä, että pian olisin taas hotellin tuomasta turvasta takaisin routaisen tien päällä ottaen vastaan sen, mitä tiellä oli annettavana, tavaten ne ihmiset, jotka minun tulisikin tavata ja löytäen suojani sieltä, minne päätinkään yöksi pysähtyä.

Aamulla talutin pyörän ulos, pakkasin laukut tarakalle kiinni ja poljin kaupungista ulos. Pian tutuiksi käyneet lähikorttelit vaihtuivat uusiin maisemiin. Avaran aavikon sijaan tietä reunustivat nyt ihmisten kodit, sähköpylväät, kyltit ja ravintolat. Saaste kävi niin voimakkaaksi, että saatoin maistaa sen kielelläni.

Polkiessani asutuskeskuksissa ja kaupungeissa pujottelin tieni läpi hedelmä- ja lihakojujen, skoottereiden ja kolmipyöräisten mopojen pysähtyen välillä täyttämään vatsani 1-2€ maksavissa ravintoloissa. Markettien reunustalla kauppiaat yrittivät myydä eläviä kanoja, leipiä, kasviksia ja vaatteita.

Veivatessani kampia tien laidassa ohitseni ajoi skootteri. Ilmavirta puhalsi takana istuvalta naiselta hatun maahan. Poimin vaaleanpunaisen, leipurinhattua muistuttavan päähineen maasta ja säästin naisilta U-käännöksen vaivan. Kiitokseksi nainen hymyili kauniisti ja sanoi jotain, josta ymmärsin vain sen, etten ymmärtänyt sanaakaan.

 

Pingliang

Saapuessani Pingliangiin näin päätien molemmin puolin kohoavia korkeita rakennuksia kurkottamassa kohti taivasta. Ne nököttivät kuin päivänkakkarat kesänurmella, hyvin satunnaisesti levittäytyneinä sinne tänne ja välissään matalammat rakennukset, kuin tasainen nurmikko.

Minulla oli kaupungissa sohvasurffausisäntä. Paikalliset reissaajat halusivat tavata minut, joten kokoonnuimme ravintolaan syömään. Kukaan heistä ei puhunut englantia, mutta istuessani penkille joku näytti kännykästä käännöksen ”tänne on tulossa kaunis tyttö, joka puhuu englantia”.

Tyttö saapui, kätteli minua esittäytyen Lilianiksi ja istui viereeni. Ei lienee yllätys, että pitkien ja yksinäisten aavikkotaipaleiden jälkeen englantia puhuva tummahiuksinen kaunis tyttö sai huomioni hänen katsoessaan minua ensimmäistä kertaa silmiin syvillä voimakkaanruskeilla silmillään.

Lilian oli kuten useimmat kiinalaiset, ujo. Sen sijaan, että olisin auttanut häntä hänen ujoutensa yli, annoin hänen itse rohkaista itseään sen verran, kuin hän itse koki hyväksi. Hän oli selvästi herkkä tyttö ja kun suureksi yllätyksekseni huomasin saaneeni hänen huomionsa, näin jo ennalta hyvästien odottavan tulevaisuudessa tiedostaen, mitä se herkälle tytölle voisi tehdä. Annoin keskustelun kulkea niitä polkujaan, joita se luonnollisesti meitä kuljetti ilman tarvetta johdatella sitä pidemmälle, kuin nuo kaksi päivää antoivat tilaa.

Lähtöpäivänäni tunsin uusien ystävieni hyvästelemisen haikeutena mielessäni. Pyysin heitä kirjoittamaan muiston matkapäiväkirjaani. Lilian kirjoitti pitkän viestin, jonka alle muut kirjoittivat nimensä ja puhelinnumeronsa. En ymmärtänyt hänen pääasiassa kiinaksi kirjoitetusta viestistään muuta, kuin ne kolme sanaa, jotka hän kirjoitti englanniksi: never give up.

Jälkeenpäin kuulin, että lähtöni jälkeen Lilian oli purskahtanut kyyneliin ja sitten he olivat seuranneet minua autolla pitkän matkaa ilman, että huomasin sitä. Se sai minut kysymään kuinka monet hyvästit minun tulee vielä kokea ja milloin on aika pysähtyä? Mutta köyhän matkamiehen sydän on täynnä unelmia, eikä siinä ole sijaa tuollaisille pysähdyksille.

 

 

Silkkitien päätepiste

Suomalaisena voin normaalisti saada 30 päivän viisumin Kiinaan. Saadakseni pidemmän viisumin tarvitsin kutsukirjeen kiinalaiselta. Kiinalainen ystäväni asuu Xinjiangin provinssissa ja ei siksi voinut auttaa, joten hänen isänsä kirjoitti sellaisen.

En ollut koskaan tavannut häntä. Tein kiertolenkin Xi’anin kautta kiittääkseni ja tavatakseni hänet. Polkiessani hänen luokseen mietin, että entä jos hän ei pidäkään minusta? Entä, jos yksi matkani suurimmista sankareista ei halua koskaan enää tavata minua uudestaan?

Tavatessani hänet pelko haihtui. Pyöräilyn harrastajana hän oli valmis pitämään minusta huolta niin paljon, kuin suinkin voi. Koti oli kodikas kerrostaloasunto, minulla oma huone pehmeällä vuoteella, isoja aterioita ja hyvää seuraa.

Isäntäperheeni ei puhunut englantia, joten he olivat kutsuneet lapsenlapsensa Tsa Tsan tulkiksi. Hän oli 11-vuotias energinen ja iloinen tyttö, jonka englanti oli huomattavasti parempaa, kuin Google kääntäjän.

Xianyang

Aavikkomyrskyn tuhottua telttani minulla ei vieläkään ollut uutta tilalle. Suunnitelmissani oli ostaa uusi Xi’anista, mutta jollain keinoin ihmiset kaupungissa olivat kuulleet matkastani ja varusteongelmistani, ja halusivat tukea matkaani lahjoittamalla minulle teltan.

Uusi teltta!!! kevyt, kahden hengen vapaasti seisova uusi kangashotelli! Kodittomalle koti. Yhtäkkiä leiriytyminen alkoi kuulostaa lapsellisen helpolta.

Minulle oli järjestetty tervetuloseremonia ravintolaan. He olivat kutsuneet paikalle jopa englanninkielen opettajan tulkkaamaan. Kysyin hänen nimeään, mutta hän ei ymmärtänyt kysymystäni. En enää ihmettele, miksi kiinalaiset eivät osaa englantia.

Lähtöpäivänäni oli vielä yksi tapaaminen. Minulla ei ollut aavistustakaan, mihin olimme menossa. Saavuttuamme pyöräliikkeeseen näin ison joukon ottamassa minua vastaan. Minulle lahjoitettiin uusi lämmin takki, iso säkillinen ruokaa ja pyöräni sai ilmaisen korjauksen mekaanikon toimesta.

Xianyang

Ja voi isäntäperhettäni, Wangit majoittivat minut neljä yötä täysylläpidolla. He lahjoittivat minulle uuden pumpun, juomapullon, satulan, rengaspaikkoja ja lähtiessäni he potkaisivat minut tien päälle laukuissani säkillinen teetä, pähkinöitä, leipää, kolme valtavaa makkaraa ja noin 20 keitettyä kananmunaa. Tämän perheen tulisin muistamaan!

Vaikka hyvästit ovatkin se surullisin osa matkaani, luulin olevani siihen henkisesti valmis. Sen kuin halaisin, kiittäisin, hyppäisin satuaan ja polkisin pois. Sitten minä halasin, kiitin, hyppäsin satulaan ja poljin pois. Ennen katoamistani nurkan taakse käännyin vilkuttaakseni vielä viimeisen kerran. Näin, kun nuorio Tsa Tsa ja hänen isoäitinsä puhkesivat kyyneliin. Hyvästit, niitä on ollut jo niin monta. En totu koskaan.

 

Etelän lämpöön

Xi’an. Silkkitien päätepiste. Ei enää itään, vaan kohti etelän lämpöä. Se tuntui enemmänkin uuden alulta, kuin vanhan lopulta. Monet asiat, kuten tasamaa ja kylmyys muuttuisivat päivä päivältä yhä rajummin.

Tuollaisen määrän jälkeen sosiaalista elämää oli mukava palata takaisin pyörän selkään, takaisin tien päälle ja takaisin omilleni.

Pakkanen jaksoi vielä puraista, mutta ei se enää sattunut, niinkuin aavikolla. Aamuisin, kun avasin makuupussin vetoketjua, saatoin tuntea kattoon tiivistyneen kosteuden raikkaana jäähilekuurona kasvoillani ja sitten viritellä nuotion kuivatakseni märkää makuupussia.

Varusteongelmatkin näyttävät jääneen taakse, tai ainakin taka-alalle. Zhongwein ja Xi’anin välissä minulla oli vain yksi puhjennut kumi ja yksi katkennut pinna, ja Xi’anin jälkeen katkennut pinna ja takajarrusta hävisi paineet. Ei juuri mitään verrattuna varusteiden painajaiseeni aavikolla. Sitäpaitsi löysin mekaanikon ja nyt pyörä toimii täydellisesti!

Ylitin Quingling-vuoren. Vielä lähes 1,5 vuoden ja Tajikistanin vuoriston jälkeenkin sain Xi’anissa kuulla, kuinka minun ei pitäisi ylittää tuota 1300 metriä korkeaa vuorta, siitäkin huolimatta että juuri ennen Xi’ania olin huiputtanut 2,5-tonnisen. En koskaan lakkaa hämmästelemästä ihmisten laiskuutta ja negatiivisuutta.

Alue oli kielletty ulkomaalaisilta, mutta jätin siitä kertovan kyltin huomiotta ja poljin poliisin tarkastuspisteiden läpi siinä toivossa, etteivät he pysäytä minua.

Vuori oli vedenjakaja ja sen eteläisellä puolella ilma oli selkeästi lämpimämpi. Kapea kanjoni, sen keskellä elämää pulppuava vuoripuro ja tietä reunustavat havupuut ja pienkasvit puhuivat keväistä kieltä.

Myös asutus tiheni huomattavasti. Seurasin kanjonia ihastellen vuoripuroa, väsyen ylämäkiin ja löytäen meluisia, etten sanoisi oksettavia telttapaikkoja moottoritien siltojen alta.

Eräänä aamuna kuivatessani makuupussia jostain ilmestyi vihainen työmies. Hän oli varsin närkästynyt nuotiostani, eikä laskenut minua menemään, ennen kuin oli soittanut esimiehelleen. Esimies ajoi naureskellen skootterilla paikalle ja sanoi, että älä hyvä mies keskelle tietä tee nuotiota. Kaikesta ne jaksavat aina marmattaa.

 

Pitkiä päiviä

Päivät olivat pitkiä ja yksinäisyys alkoi kolkutella ovelle. 8 päivää ajoin 10-12 tuntia päivässä, heräten aamun ensi sarastukseen ja polkien pitkälti hämärän saapumisen jälkeen. Tie oli karmea, kuoppainen ja ylämäki ei loppunut koskaan. Keho poltti kaloreita ja vaikka söin 4-6 kertaa tukevan aterian ravintolassa, olin silti jatkuvasti nälkäinen.

Liikaa ihmisiä, liikaa hälinää ja liian vähän englantia puhuvia. 8 päivää poljin keskustellen vain 5 minuuttia englanniksi. Ajattelepa kuinka monen ihmisen kanssa puhut normaalin päivän aikana, montako puhelua soitat ja montako kertaa sanot terve, kiitos ja näkemiin. 8 päivää on pitkä aika olla puhumatta ja suihkutta. Kenties ihmiset olisivat puhuneet minulle suihkun jälkeen, mutta en löytänyt ulkomaalaisia hyväksyvää hotellia.

Väsymyksestä huolimatta oli pakko painaa. 90 päivässä minun on ehdittävä maasta ulos ja siinä ajassa poljettava yli 6000 kilometriä lepopäivät mukaan luettuna.

Keho alkoi uupua, päätä särkeä ja yksinäisyys valua kyyneleinä poskillani. Kaupungeissa yritin kysyä apua hotellien tai ravintoloiden löytämiseen, mutta ihmiset vain kävelivät ohi, kun yritin puhua heille englantia.

Tiesin eläväni elämäni parhaita päiviä, mutta tunne siitä, että olen unelmani vanki sai minut kysymään, onko järkeä polkea jokaista metriä? Ketään ei kiinnostaisi, jos helpottaisin matkaa hieman ja liftaisin.

Paitsi minua. Tullessani vuorilta alas autiomaahan pitkää alamäkeä, varpaat kohmeessa ja väsyneenä en kieltäytynyt rekkakuskin tarjoamasta kyydistä vain sen takia, että voisin nyt huijata. Jonain päivänä katuisin, jos en polkisi jokaista mahdollista metriä. Haasteesta huolimatta, tai sanoisinko ehkä juuri siksi, tunsin tekeväni juuri sitä, mitä halusinkin. Olin jo niin pitkällä, ettei huijaaminen ollut enää vaihtoehto.

Päivän kohokohta oli aina, kun sain teltan pystytettyä ja minulla oli hetki aikaa vain itselleni. Yritin silloin pysähtyä ja muistaa, että ennen kuin huomaankaan, olen Vietnamissa ja tapaan taas englantilaisen ystäväni. Asiat saavat sitten uuden käänteen. Minulla olisi taas joku, jonka kanssa jakaa ylä- ja alamäet, ravintolalaskut, joku jonka kanssa puhua ja joku johon luottaa niin käytännön asioissa, kuin henkisellä puolella.

Yksin matkustaminen on silti ollut, niin ainakin ajattelen, oikea päätös. Olen oppinut tuntemaan itseäni aivan eri tavalla, oppinut luottamaan ihmisiin, jotka niin usein ovat tarjonneet apuaan ja vieraanvaraisuuttaan, ja oppinut mikä on ja mikä ei ole tärkeää minulle.

Välimatka kotiin, perheeseen ja ystäviin on auttanut ymmärtämään, kuinka tärkeitä he ovat. Ystävällisten ihmisten kohtaaminen yksin on antanut tälle matkalle niin paljon ja heidän taakse jättäminen on aina ollut muistutus siitä, että aika lentää ja minun pitäisi elää tässä hetkessä.

 

Chengdu

Päivät sulautuivat toisiinsa ja saavuin lopulta Chengduun. Otti lähes 3 tuntia polkea kaupungin toiselle puolelle. Chengdu on valtava.

Mutta jos matkalla olikin yksinäisiä hetkiä, niin sitä paremmalta tuntui tavata sohvasurffausisäntäni Felix, joka sujuvalla englannin kielellä ohjasi minut suihkuun ja näytti pyykkikoneen paikan. Mikä helpotus. Kun vielä ajoin partani (samalla partahöylällä, jonka joku lahjoitti Iranissa) niin aloin taas näyttää lähes ihmiseltä.

Vaikka alkuajat Kiinassa olivatkin vaikeita, niin Kiina on opettanut enemmän kuin yksikään toinen maa ja se on voittanut paikkansa yhtenä suosikkimaistani. Olen tavannut niin avuliaita ihmisiä, etten voi koskaan maksaa sitä takaisin, kokenut mielenkiintoisia seikkailuja ja alan tuntea pientä haikeutta siitä, että aika Kiinassa on kääntymässä kohti loppua.

Minulla on kuitenkin hieman aikaa jäljellä ja se on hyvä asia, sillä sää on lämpenemään päin ja maisema aina vain kauniimpi ja kauniimpi. Kiina on säästänyt parhaat palat viimeiseksi.

Kiinan jälkeen odottaa kaakkoisaasia ja lepo. Se on ainoa mahdollisuus viettää laiskoja päiviä, sillä Australiassa minulla on taas aikaraja viisumin vuoksi. Lupaan olla kiirehtimättä, kun pääsen Vietnamiin. Alan pikkuhiljaa huomata, että tämä pyörämatka on kääntymässä kohti loppua, se tulee niin pian. Ei liian pian, mutta pian kuitenkin. Ja se on mitä mainioin syy nauttia tästä päivästä.

7.2.2018
Chengdu, Kiina

Markus

Thank you my friends in Xi’an for supporting a new tent.

Thank you Giant bike shop for fixing my bicycle with very high quality and for free of charge!

Kiitos matkani tukemisesta Tuomas, Katja ja Minna!

10 ajatusta aiheesta “Kiina 3”

  1. Mä ihan liikutuin lukiessani tuosta vieraanvaraisuudesta, mitä sait kohdata. 🙂 Muutenkin sä olet hyvä tarinankertoja ja odotan aina, milloin sulta tulee seuraava uusi postaus.

    1. Kiitos Sini. Sen vieraanvaraisuuden kokeminen sai minut liikuttumaan 🙂 Kiinassa oli valitettavan vähän aikaa kirjoittaa viisumin asettamien aikarajojen takia, joten olen nyt Vietnamissa korjannut tilannetta ja kirjoitellut rästiin jääneet postaukset valmiiksi 🙂

  2. Olen seurannut tätä matkaasi jo pitemmän aikaa. Tapasi kirjoittaa on sellainen, että on helppoa eläytyä ilon hetkiin ja myös niihin hetkiin kun tekee mieli luovuttaa. En tiedä miten alunperin löysin kertomuksesi mutta sen jälkeen olen vieraillut täällä säännöllisesti.
    Tänään vinkkasin vaimolleni, että käypä lukemassa reissuasi. Hän kysyi, että oletko sama joka kirjoittaa päikkäriin. Piti käydä katsomassa ja vaimoni oli oikeassa. 😀

    1. Kiitos Asko, mukava kun olet innostunut seuraamaan 🙂 Vaimot ovat aina oikeassa, kerro hänelle terveisiä 🙂

      1. Hei Jouni ja pahoittelut viipyneestä vastauksesta. Laitoin sinulle sähköpostia. Mukava, kun olet seurannut matkaani. Terveiset täältä Kambodžasta 🙂

  3. Hei Markus
    Luin pääsiäislomalla koko matkakertomuksesi haltioituneena. Kirjoitat mukaansatempaavasti, enkä nyt kaiken tähän astisen luettuani malta odottaa seuraavaa matkapäiväkirjan merkintää.
    Kiitos siitä, että saan (saamme) mukana elää matkallasi kertomustesi kautta.
    Myötäisiä tuulia, merkittäviä kohtaamisia ja avaravia hetkiä tähtitaivaan alla ….
    ”parhaat asiat tapahtuvat silloin kun muut eivät näe mitään ihmeellistä tapahtuvan”.

    1. Hei Päivi

      Mukava kun on lukeminen maistunut 🙂 kiitos, kun jaksat kulkea mukana tämän blogin myötä 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *