Kiina 2: Gobin autiomaa

”It’s not about the bike. It’s a metaphor for life. It poses every conceivable element to the rider and more. During our lives we’re faced with so many elements as well, we experience so many setbacks, and fight such a hand-to-hand battle with failure, head down in the rain, just trying to stay upright and have a little hope.”

-Lance Armstrong

 

Reitti: Turpan-Jiuguan-Wuwei-Zhongwei

Kulunut joulu oli tämän matkani pohjanoteeraus. Vietin sen Turpanissa, joka on toiseksi matalin kohta maailmassa, 154 metriä merenpinnan alapuolella. Halusin hieman luksusta ja majoittauduin kaupungin halvimpaan hostelliin. Muut asukkaat valittivat kylmyyttä, kun sisälläkin piti käyttää untuvatakkia, mutta aina se yksin teltassa itkemisen voittaa, hymyilin.

Se oli toinen jouluni ulkomailla. Edellisen vietin Makedoniassa hostellissa soitellen Suomeen. Tämä joulu kului hyvin samanlaisissa merkeissä.

Ja sitten, viimeinen puhjennut kumi, viimeinen hyödytön poliisin tarkastuspiste, viimeinen ällöttävä pussinuudeli ja viimeinkin pääsin ulos Xinjiangin provinssista. Olin oksentamiseen asti sairas nähtyäni niin monta poliisia. Ja jos näet minut joskus palaavan takaisin, sinulla on lupa ampua minut. Sain tarpeekseni.

Ei enää ylikontrollointia, ei enää piikkilanka-aitaa, ei enää tarkastuspisteitä, mutta nyt kaupungin kadut täyttyivät istutuksista, puistoista, penkeistä, toisin sanoen normaalista elämästä. Se tuntui mahtavalle, aivan kuin olisin palannut kuusta takaisin maan pinnalle.

Guazhou

Autiomaa alkoi. Avara tyhjiö jatkui silmänkantamattomiin. Harmaa taivas kurkotti kauas horisonttiin. Tuulimyllyt jauhoivat sähköä pyörien vinhasti tuulessa. Renkaat nuolivat sileää asfalttia rekkojen rymistellessä ohi. Ruskeanharmaiden kanjonien välissä virtaava joki oli asettunut jo talven levolle valuen laiskasti kohti alajuoksua. Voimalinjat rätisivät sähköisesti tien yläpuolella.

Eräänä päivänä etutavaratelineen kantava vaakaputki napsahti poikki. Ajattelin, että nyt minulla taitaa olla pieni ongelma. Samana iltana olin pystyttämässä telttaa, kun tuuli voimistui rajusti. Tuin teltan tukevilla kivillä. Puhuri kävi rajummaksi. Puuska tarrasi pyörään ja laukkuihin kiinni puhaltaen niitä pari metriä sivuun ja alkoi sitten takoa ja moukaroida telttaa kiihtyvällä raivolla. Teltta painui kaksinkerroin ja ennen kuin ehdin ottaa sen alas, kuului terävä paukahdus, kun telttakaaret napsahtivat poikki.

Oli alkamassa aavikkomyrsy. Pakkaaminen vei pienen ikuisuuden ja kun viimein pääsin takaisin tielle, vihuri ulvoi niin rajusti, etten voinut polkea lainkaan. Jopa työntäminen oli välillä mahdotonta ja minun piti pysähtyä, pidellä pyörää kaksin käsin pystyssä ja odottaa, että myrsky on tarpeeksi tyyni työntämiseen.

Löysin sinä iltana levähdysalueen, jonka omistaja antoi minun nukkua sisällä. Se oli helpotus, sillä se oli ainoa rakennus monen kymmenen kilometrin säteellä. Myräkkä alkoi ärjyä tyhjällä aavikolla puhaltaen rouheaa hiekkaa seiniä vasten. Kuului karhea ratina, kun pienet kivensirut iskeytyivät metallista seinää vasten ja kattopellit rätisivät puhurin voimasta hakaten ylös ja alas. Pääsin sisälle juuri ajoissa.

G30 moottoritie

Oli tammikuu, yölämpötilat jopa -15, minulla ei ollut enää telttaa ja 1700 kilometriä Gobin autiomaata odotti ulkona. Kenties se etutavarateline ei nyt sitten ollutkaan niin iso ongelma.

Aloin viettää yöni hylätyissä rakennuksissa, moottoritien siltojen alla, hostelleissa silloin, kun olin kaupungeissa, kysyen ihmisiltä apua ja taivasalla, jos en muuta löytänyt. Vuosi vaihtui kiinalaisen ravintolan lattialla. Se oli herkullinen uusi vuosi.

Tuuli alkoi kiusata uudestaan. Kahdessa päivässä onnistuin työntämään 75 kilometriä. Hauskaa kuin hiekalla hiihtäisi. Sinä yönä oli ennusteen mukaan -17 astetta ja navakka tuuli. Paitsi epämukavaa, ulos jääminen olisi nyt jopa vaarallista.

Aavikolla ei ollut hotelleja eikä levähdysalueita, joten kysyin maanviljelijöiltä apua. Päätin kuitenkin selviytyä omillani, kun kolmas maanviljelijä lähetti minut matkoihinsa huutaen vasten kasvojani. Hylätty rakennus pelasti minut jälleen, mutta se oli silti kylmä yö. En tiennytkään, että hammastahna voi jäätyä.

Guazhou

Sitten katkesi takatavaratelineen vaakaputki. Siitä selviää putkiliittimillä, yksinäisyydestä ei. En enää syyttänyt ihmisiä tai tätä maata, olin oppinut, että kulttuuri on erilainen ja kiinalaiset ovat suorastaan lapsellisen ujoja. En kuitenkaan voinut kommunikoida ilman yhteistä kieltä. Eikä aavikolla ole ketään, kenen kanssa edes yrittää.

Tässä elämäntyylissä on kaksi asiaa, joista nautin: ihmisten kanssa jutteleminen ja pyöräileminen. Jälkimmäinen alkoi dominoida, kun ensimmäinen oli kovin harvinaista herkkua. Poljin puuduttavan pitkiä päiviä kylmässä ilmassa, kävellen välillä jalat lämpimäksi ja kokaten hanskat kädessä, tuulen pieksäessä vasten kasvoja. Ilma oli kylmä ja jalkojen iho alkoi kärsiä kuivuudesta haljeten kivuliaasti ja vuotaen verta. Takapuoli protestoi ankarasti kovaa satulaa vasten.

Musiikin avulla saatoin paeta vaikeuksia: kylmyyttä, kipua, tylsyyttä, yksinäisyyttä, ihan mitä vain. Sitten hajosivat kuulokkeet. Stephen Kingin romaanit alkoivat kuulostaa hauskoilta sarjakuvilta.

G30 moottoritie

Eräänä iltana 160 kilometrin ajopäivän päätteeksi saavuin väsyneenä Wuweihin. Olin katsonut hotellit etukäteen netistä ja tiesin mihin mennä, mutta halvimmat eivät hyväksyneet ulkomaalaisia ja loput olivat budjettini ulkopuolella. Päätin polkea kaupungista ulos ja leiriytyä. 20 lisäkilometrin jälkeen löysin tuulensuojaa pienestä metsästä. Oli jo reilusti yli puolen yön. Kuukin möllötti yksinäisyyttään kirkkaalla taivaalla.

En voinut käyttää telttaa, mutta englantilainen ystäväni oli antanut minulle lämpimän hupparin ja yön alin lämpötila olisi vain -9. Juuri hupparin antaman lisälämmön vuoksi olin pysynyt unessa öisin. Minun pitäisi selviytyä yöstä ilman telttaakin. Avasin pyörälaukut ja huomasin juomapullon vuotaneen hupparin päälle ja se oli jäätynyt kivikovaksi.

Makuualusta vuosi ja aamuyöstä kylmyys herätti minut. Minua hymyilytti. Edes Wuwein kalleimmat hotellit eivät voineet tarjota tätä tähtitaivasta, mutta täällä se oli tarjolla ilmaiseksi. Vähät teltasta ja kylmyydestä niin kauan, kuin minulla on vapaus nukkua missä lystään, kirkkaiden tähtien alla pienessä hiljaisessa metsässä.

Turpan

En ole kovin hyvä elämään hetkessä. Turhan usein löydän itseni haaveilemasta paremmista ja helpommista ajoista, unohtaen elää tätä päivää (en malta odottaa, että näen Iranin/Pamir Highwayn/Uuden Seelannin…), mutta minulle tarjoutui tilaisuus harjoittaa tätä taitoa, kun etupyörän napa alkoi sanoa sopimustaan irti.

Huomasin sen vasta navan alkaessa tikittää aikapommina: kazing kazing kazing, trrrr nak nak nak, kazing kazing. Olisi vain ajan kysymys, koska se jättäisi minut tien päälle. Xi’anista löytäisin takuulla varaosia, mutta sinne oli matkaa yli 800 kilometriä. Ei puhettakaan, että se veisi minut niin pitkälle. Toivoin vain sen kestävän 250 km seuraavaan kaupunkiin, jotta voisin edes uusia laakerit.

Ilman telttaa aavikolla, tikittävä aikapommi allani, eikä vähintäkään aavistusta, missä viettäisin seuraavan yöni, huomasin miten paljon helpompaa elämä on, kun en murehdi liiaksi tulevaisuutta ja keskityn tähän hetkeen. Se kävi helposti kuunnellessa etupyörästä lähteviä metallisia kirskahduksia.

Lastasin etulaukut taakse vähentääkseni etupyörälle kohdistuvaa painetta. Se ei ollut kovin hyvä yhdistelmä, kun tarakka oli katkennut, takajarrukahva irti ja takalamppukin hävisi johonkin. Nakutus kasvoi ja minun piti löysyttää pikalinkkua, jotta etupyörä ylipäänsä pyöri. Tämän seurauksena rengas heilui sivuttain ja haarukanpäitä vasten tuleva osa hankasi haarukanpäihin vastusta rajusti. Nakutus ja kitka kasvoivat käsi kädessä. Kovaa työtä.

Zhongwei

Saavuin viimeinkin Zhongweihin ja rakastuin kaupunkiin välittömästi. Kaupungissa oli kaikkea sitä, millaiseksi olin Kiinan kuvitellutkin: koristeltuja, kurvikkaita rakennuksia, skoottereita ja kolmipyöräisiä, punaisia pilareita ja vihreitä lyhtyjä, ihmisiä kaduilla myymässä tavaroita, ravintoloita ja niin paljon valokuvattavaa. Auton torvi soi tauotta ja nyrkkisääntönä liikenteessä oli jättää kaikki muut huomiotta, paitsi raskaammat ajoneuvot. Kaupunki sykki elämää, kuin otsasuoni.

Kysyin ohi kulkevalta naiselta apua löytääkseni hostellin, jonka olin katsonut netistä etukäteen. Hän käytti varsin paljon aikaa auttaakseen minua. Hostelli oli lopettanut toimintansa. Nainen kulki kanssani, tulkkasi minkä pystyi ja ajoi taksilla edessäni etsien toista hotellia.

Emme löytäneet hotellia, joka olisi hyväksynyt ulkomaalaiset, mutta hän auttoi minua paikantamaan pyöräkorjaamon ja sanoi, voimakkaasti yskien, että hänen täytyy mennä nyt sairaalaan. Lähtiessään hän yritti antaa minulle rahaa pyörän korjaamiseen ja kun kieltäydyin, hän laittoi rahat taskuuni väkisin ja juoksi taksiin. En enää tavannut häntä sen jälkeen.

Pyöräliikkeestä ei löytynyt uutta napaa, mutta mekaanikko vaihtoi laakerit (jotka näyttivät karmealle) ja korjasi irronneen jarrukahvan kuminarulla. Odottaessani pyörää valmiiksi naisen kollega ilmestyi korjaamolle ja esittäytyi Wang Huaweiksi. Wang tarjosi minulle lounaan, auttoi löytämään hotellin, joka suostui majoittamaan minut ilman kiinalaista henkilökorttia, maksoi hotellin ja osti minulle pussillisen ruokaa hotellihuoneeseen.

Yritin maksaa ne itse, mutta ei siitä mitään tullut. Sanoin ”Miksi haluat auttaa minua niin paljon? Olen likainen, rähjäinen, haisen pahalle, enkä osaa edes puhua kieltäsi.” Wang vastasi hymyillen ”Welcome to China”. Eikä mekaanikkokaan halunnut rahaa pyörän korjaamisesta.

Zhongwei

Kirjoitin edellisessä matkakertomuksessa, kuinka typerästi olin syyttänyt tätä maata ja ihmisiä vaikeuksistani. Olen työstänyt ajattelutapaani ja onnistunut lopettamaan sen. Varusteongelmien keskellä minun piti opetella, etten syytä asioitakaan, koska ne olivat omia virheitäni. Minun olisi pitänyt tarkistaa säätiedotus, minun olisi pitänyt huoltaa napa aiemmin, minun olisi pitänyt ostaa vahvemmat tavaratelineet, minun olisi pitänyt…

Mutta nyt kiehui nuudelikeitto hellalle. Olen oppinut olemaan syyttämättä asioita, ihmisiä ja maata, mutta ei se siihen pääty. Seuraavaksi yritän oppia olemaan syyttämättä itseäni. En vain tiedä olenko itseäni vahvempi…

16.1.2018
Zhongwei, Kiina
Markus

 

Kiitos matkani tukemisesta Kusti, Visa, Joonas, Henry, Juho ja Sari!!!

2 ajatusta aiheesta “Kiina 2: Gobin autiomaa”

    1. Kiitos kommentista Sisko ja pahoittelut, etten ole siihen vastannut. En tiedä miksi en ole sitä huomannut. Kiina on jo kaukana takana, varusteet kunnossa ja paljon hyviä kokemuksia on kertynyt 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *