Iran 3

Reitti: Ahmanabad-Kashmar-Neyshabour-Mashhad-Sarakhs

Aavikko

Oli kuuma iltapäivä, kun jätin Ahmanabad-kylän taakseni. Tuuli puhalsi vastaisesti ja erämaata oli vielä satoja kilometrejä edessäni. Syvän sininen taivas kaartui pilvettömänä taivaanrannassa siintävien utuisten vuorten taa.

Poljin tasaisen vahvasti hiekkaerämaan ympäröimällä sileäpintaisella asfaltilla. Kilometrit sulautuivat toisiinsa, maisema pysyi samana ja kuuma aurinko kärvensi loppukesän kuivuudessa. Suolainen vesi juomapullossa lämpeni niin, että se poltti hiuksia, kun sitä kaatoi niskaan. Olin tottunut kuumuuteen, eikä se hidastanut matkaani. Auringon maalatessa taivaanrantaa oranssilla siveltimellä saavuin pieneen kylään, josta edellinen isännöitsijäni Mohammad oli kysynyt poliisiasemalta minulle yösijan.

Poliisiasemaa ympäröiviä muureja koristi kiemurteleva piikkilanka. Muurista erkani pieni levennys, johon oli puhkaistu kurkistusaukkoja. Sotilas avasi oven ja pienen ihmettelyn ja selvittelyn jälkeen poliisit päästivät minut sisään. Passini kopioimisen jälkeen poliisit tarjosivat minulle maittavan illallisen.

Syömisen jälkeen oli pöytätenniksen vuoro. Rökitettyäni poliisiaseman johtavan poliisin siirryimme pöytäjalkapallon kimppuun. Ihmettelin miten pöytä oli niin huonossa kunnossa, mutta ymmärsin hyvin, kun peli alkoi ja pöytä ratsasti puoli metriä minuutissa pelin räiskyessä pimenevässä illassa. Johtavalle poliisille jäi kai jotain hampaankoloon pöytätenniksestä, kun hän pieksi minut sata-nolla kädenväännössä.

Säännöt eivät sallineet minun majoittua poliisiaseman sisällä, mutta kahden illallisen jälkeen he järjestivät minulle majoituksen paikallisten luota. Jopa aavikolla ollessani minulla oli isännöitsijä lähes jokaisena iltana, eikä minun tarvinnut telttailla kuin ensimmäisenä yönä.

Kashmarissa Hassan majoitti minut kahdeksi yöksi ja lepopäivä tuli kyllä tarpeeseen. Pääsin vieraaksi lapsen syntymäjuhlille. Juhla alkoi papin puheenvuorolla, laululla ja rukoushetkellä. Ruuaksi oli lammaskeittoa. Tuo lammas oli uhrattu lapsen hyväksi ja lapsen vanhemmat eivät saaneet perinteen mukaan syödä tätä lammasta, vaan heille valmistettiin ateria erikseen. Juhla oli moskeijassa, joka oli erotettu verholla kahteen osaan, miehille ja naisille erikseen.

Kashmarin jälkeen ylitin pitkästä aikaa kaksitonnisen vuoren ja tasamaan jälkeen oli mukavaa vaihtelua polkea ylämäkeen, etenkin kun eräs moottoripyöräilijä tarjoutui huolehtimaan painavimmasta laukustani ja järjesti minulle majoituksen vuorilta. Iranissa majoittuminen oli niin naurettavan helppoa, että telttailu oli itse asiassa harvinaista luksusta. Hyväksyin kuitenkin kaikki kutsut, sillä Iran oli matkani eksoottisin maa ja halusin nähdä ja kokea maata niin paljon kuin mahdollista.

Neyshabourin ja Mashhadin välissä oli yli kolmetonnisia vuoria ja en löytänyt kartan perusteella varmuutta, kulkisiko siellä tie vai ei, joten päätin yrittää. Aurinko oli jo laskemassa, kun saavuin Kharv-nimiseen kylään, josta olettamani polku lähti nousemaan vuorille. Vastaan tuli joukko vuorilla vaeltaneita naisia, jotka kysyivät minne olen menossa. Sanoin, että haluan ottaa vuorilta valokuvia ja jos mahdollista, ylittää ne Mashhadiin.

“On jo myöhä” Fatemeh sanoi ja jatkoi “On parempi, että menet yöksi kotiin ja palaat huomenna valokuvaamaan”. Pitelin laukuilla lastattua pyörääni pystyssä ja vastasin, että “En voi mennä yöksi kotiin. Kotini on Suomessa. En ehtisi aamuksi takaisin”. Fatemeh naurahti ja järjesti minulle sitten yösijan yhden matkani vieraanvaraisimman isännöitsijän luota.

Vuorten yli ei kuulemma menisi reittiä ja aamulla olin niin raukea, etten jaksanut lähteä työntämään pyörääni, niin kuin alun perin olin ajatellut, joten palasin takaisin isolle tielle ja kiersin suosiolla vuoret asfalttitien kautta.

Mashhad

Mashhadissa ajattelin päivittää nettisivujani. Avatessani läppärini kaksi kolmasosaa näytöstä oli palasina ja ehjässä osassa luki “pidätkö näkemästäsi?”. Kieroa huumoria Windowsilta. Minua hymyilytti ajatus siitä, että laukkuni kevenisivät pari kiloa Pamirin vuoristoa varten. Otin kovalevyn talteen ja jätin hitaaksi käyneen läppärin Mashhadiin.

Mashhad on Iranin pyhin kaupunki ja muuta Irania selvästi konservatiivisempi. Enemmistö naisista pukeutui vain silmät paljastavaan zatoriin. Iranin kenties suurin moskeija, Holy shrine, pullisteli rukoilijoita, pyhiinvaeltajia ja pienissä määrin turisteja.

Lepäsin Mahmoudin vieraana neljä yötä ja ilmastoidussa huoneessa nukuin pitkästä aikaa makeita yöunia. Mahmoud oli roteva mies ja sydän puhdasta kultaa. Hän piti minusta huolta kaikin mahdollisin tavoin ja kun kerran kysyin, onko Iranissa saunoja, niin seuraavana päivänä istuin sellaisen lauteilla.

Mahmoud kertoi, että hänen perheensä oli miettinyt, että mitä jos minä en olekaan pyöräilijä? Entä jos olen valehtelija? Jos olenkin vaarallinen hullu? Millaiselle ihmiselle he ovat avaamassa ovensa? Olin heidän ensimmäinen sohvasurffausvieras. Viimeisenä iltana hän kertoi perheensä sanoneen “He is nice, trustful and honest guy. He is brave. We like him. He is just crazy”.

Mahmoud oli mies, joka ajatteli, ei vain elänyt. Hän kertoi, kuinka elämässä täytyy olla muutakin, kuin suorittamista. Elämässä täytyy olla haaveita ja unelmia, mutta ennen kaikkea niitä pitää toteuttaa. Hän sanoi, että kaikki me tarvitsemme unta, ruokaa, seksiä ja ystäviä, mutta ei se yksin riitä täyttämään elämää. Kuulemma useimmat hänen ystävistään eivät ymmärtäneet, miksi hän ajattelee niin syvällisesti, mutta lienee sanomattakin selvää, että pidin hänen ajattelutavastaan.

Eräänä iltana Mahmoud sanoi, etta lähdetään kaupungille. Hän vei minut rahanvaihtopisteelle ja palasi sieltä 70 dollarin kanssa. Mahmoud ja hänen ystävänsä pitivät siitä, että toteutan haavettani ja he halusivat tukea matkaani.

Tiesin, ettei nyt olisi Taroof tarpeen. Taroof tarkoittaa sitä, että kun joku tarjoaa sinulle jotakin, sinun tulisi kieltäytyä pari kertaa, jotta olet varma siitä, että sitä todella tarkoitetaan. Tällä tavalla jokainen voi olla sinulle kohtelias, vaikka heillä ei olisikaan todellisuudessa varaa auttaa.

Mahmoud oli kuitenkin jo ehtinyt vaihtaa rahat ja tiesin hänen olevan tosissaan. Kieltäytymisestä ei tullut mitään ja hänen äitinsäkin halusi tukea matkaani. Kun en suostunut ottamaan rahoja vastaan, hän jätti ne pöydälle, eikä minun auttanut kuin poimia ne siitä taskuuni.

Oli aika jättää Mashhad taakse. Olin jo päivän matkan päässä, kun yksi pinnoistani katkesi. Minulla ei ollut työkalua takapakan poistamiseen ja Turkmenistanin viisumin takia minulla ei ollut aikaa kääntyä takaisin. Seuraava pyoräliike olisi Dushanbessa 1000 kilometrin päässä ja minua arvelutti lähteä polkemaan tuollaista matkaa yksi pinna hajalla.

Mahmoud kävi hakemassa minut autolla, kuljetti pyöräliikkeeseen, osti minulle lounaan, lykkäsi tapaamisen, jotta ehtisi kuljettaa minut takaisin ja sitten ajoi minut samaan paikkaan, josta oli minut kyytiin poiminut. Tulen muistamaan sinut ystävä kallis!

Rajakylään saapuessani en löytänyt mistään telttapaikkaa ja ainoa hotelli oli budjettini ulkopuolella. Kysyin paikallisilta pyöräilijöiltä tietäisivätko he telttapaikkaa. Reza ja Hamidreza halusivat maksaa minulle hotellihuoneen. Viimeistä iltaa Iranissa viettäessäni mietin, miten ihmiset ovat olleet huolissani siitä, miten Iran on niin vaarallinen maa ja miten minusta on pidetty niin hyvää huolta. Tunsin pientä haikeutta. Iran jäisi pian taakse. Kahden kuukauden aikana nukuin vain viisi kertaa teltassa. Kreikasta poistuessani painoin 75 kiloa, Iranin jälkeen 82, siitäkin huolimatta, etta söimme aina epämukavasti risti-istunnassa lattialla. Ihmettelin, mitä varten ne penkit ja pöydät sitten olivat… Iran, palaan vielä. Siihen asti heili mamnjun (paljon kiitoksia)!

Markus

 

Thank you, Hashem, Mahmoud and Mohammad Gorabian and your family, for supporting my journey and hosting me in Mashhad for 4 nights. I appreciate it and will remember you!!!

Thank you Shahin, Reza, Hamidreza, Hassan, Shahab, Mohammad, Mehdizola, the mosque in Ardabil, Farshad, Babak, Ismael, Simon, Ramin, Ali, Amirsafa, Pouria, Iraqish pilgrims in Mayamey, family in Garmab, family in Poruneh, Amir, teacher in Kharv (and Fatemeh for translating), Najafzadeh’s family, Mahdi, Bahram, Salim and many others who helped me in Iran in many ways!!!

Thank you Blue Sky bike shop in Mashhad for fixing my spokes for free of charge.

Kiitos Minna Karvonen matkani tukemisesta!

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *