Yksi vuosi maailmalla

Pamir highway

”Do, or do not, there is no try.”

    -Yoda

Polkupyörällä Uuteen Seelantiin

Vuosi sitten 14.9.2016 kasasin polkupyöräni ajokuntoon lentokentällä ja katosin Prahan yöhön etsimään nukkumapaikkaa vailla hotellivarausta. En vielä silloin aavistanut, mihin tuo pieni askel lopulta johtaisi. Tätä kirjoittaessani istun hostellin penkillä Dushanbessa, Tajikistanissa muiden pyörämatkaajien ympäröimänä ihmetellen miten minä tänne päädyin? Ja mitä siinä välissä? Olen polkenut pyörällä. 15 000 kilometriä ja 21 maata ovat tehneet kuluneesta vuodesta ikimuistoisen.

Suunnittelin alun perin matkustavani vain puoli vuotta Euroopassa. Kahden kuukauden matkustamisen jälkeen tapasin englantilaisen Danielin. Daniel oli pyörämatkalla Uuteen Seelantiin ja kerroin hänelle, että minulla on haave tehdä samanlainen matka joskus tulevaisuudessa. Kun sanoin sen ääneen, sain päähänpiston, että miksi en tekisi sitä nyt heti?

Koskaan ennen en ole tehnyt niin radikaalia suunnanmuutosta elämässäni. Niin valmistautumattomana, kuin mahdollista, puolivuotinen loma muuttui kahden vuoden vaativaksi pyöräprojektiksi. Minulla ei ollut rahaa tuollaiseen matkaan, varusteeni olivat mitä olivat ja passini ja pankkikorttini olivat umpeutumassa. Lähes päivittäin olen kysynyt itseltäni mitä ihmettä olen lähtenyt tekemään?

 

Miksi minä tätä teen?

Lähes kaikki kysyvät samat kysymykset. Miksi minä teen tätä, miksi polkupyörällä ja miksi yksin? Ollessani Suomessa olin totaalisen kyllästynyt kouluuni. Minua ahdisti ajatus uraputkeen juurtumisesta. Liian usein ihmiset valittavat miten töissä ei jaksa olla, miten asiat ovat huonosti ja silti päivästä toiseen palaavat yhä uudestaan ja uudestaan työhön, joka joskus ehkä tuntui hyvältä, mutta on vuosien kuluessa muuttunut vain rutiinien toistamiseksi. Liian usein moni yrittää vain sitä minimiä mikä riittää muille. Havahduin siihen, että olin jo opintojen aikana ajautumassa hyvää vauhtia siihen pisteeseen.

Matkakuume oli valkosolut tuhoavissa lukemissa ja tehtyäni päätöksen opintojen päättämisestä minulla oli yhtäkkiä mahdollisuus matkustaa. Jo pitkään olen haaveillut maailmanympärimatkasta. Seikkailut kiehtoivat ja löydettyäni pyörämatkaamisesta kertovan blogin, päätin tehdä pyörämatkan Euroopassa. Minulla ei ollut paljoa rahaa ja pyöräily tarjosi mahdollisuuden matkustaa halvalla. Ajatuksenani oli matkusta kuusi kuukautta, palata sitten Suomeen ja hakea uuteen kouluun.

Lähtiessäni kavereillani oli joko opinnot tai työt kesken. Lähdin matkalle yksin, kun kukaan kavereistani ei pystynyt liittymään mukaan, mutta myös siksi, että minulla olisi vapaus päättää asioista yksin. Yksin minun ei tarvitsisi tehdä kompromisseja. Yksin ollessani minulla ei olisi ketään, ketä syyttää tai kiittää. Yksin ollessa kukaan ei ole kannustamassa, kun tuntuu pahalta eikä kukaan ole kertomassa, milloin on aika palata kotiin.

Tehdessäni päätöstä Uuteen Seelantiin matkustamisesta minua kiehtoi ajatus itseni haastamisesta. Jos en tekisi tätä nyt, milloin sitten? Tällainen matka pitää sisällään niin paljon muuttujia, että Uuteen Seelantiin asti pääseminen näyttää vähintäänkin epävarmalta ja tuntuu usein mahdottomalta. Mutta en saa koskaan tietää, jos en yritä.

”You’ll never know unless you try”

Shannon Symonds & Erin Oscarson

Syy, miksi minä tätä teen, näyttää olevan monen eri osatekijän kombinaatio. Halu matkustaa ja nähdä tätä maailmaa, itseni haastaminen ja mukavuusalueen ulkopuolelle meneminen, kiinnostus erilaisia kulttuureja ja ihmisiä kohtaan sekä seikkailunnälkä yhdistyvät vahvaksi tunteeksi siitä, että tämä on tilaisuus, jota en voi jättää käyttämättä.

”Jos et tee mitään, unelma on pelkkä toivomus. Luovuttaminen tappaa enemmän unelmia kuin epäonnistuminen.”

-Arman Alizad

Ihmisiä

Kohtaamiseni ihmisten kanssa ovat olleet antoisia ja silmiä avaavia. Pohjimmiltaan olemme kaikki samanlaisia. Kaikki me nauramme, itkemme, tarvitsemme ruokaa, läheisyyttä ja unta riippumatta ihonväristä, uskonnosta, sukupuolesta tai iästä.

Ihmiset usein kysyvät eikö ole vaarallista matkustaa yksin, etenkin maissa kuten Turkki ja Iran. Missään muualla en ole kohdannut yhtä ystävällisiä ihmisiä. Monet kerrat minulle on tarjottu ruokaa ja majoitus ilmaiseksi. Ihmiset ovat yleensä ylpeitä kotimaastaan ja haluavat antaa mahdollisimman positiivisen kuvan siellä vieraileville turisteille. Lähes kaikki haluavat auttaa tai ainakin olla aiheuttamatta harmia. Koskaan ei ole yksinäinen matkamies jäänyt vailla huolenpitoa.

Iranista tuli varsin pian yksi suosikkimaistani. Mikä ihana, mutta outo maa. Ihmiset lahjoittivat minulle koruja, vaatteita ja ruokaa usein niin paljon, etten ehtinyt syödä kaikkea ennen kuin se meni vanhaksi. Kahden kuukauden aikana nukuin vain kahdesti hotellissa. Ensimmäisellä kerralla paikalliset puhuivat sen kuuden euron hintaan ja toisella kerralla maksoivat minulle huoneen. Ollessani pidätettynä kamerani takia poliisit tarjosivat minulle suklaaleivoksen, mehua, teetä, illallisen ja auttoivat löytämään yösijan. Iranilaisissa perheissä vieraillessani iranilaiset ovat tarjonneet tytärtään vaimoksi useammin, kuin olen nukkunut teltassani. Iran, mikä ihana, mutta todella outo maa!

Ollessani Albaniassa minulla oli sohvasurffausemännöitsijänä vuoden nuorempi nainen. Olin hänen vieraanaan kaksi yötä. Kipinät lensivät molemmin puolin. Lähtiessäni hän suuteli minua kahdesti kaulalle ja sanoi, ettei haluaisi päästää minua menemään. Lähteminen oli vaikeaa, mutta tiesin, etten voi lopettaa nyt, että minun täytyy tehdä tämä matka. ”I have to go” vastasin ja epätodellisin tuntein poistuin kylmään lumiseen ilmaan kohti Kreikan rajaa.

”Now there’s a way and I know that I have to go away”

-Cat stevens

 

Päivä kerrallaan

Päivät pyörän satulassa olen liikkunut hitaasti, mutta varmasti. Olen nukkunut hotelleissa, hostelleissa, ihmisten kotona, kirkoissa, moskeijoissa, rukoushuoneissa, riippumatossa, hylätyissä rakennuksissa, polkupyöräliikkeessä ja lukuisia kertoja tähtitaivaan alla tai teltassani. Olen ollut, häissä, paikallisuutisissa ja kahdesti pidätettynä.

Kaurapuuro-leipä-nuudeli-riisi-kasvis-dieettini ansiosta olen pysynyt tienpäällä päivästä toiseen budjettini ollessa vain 284 euroa kuukaudessa, sisältäen viisumimaksut, ruuat, yöpymiset, hammaslääkärin ja puhelinlaskut. Matkustaminen niin tiukalla budjetilla, etten raaski ostaa Turkmenistanin 40 asteen helteisiin sandaaleja, on toisinaan äärimmäisen stressaavaa, mutta motivaationi pitää kukkaroni nyörit kiinni. Tiedän, että jos en antaisi kaikkeani, katuisin sitä myöhemmin. Housuihini minun pitäisi tosin pian ostaa vyö, ennen kuin ne tippuvat jalasta.

Olen oppinut enemmän, kuin olin pystynyt kuvittelemaan ja monella tavalla tämä on ollut paras, mutta ehdottomasti haastavin vuosi elämässäni. Tiedän miten ylittää vuoristo tai aavikko, tiedän miten leiriytyä kylmässä ja miten selviytyä kuumassa. Tiedän miten pystyn selviytymään minulle vieraassa kulttuurissa, paikassa jossa en ymmärrä kieltä, jossa kukaan ei edes tiedä missä kotimaani on.

Pyöräily itsessään ei ole ollut koskaan ongelma. Vaikeinta tässä kaikessa on ollut yksin matkustaminen, oman epävarmuuden kohtaaminen ja pelko epäonnistumisesta. Tehdessäni päätöstä matkan pidentämisestä, en tiennyt miten tästä selvitään (en tiedä vieläkään). Lähtiessäni minulla oli muutama tonni tilillä rahaa ja sillä pitäisi elää kaksi vuotta. Polkupyörästä en ymmärtänyt mitään, enkä tiennyt edes miten puhjennut kumi paikataan. Olinko valmis niin suureen suunnanmuutokseen elämässäni? Ehdottomasti en. Mutta ajattelin, että mahdollisuus ei odota siihen asti, että olen valmis.

”The opportunity does not wait until you are ready”

-tuntematon

 

Vain kerran olen meinannut tosissani lopettaa. Se tapahtui Istanbulissa. Olin alkanut kirjoittaa matkastani kertovaa blogia ja yrittänyt löytää yhteistyökumppaneita sen avulla. Annoin kaikkeni sponsoreiden löytämiseksi. Valitettavasti retkipyöräily ei ole enää niin uusi juttu, että yritykset kovin helpolla lähtisivät siihen mukaan ja oli surullista huomata, että olen parempi pyöräilijä, kuin kirjailija.

Aloin miettiä, oliko mitään järkeä puuduttaa peppuani päivät satulassa, nukkua yöt teltassa, matkustaa yksin kaukana kodista, perheestä, ystävistä ja elää tonnikalapastalla ja kebabilla? Olin varma, että projektini oli tuhoon tuomittu, että tekisin itsestäni vain julkisen pellen ja siten olisi aivan sama mennä kotiin nyt heti.

Otin kännykän esille selvittääkseni lentojen hintoja Suomeen. Jotakin naksahti päässäni. Laitoin puhelimen takaisin taskuuni. Jos olisin ollut rohkea, olisin myöntänyt, että olen haukannut liian suuren palan purtavaksi ja palannut kotiin, mutta typerä ylpeyteni esti minua luovuttamasta. Tiesin, että jos nyt luovuttaisin, olisin pettynyt itseeni, enkä voisi katsoa itseäni peilistä ennen ensi joulua.

Olin selkä seinää vasten, mutta opin itsestäni, että kipujen ja epäröintien kautta, oman mukavuusalueeni ulkopuolella, kasvan niin fyysisesti, psyykkisesti kuin moraalisesti.

En ole koskaan ollut huippukuntoinen atleetti, mutta nyt pystyn ylittämään Alpit painavaksi lastatulla pyörällä. Elämää tien päällä on mahdotonta suunnitella ja ennustaa siinä määrin, kuin normaaleissa kotioloissa, mutta en silti ole huolissani tulevaisuudesta. Matka on opettanut, että kaikki kyllä järjestyy. Kaaduttuani pyörällä ja tehdessäni vahinkoilmoitusta vakuutusyhtiölle ajattelin ensin, että miksi en ilmoittaisi saman tien risaisia pyöräilykenkiä vaurioituneeksi ja ottaisi niistä rahoja? Kukaan ei saisi koskaan tietää, että kengät olivat jo valmiiksi hajalla. Mutta jos aion katsoa taakseni joku päivä, en halua tuntea pistoa sydämessäni. Joko menen Uuteen Seelantiin rehellisin keinoin, tai en ollenkaan. Kunniaani en myy!

 

Haasteita

Eräs suurimpia haasteita matkallani on Kiinan viisumin saaminen. Vuoden alussa Kiina muutti viisumikäytäntöjä ja kotimaan ulkopuolelta viisumin saaminen muuttui byrokratiapainajaiseksi. Ihmiset kovin usein yrittävät ehdottaa miksi en lentäisi, ottaisi laivaa tai vauhdittaisi matkaa julkisilla? Lähes kaikki ovat sitä mieltä, että olisi helppo vaihtoehto lentää yli tai anoa Teheranista lyhyt viisumi ja vauhdittaa matkaa junalla tai bussilla.

Helppo vaihtoehto ja ”Polkupyörällä Uuteen Seelantiin” eivät ole asioita, joista voi puhua samassa lauseessa. Ollessani Istanbulissa asetin itselleni lisähaasteen, että halkaisen Aasian mantereen vain polkupyörää käyttäen. Jos lentäisin yli tai ottaisin junan edes lyhyeksi pätkäksi, en olisi ylittänyt Aasiaa polkupyörällä, eikä se siten olisi vaihtoehto.

 

Tulevaisuus

Olen seuraavaksi suuntaamassa Pamir highwaylle, maailman toiseksi korkeimmalle moottoritieksi luokitelluksi tielle. Koskaan ennen en ole ollut yhtä innoissani ja jännittynyt tulevasta pyöräilyosuudesta. 4655 metrin korkeudessa yöt ovat kylmiä ja happea puolet vähemmän kuin merenpinnan tasolla.

Pamirin vuoriston jälkeen aion yrittää Kiinan viisumin saamista Kazakstanista ja varavaihtoehtona lentää Teheraniin anomaan viisumi ja palata takaisin Kazakstaniin. Kiinan jälkeen minua kutsuu Laos, Thaimaa, Indonesia, Australia ja viimein Uusi Seelanti, joka näinä päivinä tuntuu vieläkin varsin kaukaiselta ajatukselta. Reittikarttani katsominen on kuitenkin asia, josta tänä päivänä nautin suuresti.

Polkea nyt polkupyörällä Tsekeistä Tajikistaniin. Telttani ei ole vapaasti seisova ja kovassa maassa sen pystyttäminen on taidetta. Makuupussini on vaurioitunut kosteudesta, telttapatjani vuotaa, etutavaratelineeni on kiinni nippusiteillä ja tietokoneenkin hajotin matkani aikana.

Ne ovat kuitenkin asioita, joista en jaksa välittää ihaillessani kultaisia auringonlaskuja, katsoessani tuhansia tuikkivia tähtiä, tavatessani ihania ihmisiä, oppiessani uusia kieliä ja kuunnellessani historian lehtien havinaa. Tämä maailma on niin suunnaton ja olen nähnyt siitä vasta niin pienen osan. Joka päivä näen hieman lisää. Jokainen päivä on uusi seikkailu. Päätös polkupyörämatkastani Uuteen Seelantiin on ollut elämäni paras päätös. Elämä on niin lyhyt, ettei aika riitä epäröintiin.

Sunnuntaina 10.9.2017
Dushanbe, Tajikistan
Markus Kauhanen

 

Kohokohtia maailmalta

Korkein vuori: Iran, Shemshak, 3200 m

Kuumin maa: Turkmenistan. Tullessani Maryyn klo 17, varjossa ollut lämpömittari näytti 38 astetta.

Raskain pyörä: Turkmenistan, 18 litraa vettä ja 2 päivän ruuat

Paras maa: Turkki, Iran

Kaunein auringonlasku: Zadar, Kroatia

Kylmin yö: -7, Kreikka (makuupussini mukavuuslämpötila on +6, brrrr)

Pisin matka ilman lepopäiviä: Turkki-Georgia, 1300 km, 12 pvää

Vaarallisin tilanne: Viisi koiraa jahtaamassa Kroatian maaseudulla kymmeneltä illalla

Vieraanvaraisimmat ihmiset: Iran

Pisin ripuli: 4 kuukautta

Paras kotiruoka: Turkki

Paras hostelli: Tajikistan, Dushanbe, Green house

Kauneimmat tytöt: Turkmenistan

Oudoin paikka nukkua: Armenia, pyöräliike. Kuumuus, juuri alkaneet vatsavaivat ja vessa lukittu, auts!

Pisin aika käyttämättä rahaa: Iran, 6 päivää

 

 

13 ajatusta aiheesta “Yksi vuosi maailmalla”

  1. Kysyhän paikallisilta, jos tullee mahollisuus, mitä ne aattelis, jos länsimainen nainen koittais pyöräillä vastaavaa reittiä.

    1. Muutaman länsimaisen pyöräilijänaisen kanssa keskustelleena sanoisin että varsin positiivisesti 🙂

      1. Bueno, yks kotoväen torppausyritys vähempänä,” kun on ne muutki selevinneet, ja tykänneet vieläpä”. Vaikka eihän reissusa sinällää ”järkiä” oiskaa, nii joitaki asioita vaa on
        mielenkiintosta kokkeilla. 🙂
        Tsemppiä sinne missä ootki!

  2. Mahtava matka on jo takana ja varmasti vähintään yhtä upea vielä edessä! Olen nyt vuoden seurannut matkaasi.
    On hienoa että et ole luovuttanut, kerrot asioista rehellisesti ja uskot itseesi!
    Jatka samaan malliin! 🙂

  3. Hei ja terveiset sateisesta ja koleasta Suomesta!

    Kiitos taas mukaansatempaavasta tekstistä! Sinulla on kirjoittamisen lahja, joten jatka bloggaamista vaikka ilman kuviakin! 🙂

    Olen muutaman postauksen ajan kaivannut kertomuksia kohtaamistasi ihmisistä, heidän elämäntarinoistaan tai heidän kanssa käydyistä keskusteluista. Ymmärrän kyllä, että suomalaista nuorta miestä kiinnostaa tummat ja kauniit arabinaiset paljon enemmän kuin vanhat ukkelit. 😉
    Olisi mukava kuulla lisää tarinoita erilaisissa kulttuureissa eläneistä ihmisistä (jos vain vielä tarinoit ihmisten kanssa kuten alkumatkasta). Tarinat on helpompi välittää eteenpäin kuin naiskauneus. 🙁

    Tsemppiä matkan mutkiin ja viisumihaasteisiin! Kun tulee seinä vastaan (minkälainen seinä sitten lieneekin), mieti kumpi on vahvempi ja kumpi viisaampi. 😀

  4. Onpa ilo lukea matkaasi näistä teksteistä ja samalla sytyttää se pieni kipinä itsellekin, että ehkäpä joku päivä pyörän päällä ollaan pidempään ja poissa kotimaasta 🙂
    Ei muuta kuin suotuisia takatuulia matkallesi! Keep it rollin’!

  5. Tääl kotosuomessa näitä luettuani alkaa reissuhiki lämmittää, on kyllä uppeen kuulosia juttuja sieltä. Hirveesti tsemppiä ja kyllä se uusseelanti vielä horisonttiin piirtyy. Nämä jutut antaa kyllä hyvän piristyksen tänne suomen sateiseen ja viileeseen syksyyn.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *