Turkki 2

Reitti: Yesiltepe-Aksaray-Kappadokia-Sivas-Erzincan-Erzyrum-Kars

Vapaus

Ennen Ankaraa tapaamani Thomas kertoi Kiinan muuttaneen viisumikäytäntöjä. Nykyään viisumi pitäisi hakea kotimaan suurlähetystöstä. Tarkistin asian, se piti paikkansa. Karkea reittisuunnitelmani kulki Iranin läpi Pamir Highwaylle ja sieltä Kiinan läpi aina Singaporeen asti. Käytännössä Singaporeen on maateitse kaksi reittiä, edellä mainittu tai Pakistanin ja Intian läpi. Pakistanin viisumi on kuitenkin vielä hankalampi hankkia, kuin Kiinan. Vedin reittisuunnitelmani vessanpöntöstä alas hymyssä suin.

Kuin taivaan lintu, olin vapaa muuttamaan suunnitelmiani. Iran on ollut jo pitkään haaveenani, mutta sen jälkeen minun piti suunnitella reittini uudestaan. Menisinkö Afrikan läpi Kapkaupunkiin ja sieltä Australian halki Uuteen Seelantiin? Vai Pamir Highwayn kautta Venäjän ja Alaskan läpi Kanadaan töihin, sitten Etelä-Amerikkaan ja sieltä Uuteen Seelantiin? En tiedä vielä, mutta ajatus siitä, että saatoin mennä mieleni mukaan, peitti viisumiongelmien aiheuttamat huolet alleen.

Yesiltepe

Yesiltepe on pieni kylä Tuz-järven kaakkoispuolella. Kylä on rakennettu tiilikattoisista savitaloista, pölyisistä ja mutaisista kujista ja moskeijoista. Pysähdyin kylän keskelle katsoakseni karttaa. Viiden minuutin päästä istuin kylän ainoan huoltoaseman terassilla teekuppi kädessä. Miehet istuivat kanssani. Hymyjen alta paistoivat keltaiset hammasrivistöt. Iltapäivä oli jo pitkällä, mutta kylän pojat vielä lastasivat tiiliskiviä traktorin kyytiin. Ratissa istui noin kymmenvuotias poika.

Kaikki kylässä tiesivät minun odottavan Danielia. Koko kylän kattavan tarkkailuverkoston ansiosta Daniel löysi luokseni, kun pimeä oli jo kätkenyt sisäänsä kylän kadut ja kujat. Nautimme kyläläisten seurasta ja vieraanvaraisuudesta pienen huoneen lattialla. Kamiina piti teepannun lämpimänä. Lattiaa peitti kirjava matto ja huoneen reunustalle asetetut tyynyt toimittivat penkkien virkaa. Kangastaulu ja kaksi turkin lippua verhosivat valkoisia seiniä.

Saimme nukkua kyläläisten vieraana ja aamulla söimme yhdessä aamupalaa. Aloitimme pyöräilypäivän varsin rennosti, poljimme sata metriä, kunnes kylän pääkadulta miehet tulivat hakemaan meidät teekupin äärelle. Toisen aamuteen jälkeen etenimme 200 metriä ennen seuraavaa teekutsua. Miehillä tuntui olevan aikaa nauttia teestä, eikä heitä juuri työt rasittaneet. Missä olivat kaikki naiset? Emme nähneet heitä kuin kolme koko kylässä vierailun aikana.

Kappadokia

Ennen Kappadokiaa leiriydyimme luolaan josta avautui 180 asteen panoraama vuoristomaisemalla. Paahdoimme leipää nuotion loimussa, joka rätisi kipinöitä ja hohkui oranssinhehkuista kajoa ja lämpöä luolan sileää lattiaa ja rapautuneita seiniä vasten.

Parin päivän jälkeen tulimme molemmat vuorotellen kipeiksi, ensin Daniel ja sitten minä. Vatsani oli sekaisin, mutta en olisi halunnut nousta lämpimästä makuupussista. Tuuli repi kuitenkin telttakiilat irti ja painoi eteistilan kaksinkerroin, joten hoidin sitten molemmat ongelmat samalla kertaa. Täysikuu möllötti taivaalla valaisten laakson hiekkavuoret kelmeästi. Navakka tuuli ravisteli laakson hiekkadyynien välissä kasvavia pensaikkoja ja siellä täällä kasvavia ruohotupsuja. Ohuet pilviverhot lipuivat hiljalleen kuutamoa varjostamaan.

Kappadokia on hieno. Ruskeankirjavat laaksot ovat yhtä aikaa karuja ja vehreitä. Maassa kasvaa ruoho ja siellä täällä lehtipuita ja pensaita. Luolien seiniin on kaiverrettu tekstiä, jota en ymmärtänyt. Kymmenmetristen kivipaasien välissä mutkittelee kävelypolkujen tiheä verkosto.

Sairaana emme viitsineet telttailla, joten majoittauduimme hostelliin Göreme-nimisessä turistikylässä. Illalla minulla nousi kuume, mutta yö teki tehtävänsä. Olin aamulla paremmassa kunnossa, mutta viimeisten viikkojen pyöräily ja sairastaminen olivat rasittaneet kehoani siinä määrin, etten ollut vielä valmis jatkamaan matkaa.

Danielin kaksi kaveria olivat varanneet lennot Lontoosta Tbilisiin, Georgian pääkaupunkiin ja Danielilla oli jo kiire sinne. Hän oli pakkaamassa tavaroita, kun sanoin hänelle, että jos nukut vielä yhden yön täällä, liityn seuraan ja poljemme huomenna yhdessä Georgiaan.

Yhtä matkaa

Seuraavana aamuna pakkasimme laukkumme pyöriin kiinni ja aloitimme 1300 kilometrin ahertamisen. Aikaa meillä oli tähän 12 päivää. Sadan kilometrin päivätaipaleet mäkisessä Turkissa olivat valmiiksi väsyneille jaloille vaativa suoritus. Rullasimme käytännön syistä enimmäkseen pääteillä, mutta toisinaan poikkesimme myös hieman pienemmille teille hakemaan vaihtelua.

Nautin Turkissa pyöräilemisestä yksinkin, mutta kahdestaan moni asia oli helpompaa ja yksinkertaisempaa. Kaupassa tai vessassa käydessä oli aina joku vahtimassa pyörää, kilometrit vaihtuivat huomaamatta keskustelun lomassa ja teltan pystytys ja ruuan laitto tapahtui yhtä aikaa.

Turkki

Myötätuuli siivitti matkaamme. Leiriydyimme kuivuneen järven rannalla, venyttelimme, laitoimme ruokaa ja elimme hetkessä. Aamulla pieni lintu pujahti sisäteltan ja ulkoteltan väliin, räpisteli meidät hereille, paskoi sisäteltan, pyörälaukkuni ja Danielin kypärän päälle ja poistui sitten samaa tietä, kuin oli tullutkin.

Pysähdyimme Sivas-nimisessä kaupungissa, sillä vatsamme kurisi kuin murrosikäisellä muulilla. Kaupungille tyypilliseen tapaan naiset pukeutuivat avoimemmin ja elämä näytti olevan hektisempää, kuin maaseudulla, jossa miehet usein istuskelivat kylien raiteilla ja naiset kumartelivat peltotöissä.

Turkki

Ahersimme vuoren yli 2200 metrin korkeuteen pitämään ruokataukoa. Taivaanranta oli utuinen ja paljaat vuoret sekoittuivat harmaata pilvimassaa vasten. Vihreässä laaksossa tuuli puhalsi puuskissa navakasti ja tyyntyi välillä kokonaan. Siellä täällä näkyi lumisia laikkuja ja tuulen huminan takaa kuului silloin tällöin yhdistelmäajoneuvojen ryminä.

Turkki

Taivas oli synkkä. Ilta-aurinko siivilöityi pilvien lomasta vasten vuorten rinteitä. Saderintama pyyhkäisi ylitse. Toista vuorta ylittäessämme Danielilta puhkesi rengas. Hämärä oli jo verhonnut ympäröivän maiseman ja saatoimme enää erottaa vain teiden aurausviitat, kaistamerkinnät asfaltin pinnassa ja vuorten silhuetin tummaa taivasta vasten. Huipulle oli vain kilometri, joten päätimme työntää loppumatkan ja toivoimme, että huipulla olisi rukousmessi yösijaksi.

Pysähdyimme tiepalvelupisteen vieressä katuvalon alle paikkaamaan kumia. Yöstä oli tulossa viileä. Palvelupisteen työntekijä kutsui meidät sisälle. Renkaan paikkaus hoitui teekupin äärellä ja toimme sitten Muratin yövuoroon hieman vaihtelua keskustelemalla kokemuksistamme. Saimme laittaa ruokaa sisätiloissa, käydä suihkussa ja majoittua pehmeässä vuoteessa.

Seuraavan päivämme aloitus oli varsin helppo, saimme aloittaa parinkymmenen kilometrin mittaisella alamäellä. Seurasimme vuorten ympäröimää tasaisen laakson halki pujottelevaa tietä Erzyrumia kohti. Lumen kuorruttamat vuorten huiput hipoivat pilven pohjaa.

Turkki

Eräänä yönä olimme leiriytyneet pienen mehiläistarhan viereen. Kello oli puoli kaksi yöllä, kun lähestyvä auto alkoi haravoida mehiläistarhaa lampuilla. Auto poistui paikalta, tuli sitten takaisin, pysähtyi aivan telttamme viereen ja tööttäsi meidät teltasta ulos. Miehet esittivät pari pikaista kysymystä, kertoivat olevansa siviilipukuisia poliiseja ja näyttivät henkilökorttia, josta emme tosin pimeässä saaneet selvää. Yksi miehistä kurkkasi teltan oviaukosta sisään ja sitten miehet poistuivat.

Pohdimme Danielin kanssa olivatko he oikeasti poliiseja. Miksi heillä ei ollut aseita, miksi he eivät kysyneet passejamme ja miksi he eivät näyttäneet korttia riittävän selvästi? Oli kaksi vaihtoehtoa. Joko he oikeasti olivat poliiseja tai sitten miehillä oli pahat mielessä, mutta päättivät jättää meidät rauhaan, koska meitä olikin kaksi. Jälkimmäisessä tapauksessa olisi riski, että he palaisivat isommalla porukalla takaisin.

Toisaalta kahdestaan on turvallisempaa matkustaa, mutta toisaalta ottaa helposti riskejä, joita ei yksin ottaisi. Jos olisin ollut yksin, olisin ehdottomasti vaihtanut telttapaikkaa, mutta nyt jatkoimme unia. Aamulla päätimme, että jos tilanne toistuu joskus, emme jää miettimään, vaan vaihdamme paikkaa.

Laakso, jota olimme seuranneet edelliset päivät, aukesi nyt avaraksi tyhjiöksi. Taivas jatkui silmänkantamattomiin ja kaukana horisontissa vuoret reunustivat valtavaa erämaata. Puolipilvinen taivas asettui katoksemme. Tunsin itseni kovin pieneksi ja maailma tuntui suunnattomalta. Kaikki vaikeudet ja vastoinkäymiset asettuivat oikeisiin mittasuhteisiin. Ne olivat niin pieniä. Vaikka yllämme kaartuva taivas oli ääretön, tunsin silti, että Danielin ystävyys oli jotakin vielä suurempaa. Hänestä oli tullut minulle kuin veli. Yhdessä me jaoimme niin hyvät, kuin pahatkin hetket, ateriat ja kokemukset.

Turkki

Turkkilaista huolenpitoa

Lähtiessämme Yesiltepestä sen asukkaat alkoivat kysellä kylän omassa facebook-ryhmässä voisiko joku auttaa kahta nuorta pyörämatkaajaa. Veli-niminen mies ottikin meihin yhteyttä ja tarjosi vieraanvaraisuuttaan Erzyrum-nimisessä kaupungissa. Erzyrum on 300 000 asukkaan kaupunki 1900 metrin korkeudessa ja on siten Turkin korkein kaupunki.

Veli oli meitä auton kanssa vastassa kaupunkiin johtavan sisäänajoväylän varrela. Veli ja hänen kaverinsa olivat lämminsydämisiä miehiä ja varmistivat, että meillä oli täysihoito. Suihkun ja pyykinpesun jälkeen he tilasivat meille pitsat, pitivät seuraa puolille öin ja petasivat sitten meille lämpimän pedin. Aamupalaksi meille oli tarjolla Makedoniasta tuttua herkkua, burekia. Lähtiessämme Veli täytti taskumme ja laukkumme eväillä.

Päivät sulautuivat toisiinsa. Aurinko paistoi, mutta 1500-2000 metrin korkeudessa ilma pysyi sopivan viileänä. Nukuimme yöt telttaillen joen varrella ja hylätyissä huoltoasemissa. Tuuli oli enimmäkseen myötäinen. Iltaisin tähdet kimalsivat yläpuolellamme. Valtava komeetta halkoi yötaivasta. Jossain kauempana salamoi kirkkaasti.

Turkki

Onnistuimme jotenkin aina väistämään myrskyrintamat, kunnes juuri ennen Georgiaa kastuimme ensimmäisen kerran. Ensimmäisten pisaroiden tippuessa pysähdyimme pukemaan takkeja päällemme, mutta emme saaneet edes vetoketjua kiinni, kun myrsky räjähti päällemme ja piiskasi vaatteemme läpimäriksi sekunnissa. Luulin, että Turkki olisi kuuma toukokuussa, mutta kahdessa tonnissa satoi rakeita.

Olimme hetkeä aiemmin ohittaneet tunnelin johon palasimme nyt hakemaan suojaa. Tunnelin halki johtava tie näytti olevan rakenteilla, joten aloimme pystyttää telttaa sen sisään. Vastoin odotuksia tunneli oli otettu käyttöön ja ohi ajavat paikalliset pysähtyivät juttelemaan kanssamme. Aamulla heräsimme läheisen koulun sohvilta.

Turkki oli tähänastisen matkani ehdoton kohokohta. Ihmiset olivat ystävällisiä ja vieraanvaraisia, luonto lumoavaa, hinnat alhaisia, elämä yksinkertaista ja mutkatonta ja sää suosiollinen. Mielenkiinnolla odotin, mitä Georgia tuo tullessaan (ja erityisesti olisiko vessoissa istuimia vai niitä kammottavia reikiä lattiassa, niinkuin Turkissa).

Markus

 

5 ajatusta aiheesta “Turkki 2”

  1. Olisipa upeaa, jos valitsisit Afrikan, tosin helppoa matkanteko ei varmasti siellä olisi. Turvallista matkaa, mihin ratkaisuun sitten oletkin päätynyt! Odotan aina kovasti uusia postauksiasi! Toivottavasti jaksat jatkaa blogisi päivittämistä ahkerasti.

    1. Kiitos kommentista 🙂

      Afrikka jää valitettavasti viisumiongelmien takia välistä, mutta yritän saada Kiinan viisumin Iranista. Kiina tuntuu muuttavan viisumikäytäntöjä joka toinen päivä niin ei tässä auta kuin mennä eteenpäin ja yrittää jokaista matkan varrella olevaa konsulaattia 🙂

      Yritän saada blogikirjoituksia väsättyä teltassa, aiemmin en ole sitä kokeilut, mutta toivottavasti se antaa lisäinspiraatiota kun on rauhallinen ympäristö

      1. Aivan, ymmärrän. Mutta hyvä jos pääset Kiinaan, Iran ja Kiina ovat myös kiinnostavia alueita, niistä luen myös mielelläni matkakertomuksia.

Vastaa käyttäjälle Markus Kauhanen Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *