Kaukaasia: Georgia-Armenia

En ole päivittänyt nettisivuja pitkään aikaan johtuen keski-aasian maiden vaatimien viisumeiden järjestelystä. Luotan kuitenkin siihen, että lukijani jaksavat odottaa. Olette molemmat niin kärsivällisiä. Lohdutukseksi kuvat-välilehdellä on kaksi uutta kuva-albumia.

Georgia

Olimme polkeneet kymmenessä päivässä noin tuhat kilometriä ja meillä oli vain kaksi päivää aikaa polkea jäljellä olevat 300 kilometriä Tbilisiin tapaamaan Danielin kavereita. Ylitimme Georgian rajan Kartsakhi-järven pohjoispuolelta. Raja-asemalla kuulimme viimeisen rukouskutsun ja jatkoimme sitten havupuumetsien ja viljapeltojen reunustamalla tiellä Ninotsminda-nimiseen kylään.

Oli jo pimeä. Edellisten päivien rankkasateet tekivät hiekkatien liejuiseksi. Kahden kilometrin matka pienelle kirkolle oli sen astisen matkani hitain. Renkaat jumittuivat mutaan eivätkä pyörät pyörineet. Taistelimme kolme tuntia kantaen laukkuja ja tyntäen pyöriä. Lopen uupuneina pudotimme laukut harteiltamme niittyjen ja järven ympäröimän kirkon edustalle.

Pienen kirkon kaakelilattialle levitimme makuualustamme. Retkikeittimet suhisivat pannujen alla. Kynttilät loivat himmeää valoa ympärille. Oli jo pitkälti yli keskiyön.

Oli viimeinen ja pisin päivämme Tbilisiin, 185 kilometriä. Ilma oli vuorilla viileä. Väistelimme alamäissä kuoppia. Jalat olivat väsyneet eikä kampeamisessa ollut enää keveyttä. Taukojen aikana keho jäähtyi ja sai meidät lisäämään vaatetta.

Aurinko painui vuorten taakse. Vuorten silhuetti erottui tummaa yötaivasta ja kirkkaita tähtiä vasten. Söimme usein, poljimme paljon ja höystimme hetket huumorilla. Tbilisin lähestyessä kukkien kutkuttava tuoksu helli asitihermojamme. Leipomosta pyydettyämme vettä, saimme mukaan myös vastapaistetun lämpimän leivän.

Kolmelta yöllä 15 tunnin ajopäivämme oli päättynyt. Tunsin kehon tarvitsevan nyt ainakin pari viikkoa palautumista.

Georgia

Mother Tbilisi-patsas katsoi miekka kädessä alla levittäytyvää miljoonakaupunkia. Sen kaduilla ravintolat houkuttelivat turisteja sisään, leipomot tuoksuivat herkulliselta, kaapelihissi vei matkailijoita yläilmoihin, joki halkoi kaupunkia keskeltä ja osittain romahtaneet tiilirakennukset sävyttivät katuja ja kujia. Vihanneskauppojen ovensuuhun oli ripustettu paikallisia karamellejä, makealla tahnalla kuorrutettuja pähkinäpatukoita.

Rytinällä vedetyt 1300 kilometriä pitivät minut Tbilisissä hieman yli kaksi viikkoa jalkojen palautumista odotellessa. Tuona aikana järjestelin tulevia viisumeita, tutkin kaupunkia, tapasin kaksi muuta pyörämatkaajaa, kävin hammaslääkärissä ja hoidin vakuutuksia.

Georgia

Minun piti päättää, mihin suuntaan jatkaisin Iranin jälkeen. Palasin Kiinan suurlähetystöstä tyhjin käsin. Afrikka kaatui viisumeiden takia. Minun ei auttanut muu, kuin jatkaa silkkitielle ja toivoa, että Kiina alkaisi taas myöntää viisumeita ulkomaan suurlähetystöistä.

Jätimme Tbilisin taakse ja poljimme Resovo-nimisen kylän lähelle telttailemaan. Siellä täällä kasvoi viisimetrisiä lehtipuita ja niiden välissä pieniä pensaita. Auringon laskiessa metsä piti vielä monenkirjavaa ääntä. Käki kukkui jossain kaukana. Rätisevän nuotion äärellä kertasimme yhteisiä hetkiä.

Aamun tullen kirjoitimme toistemme matkapäiväkirjoihin. Keitimme viimeisen kerran puuroa yhdessä. Joimme viimeisen kahvikupillisen. Muistelimme hetkiä viimeisen kerran. Oli niin paljon asioita, joita teimme yhdessä viimeistä kertaa. Kahdestaan kaikki oli ollut niin helppoa, niin hauskaa, niin erilaista. Daniel ei saanut brittiläisellä passilla Iranin viisumia, joten meidän tuli mennä eri teitä. Halasimme viimeistä kertaa ja sitten jatkoimme erillemme.

Yksin tienpäällä jälleen kerran. Oli yhtäkkiä niin paljon tilaa ympärillä. Tuo tila täyttyi ajatuksistani. Kilometrit vaihtuivat huomaamatta. Armenian rajan lähestyessä tietä reunustivat kojut joiden valikoimasta yli puolet oli pesuainetta. En koskaan saanut tietää miksi.

Armenia

Armenia on vehreä maa. Vuorenrinteitä peitti tiheä kasvillisuus ja ruoho rehotti pelloilla. Aurinko paahtoi ja lämpötila kohosi yli 35 asteeseen. Keho oli kuitenkin tottunut ja jaksoi työskennellä levon jäljiltä. Armenialaiset vuoret ja sekaisin mennyt vatsa nylkivät miehestä lopulta voimat ja jalat alkoivat tuntua tahmeilta muutaman päivän jälkeen.

Jerevanissa minulla oli sohvasurffausisäntä. Tapasin Wolfin hänen Irakilaisten kavereidensa asunnolla, jossa yhtä heistä oli puukotettu muutamaa päivää aiemmin. He luonnehtivat asiaa sanoen ”se oli hauskaa” ja ”sinun olisi pitänyt olla täällä silloin” ja ”se oli vitsi”. He sanoivat, että parin päivän päästä voisin muuttaa heidän asuntoonsa, jos minulla ei ole muuta paikkaa majoittua. Parin päivän päästä muutin heidän asuntoonsa.

En tiedä, mitä kirjoittaisin Jerevanista. Se on kaupunki, kuten mikä tahansa eurooppalainen kaupunki. Siellä on vehreitä puistoja, puita, suihkulähteitä, kauppoja, kahviloita, ravintoloita ja kävelykatuja. Kaupungin keskellä on iso suihkulähde, joka iltaisin tanssii valojen ja musiikin tahdissa.

Irakilainen vieraanvaraisuus oli vertaansa vailla. Kävimme usein kaupungilla ja koskaan he eivät antaneet minun maksaa ruokaa tai taksia. Oin heidän vieraanaan noin viikon, jona aikana odotin Iranin viisumia. Poliisi ei ollut saanut puukottajaa kiinni. Parina iltana asunnon oveen koputettiin. Irakilaiset kurkkasivat kissansilmästä, menivät vaitonaisiksi ja välttivät kaikkea meteliä. Joku sytytti hermostuneisuuteen kaksi tupakkaa samaan aikaan.

Tavatessani Wolfin hän kertoi omasta pyörämatkastaan Irakiin. Mies oli polkenut 9 päivässä 1300 kilometriä ja päästyään Irakiin, oli ollut niin onnen hurmassa, ettei ollut huomannut tiesulkua, vaan polkenut siitä läpi. Sotilaat olivat meinanneet ampua häntä jalkaan ja olisivat tehneet sen, jos hän olisi ollut hieman hitaammin liikkuva maalitaulu. Hän oli vieraillut paikallisella asemarkkinoilla, jossa voi ostaa minkä tahansa aseen ja ammuksia ilman minkäänlaisia lupia. Lähes jokaisessa autossa on ase ja muutamissa jopa kranaatteja. Tämä oli ensikohtaamiseni hänen kanssaan ja ajattelin, että mieshän on hullu. Eräs keskustelu vain vahvisti käsitystäni.

”Onko teillä Armeniassa pakollinen asepalvelus?” kysyin
”On, 2 vuotta” hän vastasi.
”Oho, aika pitkä. Ja sinä olet käynyt tietysti?” jatkoin.
”En, eivät ottaneet minua. Sanoivat, että olen liian hullu” hän totesi silmät kiiluen.
”Olen samaa mieltä…”

Muutin kuitenkin mieltäni hänen suhteen varsin pian. Tutustuessani häneen aloin ymmärtää, miksi hän teki Irakin matkan. Hän kertoi haasteista, joita hän itselleen asettaa, jokainen edellistä haastavampi. Tuohon matkaan hän oli valmistautunut 1,5 vuotta opiskellen kieltä, kulttuuria, uskontoa, tutkien karttoja ja keräten tietoa siitä, miten hän selviäisi hengissä. Koko matkan hän teki noin 16 dollarilla.

Never allow yourself to doubt your abilities, because if you say that you can not do something, you will be absolutely right, just as if you said that you can do it.

Wolf Alexanyan

Irakilaiset olivat sitä mieltä, että Irakin kansalaisuuden voi ansaita syömällä sata kurdilaisittain valmistettua dolmaa – ruokaa, joka on salaatinlehteen käärittyjä kasviksia ja vihanneksia. Olimme Wolfin luona syömässä. 30 dolman jälkeen vatsani oli räjähtämäisillään. ”En jaksa syödä enää”. Mohammad alkoi lappaa lisää Dolmia lautaselleni samalla, kun Wolf sanoi ”hän lopettaa, kun osaat sanoa arabiaksi stop”. Kaksikymmentä pitkää sekuntia ja kymmenen dolmaa myöhemmin google kääntäjä pelasti minut. Tyhjennettyäni lautaseni Irakilaiset olivat sitä mieltä, että vaikka en syönytkään sataa dolmaa, olin ansainnut irakilaisen passin.

Olin lopultakin Jerevanissa reilut kaksi viikkoa odottaessani Iranin viisumia, juostessa lääkärissä vatsavaivojen takia ja vaihtaessa pyörään hajoamassa olevaa takanapaa. Lähtöpäivänäni kävin hyvästelemässä Wolfin ja hänen äitinsä, joka paikkasi rikkinäiset pyöräilyshortsini. Auringonvaloa oli jäljellä enää pari tuntia, kun viimein pääsin lähtemään.

En päässyt pitkällekään, kun takarenkaasta alkoi kuulua huolestuttavaa ääntä. Takavanne oli halki neljästä kohtaa. Minun piti kääntyä takaisin. Takavanne vispasi niin, etten uskaltanut enää ajaa sillä. Oli jo pimeä. Suunnistin päätien varrelle liftaamaan ja sain kyydin keskustaan. Pyöräliike, joka oli vaihtanut takanapani oli vielä auki ja tarjosi minulle mahdollisuuden nukkua liikkeen tiloissa.

Oli kuuma yö ja pyörin pienen huoltamon lattialla telttapatjan päällä hikisenä. Vatsani alkoi turvota ja minun piti kiireesti löytää vessa. Ainoa vessa sijaitsi eri rakennuksessa ja oli lukittu. Oli aamuyö ja kaikki ravintolat olivat sulkeneet ovensa. Hätä alkoi olla jo todellinen. Korjaamon sisäänkäynti oli maanalaisen hallin alussa, enkä keksinyt muuta vaihtoehtoa, kuin rynnätä hallin nurkkaan ja tähdätä muovipussiin – huonolla menestyksellä. Siivottuani hallin lattian palasin takaisin pyörimään makuualustan päälle.

Lepäsin pari päivää hostellissa ja odotin pyörääni korjaamolta. Sain viimeinkin jättää Jerevanin taakseni. Olin ollut jo lähes kolme viikkoa kaupungissa. En toki kadu sitä, etten kiirehdi matkallani ja moniin muihin pyörämatkaajiin verrattuna vauhtini on varsin hidas, noin 1200 km/kk. Sillä tavalla hieman pidempiä taukoja pitäen kunto on kuitenkin pysynyt noususuunnassa. Kuitenkin olin jo täysin valmis hyppäämään pyörän satulaan ja polkemaan kohti Irania, maata joka oli ollut haaveissani jo monta vuotta.

Kaksitonnisten vuorien ylittäminen tuntui kuitenkin raskaalta. Ihmettelin miksi pyörä ei liiku, kun sitten törmäsin saksalaiseen pyöräilijäpariskuntaan Davidiin ja Isabeliin. Heillä oli kevyemmät pyörät ja kevyemmät välitykset vaihteissa. Olin pitkään jatkuneen ripulin heikentämä, mutta silti poljin ylämäissä yleensä hivenen nopeammin. En ollutkaan toivoton luuseri.

Saksalaisten kanssa poljimme Shamb Reservoir-järven rannalle telttailemaan. Keitimme riisiä ja paistoimme kasviksia. Olimme löytäneet täydellisen leiripaikan, juomavettä lähellä, järvi uimista varten, ruoho tasaista ja pehmeää. Leiripaikalla kävimme monet hyvät keskustelut, joiden lomassa aurinko vajosi vuorten taakse, tähdet tuikkivat vuorten silhuettien päällä, varjojen pidetessä leiripaikka kätkeytyi pimeyden verhoon, nuotio valaisi matkalaisia ja leipä paahtui tulen äärellä.

Aamu-uinnin jälkeen lähdimme vuoren ylitykseen, jossa ei kulkenut kunnollista tietä, vaan toisinaan työnsimme pyöriä pusikon keskellä. Mäen jyrkkyys nosti jatkuvasti keulaa irti maasta ja takarengas suti tyhjää karkealla hiekalla. Verisuonissa kävi endorfiinien pyörre. Vehreässä vuoristomaisemassa polkeminen ilman auton autoa oli nautinto maitohapoista ja ihoa raapivista kasveista huolimatta.

Pyrin tien päällä syömään tiheästi ja kun saksalaisilla oli hieman erilaiset ruokailutottumukset, pupelsin leipää ajaessani. Ruokatauko niissä maisemissa oli ilo huolimatta leipä-pikanuudeli-riisi-kasvis-kaurapuuro-dieetistäni johon matkabudjettini minut asetti. Maistui varmasti paremmalta, kuin yksikään ravintola-ateria. Ylämäkeä seurannut kumpuileva alamäki oli hauskinta, mitä olen pyörän päällä kokenut.

Seuraava pyöräilypäivä toi mukanaan hieman vastoinkäymisiä. Olin kiristänyt takarenkaan sisäkumin venttiilin turhan tiukalle ja se alkoi vuotaa. Kumin vaihtamisen jälkeen ketjut pomppasivat pinnojen ja takapakan väliin, lukittivat renkaan kaataen minut nurin lukkopolkimien vuoksi ja katkaisivat yhden pinnan. Minulla ei ollut varapinnaa mukana, koska uusi vanne ja uudet pinnat olivat erikokoisia kuin alkuperäiset enkä älynnyt pyytää varapinnoja pyöräliikkeestä mukaan. Alamäessä etulaukkustani irtosi ruuvi, eikä se meinannut pysyä töyssyissä paikallaan.

Mutta päivä oli kaunis ja tie rauhallinen. Laukut pomppien ja pinnat nitisten nautimme hiekkatiestä, auringosta, ylämäkien vaativuudesta, alamäkien helppoudesta ja taivaan sinisyydestä. Päivän päätteeksi leiriydyimme Kapan-nimisen kaupungin ylle vuorenrinteelle metsään. Vettä meillä oli kovin vähän, mutta paikalliset olivat avuliaita. David lähti vesipussin kanssa heidän mukaansa, mutta häntä ei näkynyt takaisin pariin tuntiin. Isabel oli purskahtanut huolestuneena itkuun ja minäkin aloin jo olla hivenen huolestunut, kun miestä ei näkynyt eikä kuulunut. Olisi meidän pitänyt arvata, että paikalliset olivat tarjonneet hänelle valtavan illallisen ja miestä väkevämpää, joka oli kuulemma lääkäreille maistunut reippaanlaisesti. Seuraavana päivänä heillä oli leikkaus.

Vatsa ei ollut toiminut normaalisti pitkään aikaan, mutta olin kuitenkin edennyt kohtalaisen tehokkaasti. Aamun tullen olin kuitenkin selkeästi heikkokuntoisempi. Pyörää tielle taluttaessa tunsin, etten olisi hyvässä pyöräilytikissä tänään. 900 metrin nousu ja 36 asteen helle rasittivat jo muutenkin heikkoa kehoa, enkä ollut millään pysyä saksalaisten vauhdissa, vaikka aiempina päivinä olin polkenut vähintään yhtä nopeasti, monesti hieman nopeamminkin.

Alkava päänsärky sai minut taluttamaan loivaa ylämäkeä. Lapset tulivat innoissaan tervehtimään aidan takaa. En halunnut tuottaa innokkaille pikkuviikareille pettymystä, mutta suustani ei vain lähtenyt kuin käheä ”hello”. Onneksi olimme jo Kajaranissa ja ensimmäisenä suunnistin kauppaan ostamaan kolan, jäätelön ja kaksi snickers-patukkaa. Sokerin vapauttama energia alkoi purkautua kehoon ja olo koheni hetkessä.

Leiripaikkaa ei vuorten välissä olevassa laaksossa ollut ja saksalaiset majoittuivat hotelliin. Minä nuukailin ja lähdin viereiseen kylään etsimään telttapaikkaa. Kylänmiehiltä kysyessä leiripaikkaa minut ohjattiin vanhan rakennuksen pihaan, pyydettiin sisälle syömään päivällistä ja lopulta tarjottiin iltapala, pehmeä sänky ja aamiainen. Se ei harmittanut lainkaan aamuna, jona pilvet olivat laskeutuneet laaksossa lepäävän kylän porteille ja kastelleet paikat aivan kuin olisi satanut.

Neljän kaksitonnisen jälkeen viimeisen 2500 metrin vuoren ylittäminen alkoi olla jo tahmeaa, mutta spurttasin innolla serpentiinimutkia, kun tiesin mitä sen takaa löytyy: pitkä alamäki Iranin rajalle. Tie laskeutui noin 800 metrin korkeuteen ja armenialainen vehreys vaihtui kuiviin ja paljaisiin, kallioisiin, utuisiin vuoriin. Lämmintä oli jo 40 astetta ja ensimmäisen kerran alkoi tuntua siltä, että alkaahan tässä jo olla vähän kuuma pyöräilykeli.

Majoituin Meghri-nimisen rajakylän hostelliin saksalaisten kanssa. Yleensä en hostelleissa välitä nukkua, mutta hinta oli varsin edullinen (4,5€) ja minun piti järjestellä Uzbekistanin viisumia varten dokumentteja. Aamulla oli matkaa enää pari kilometriä rajalle. Haaveeni Iranista vain pitkittyi ja pitkittyi, kun huomasin, että minulla on yksi pinna irti ja minun piti kiinnittää se takaisin.

Jo raja-asemalla Iranilaisten vieraanvaraisuus avasi ovensa, kun Isfahanista kotoisin oleva seurue alkoi kysellä meistä ja toivotti tervetulleeksi maahansa. Viimein rajamuodollisuudet oli hoidettu ja passipoliisi löi passiini leiman. Rajavirkailija totesi ”welcome to Iran”. Taustalla soi itämainen huilumusiikki. Poskella vierähti kyynel, yksi haaveistani oli viimeinkin totta. Olin Iranissa.

Markus

 

Ps. odotellessa uusia päivityksiä, tässä on muutama minua inspiroinut nettisivu:

alastairhumphreys.com: Englantilainen seikkailija, joka polki maailman ympäri 4 vuodessa alle 7000£

jukkasalminen.com: Suomalainen pyöräilijä, jonka blogin innoittamana tämä matka sai alkunsa.

pmihmettelemassa.blogspot.com: Suomalaiskaksoset matkalla maailman ympäri, tämän blogin innoittamana aloin haaveilla maailmanympärimatkasta

rinkkaselassamaailmanympari.blogspot.com: Suomalaispariskunta maailmanympärysmatkalla

passithukassa.blogspot.com: mainio matkablogi Etelä-Amerikasta, Afrikasta ja Uudesta Seelannista

palloilemassa.blogspot.com: Suomalaisten reppureissaajien working holiday-matka Australiaan

 

7 ajatusta aiheesta “Kaukaasia: Georgia-Armenia”

    1. Moi Tomi ja kiitos kommentista 🙂
      olispa huippua tavata muita suomalaisia pyöräilijöitä. Mikä sulla on määränpää ja millaista reittiä oot polkemassa? Turvallisia kilometrejä 🙂

      1. Suunnitelmana on maailmanympäripyöräily, tosin vasta kaksi kuukautta takana enkä ole vielä päässyt kuin Norjan puoleen väliin. =) Etelä-Eurooppaan talvea pakoon, josta suuntaan itään. Saatan tulla välillä jopa samaa reittiä, joten seuraan matkavinkkejäsi.

        1. Aivan mahtavaa 🙂 Kunhan tulet etelään ja itään päin niin laita viestiä, laitan sulle tarkempaa infoa maista, viisumeista jne. Jos aiot mennä Kiinan tai Pakistanin läpi niin hae ehdottomasti viisumit ajoissa kotimaasta/euroopasta. Ainakin Pakistanin viisumin saa anottua postitse. Itsellä on nyt se ongelma etten voi laittaa enää näistä maista passia niin pitkäksi aikaa postiin enkä tiedä miten tuon ongelman ratkisisi. Jos sulla on whatsapp niin voit laittaa sielläkin viestiä, numero löytyy tuolta yhteystiedot-välilehdeltä 🙂

          1. Kiitos vinkeistä! Tahtini on sen verran hidas, että vaikka hakisin Kiinan viisumin vasta vuoden päästä, sen käyttöraja saattaisi silti mennä umpeen ennen kuin oikeasti ehdin Kiinaan. Eli ei oikein ole muuta mahdollisuutta kuin yrittää saada viisumi jostain matkan varrelta, aikaisintaan Itä-Euroopasta tai Lähi-Idästä.

            Reittinä haaveilen meneväni mieluummin Turkmenistanin kuin Pakistanin kautta, mutta viisumin saaminen edelliseen taitaa olla vielä vaikeampaa. Kazakstan ehkä varavaihtoehtona. Saa nähdä. =)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *