Polkupyörällä Uuteen Seelantiin: Minä tein sen

Jokainen on itse vastuussa omista unelmistaan
-Arman Alizad


Huolenaiheita määränpäästä

Matkustettuani 2,5 vuotta polkupyörällä Euroopasta Uuteen Seelantiin 31 maan halki, 40 000 kilometria renkaideni alla, olen huolissani kahdesta asiasta.

Ensinnäkin, olen kertonut matkatarinani jo niin monta kertaa, että tiedän millaisen reaktion se lähes aina aiheuttaa. Tiedän, että lähes kaikki hämmastelevät sitä ajatellen ”vau, en koskaan pystyisi polkemaan tuollaista matkaa”.

Mutta kuten Lance Armstrong kirjoittaa, ”It’s not about the bike” (ei siinä ole kyse polkupyörästä).

Olen hämmästynyt ja huolissani siitä, kuinka moni ajattelee sen olleen vaikeaa nimenomaan pyöräilyn tuomien fyysisten haasteiden vuoksi. Jokainen meistä osaa ajaa pyörällä ja huonokuntoisinkin pystyy polkemaan pari tuntia päivässä. Minä vain toistin tuon hyvin yksinkertaisen, kaikille mahdollisen ponnistuksen niin monena päivänä peräkkäin, että eräänä päivänä löysin itseni maailman toiselta puolelta.

Matkani alussa en ollut kovassa kunnossa, pyöräni oli ensimmäinen lapsuuteni jälkeen hankkimani, enkä edes tiennyt miten puhjennut kumi paikataan. En ole koskaan ollut pyöräilijä (enkä ole sitä vieläkään). Mutta tekemällä oppii. Kroppa vahvistuu, kun sille antaa tarpeeksi rääkkiä tarpeeksi pitkään, eikä kummastakaan, ajasta tai rääkistä, ole tällä matkalla ollut pulaa.

Winning is about heart, not just legs. It’s got to be in the right place.
-Lance Armstrong

Ajattelen ja uskon vilpittömästi, että aivan kuka tahansa pystyisi siihen samaan. Jos minä pystyn siihen, niin totta ihmeessä pystyt sinäkin. Leuka rintaan ja ketjut kireiksi, hitaasti sateen ryöpytessä väsyneille kasvoille matka taittuu huononakin päivänä. Toistat sen vain niin kauan, että määränpää siintää näköpiirissä. Ei siinä lopultakaan ollut pyörälenkkiä kummemmasta kyse.

 

Queensland

 


Pyöräily
 ei ollut koskaan vaikeaa. Ei, kyllä ne todelliset haasteet piilevät jossain ihan muualla ja toinen huolenaiheeni onkin se, etteivät ihmiset yleensä ymmärrä miksi se oli vaikeaa.

Vaikein asia matkallani oli epäonnistumisen pelko. Alun perin suunnittelin polkevani vain 6 kuukautta. En koskaan suunnitellut matkustavani Eurooppaa pidemmälle. Päätettyäni pidentää matkaani aina Uuteen Seelantiin asti minulla ei ollut rahaa tällaisen matkan tekemiseen, varusteeni olivat naurettavan alimitoitetut, en ollut tehnyt käytännössä lainkaan taustatöitä ja ainoa harjoittelu lastatulla pyörällä oli kilomterin mittainen testilenkki.

Tiesin, että ilman lisärahoitusta rahani loppuisivat viimeistään puolessa välissä matkaa. Vaikka saisinkin jotenkin lisää rahaa, oli toinenkin merkittävä ongelma: Kiina löi rautaportin nenän edestä kiinni ja lakkasi myöntämästä viisumeita matkani varrelle osuvista suurlähetystöistä.

 

Jaava

 

Siitä hetkestä lähtien kannoin kiveä sydämelläni. Tiesin, että matkani oli tuomittu epäonnistumaan. Joko minulta loppuisivat rahat, en saisi tarvitsemiani viisumeita tai, jos mikään näistä ei pysäyttäisi, en yksinkertaisesti kestäisi ja luovuttaisin.

Jonain päivänä minun täytyisi myöntää, että unelmani on naurettava, että olen puraissut liian ison palan purtavaksi ja että se on minulle yksinkertaisesti liikaa. Kyse ei ollut vain epäilyksestä, että epäonnistuisin. Olin siitä varma. Kesti yli vuoden, Kiinan viisumi monen ihmeellisen mutkan kautta passissani ja nettisivujeni lukijat rahallisesti tukemassa, kunnes yhtäkkiä ymmärsin, että saatan itse asiassa onnistua.

Matkani suurin haaste oli uskoa itseeni, jaksaa vielä yhden päivän lisää, olla luovuttamatta ja vaalia pienen pientä toivon murusta rinnassa.

 

Vaarallista?

Tiedän myös kuinka monet ovat olleet huolissaan minusta matkustettuani paikoissa, joita he eivät osaa edes sijoittaa kartalle. Meillä on sellainen hassu taipumus ajatella, että mikä ei ole tuttua ja turvallista, saattaa olla vaarallista. Tuntematon pelottaa.

Noissa 31 maassa paikalliset jaksoivat varoittaa minua olemaan luottamatta ihmisiin paikassa, johon olen menossa ja ihmetellä miten selvisin siellä mistä kulloinkin olin tulossa. Seuraava maa, tai joskus jopa seuraava kaupunki, oli se vaarallisin paikka maailmassa, jossa lähtee lompakko, kello ja henki.

Älä usko kaikkea, mitä telkkarissa, radiossa ja lehdessa näet. Äläkä varsinkaan mitä ihmiset kertovat paikoista, joissa eivät ole edes käyneet. Maailma on paljon parempi paikka, kuin osaamme sitä kotisohvalta käsin arvata.

Minne koskaan matkustinkaan, minua kohdeltiin lähes aina hyvin. Minulle annettiin vettä hellepäivänä, herkullista ruokaa nälän yllättäessä, lämmin peti pakkasyönä, puhtaita vaatteita ja suihku ollessani likainen, jopa rahaa ja olen saanut ystäviä, joille en koskaan pysty maksamaan takaisin.

 

Xianyang

 

Tiedän, että saatat ihailla saavutustani, mutta todellinen kunnia kuuluu niille sankareille, jotka ovat minua näin pitkälle auttaneet. Minua hävettää, että olen tuhlannut 2,5 vuotta keskittyen naurettavasti unelmieni perässä juoksemiseen, kun niin monet lapsistaan vastuuta kantavat äidit ja isät, sekä toisistaan huolehtivat veljet ja siskot ovat antaneet siitä vähästään, jota heillä noissa köyhissä maissa on.

Ajatella, että niistä samoista ihmisistä minua jaksettiin varoitella kaikki nuo vuodet.

Surullista kyllä, tiedän, ettei tuo varoitteleminen ja tuntemattoman pelkääminen lopu koskaan. Muistan asiaa hämmästelleeni tytölle, joka majoitti minut Australiassa ja suunnilleen seuraavassa lauseessa hän varoitti minua paikasta, johon olin seuraavaksi menossa. Meidän ei pitäisi tehdä niin, erityisesti koska ainoa minua kaltoin kohdellut henkilö oli suomalainen ja se vain todistaa sen, että olemme kotona ollessamme aivan yhtä haavoittuvaisia, kuin maailmalla matkustaessammekin.

Ihmiset aina kyselevat matkastani ja yhteen niistä kysymyksistä en koskaan osaa antaa tyydyttävää vastausta. Siihen kaikkein suurimpaan kysymykseen:

 

Miksi?

Miksi minä päätin matkustaa polkupyörällä puolen maailman halki?

Matkaa aloittaessani en todellakaan tiennyt mitä olin tekemässä, vielä vähemmän miksi. Suomessa ollessani olin kyllästynyt silloiseen elämantilanteeseeni. Elin toisten odotusten mukaisesti. Minulla oli kaikkea sitä, mitä tuonikäiseltä nuorelta mieheltä voisi odottaakin: opiskelupaikka, riittävästi rahaa, ystäviä, tyttöystävä ja arvostettu ammatti tulevaisuudessa odottamassa. Kuitenkin, tuntui, että olin ja elin vain tulevaisuuteen, en tähän päivään.

Kaiken tuon hyvinvoinnin taakse jättäminen seikkailunkiilto silmissä saattaa kuullostaa hullulta, mutta sitä minä halusin. Halusin nähdä tätä maailmaa ja matkustaa, halusin jännitystä ja ennen kaikkea halusin tuntea olevani elossa, elää tähän päivään, tähän hetkeen ja tehdä asioita vain itselleni, koska mua huvittaa. Polkupyörä oli vain välikappale, keino tehdä matkustamisesta halpaa, jännittävää, haastavaa ja vapaata.

 

Northern Territory

 

Tavattuani englantilaispyöräilijän matkalla Uuteen Seelantiin sain pähkähullun idean matkani pidentämisestä. Se jännitys, epävarmuus ja haastavuus kuulosti mahdollisuudelta, jota en voi ohittaa. Näkisin ja kokisin niin paljon. En todellakaan ollut valmis tuollaiseen harppaukseen, mutta mahdollisuus ei odota, että olet valmis. Katsoin paremmaksi yrittää ja vaikka epäonnistua, kuin elää katumuksen uneliaisuudessa lopun elämääni.

”Your life doesn’t wait until you’re ready”
-Heidi Priebe

Elämä on niin lyhyt. Emme voi tietää kuinka monta päivää meillä on sitä jäljellä. Aivan sama, kuinka terveellisesti elämme, jokainen päivä vie meitä lähemmäs hautaa. Sen sijaan, että käyttäisin nuo aivan liian nopeasti kuluvat päivät toisten odotusten mukaan elämiseen, päätin yrittää. En tiennyt pystynkö siihen, mutta et saa koskaan tietää, ellet yritä.

”You will never know unless you try”
-Tuntematon

 

Kadunko mitään?

Kadun itsesäälissä rypemistä. Kadun itseni vertailemista muihin matkustajiin, joilla on enemmän rahaa, parempia varusteita, paremmat Facebook-sivut ja enemmän seuraajia Instagramissa (vink vink). Kadun malttamattomuuttani pysähtyä, ainaista kiirettä, vaikeuksissa vaikeroimista ja sitä, miten hankalalta hetkessä eläminen usein tuntui. Kadun määränpäästäni ja matkani päättymisestä haaveilemisesta vaikeuksien keskellä, sen sijaan, että arvostaisin niitä hetkiä sellaisenaan kuin ne olivat, kipuineenkin, mutta silti kauniin täydellisinä.

Mutta olen aina ollut malttamaton sielu. Pyöräilen nopeasti, syön nopeasti ja nukun nopeasti. Noiden raskaiden, haastavien päivien toistaminen yhä uudelleen ja uudelleen on opettanut minulle kärsivällisyyttä katsoa ja ihastella utuista auringonlaskua, sen hitaasti haalenevaa, puhdasta kauneutta kaukaisten vuortenhuippujen ahmaistessa sen syleilyynsä ja yön lepoon. Matka on opettanut enemmän, kuin kesken jättämäni koulu ja on paljon asioita, joita en kadu.

 

 

En kadu kokeneeni niin montaa erilaista kulttuuria, maistaneeni niin montaa ruokaa ja tavanneeni niin monia ihmisiä. En kadu tunteideni kertomisesta tytölle, johon ihastuin, enkä hänen luotaan lähtemistä. En kadu kylmiä öitä teltassa, paahtavia päiviä aavikoilla, yksinäisiä hetkiä satulassa, rajojeni kokeilemista, vierailematta jääneitä turistinähtävyyksiä enkä ainuttakaan polkemaani metriä. En koskaan kadu päätöstä jatkaa aina Uuteen Seelantiin asti.

Look, if you had one shot or one opportunity to seize everything you ever wanted in one moment, would you capture it or just let it slip?
-Eminem

 

Mitä olen sitten oppinut…

…ja mitä haluan matkaltani ottaa mukaan tulevaisuuteen, mitä se ikinä pitääkään sisällään?

Olen oppinut, että pystymme saavuttamaan paljon enemmän, kuin uskommekaan. Usein asetamme tavoitteemme sen mukaan, mihin uskomme kykenevämme, emme sen mukaan mitä todella haluaisimme. Meidän pitäisi uskaltaa haaveilla suuresti. Yllätyt positiivisesti, mihin kaikkeen kykenet, kunhan vain uskallat haaveilla.

Elämä ryöpyttää toisinaan vastoinkäymisillä, mutta vain testataksemme meitä. Tuntui miltä tuntui ja näytti miltä näytti, ratkaisu löytyy aina. Kuten Australialaisella kaverillani on tapana sanoa, ”there are no problems, only solutions” (ei ole ongelmia, vain ratkaisuja). Matka kyllä opettaa sinulle kaiken tarvitsemasi, paitsi ettei se opeta sinulle yhtään mitään, jos et koskaan aloita. Älä siis pelkää ystäväni. Jätä kotipesä ja hyppää elämäsi matkalle, siipesi kyllä kantavat sinua.

 

Kuva: Daniel Needham

Twenty years from now you will be more disappointed by the things you didn’t do than by the ones you did do. So throw off the bowlines. Sail away from the safe harbor. Catch the trade winds in your sails. Explore. Dream. Discover.
-Mark Twain

 

Tavattuani niin monta ihmistä niin lyhyissä tilanteissa olen joutunut tekemään nopeita päätöksiä siitä luottaako vai ei. Harva matkustusmuoto asettaa sinut yhtä paljon toisten ihmisten armoille. Olen oppinut lukemaan ihmisten aikomuksia ja olen yllättynyt siitä kuinka monet haluavat auttaa riippumatta siitä syövätko he haarukalla ja veitsellä pöydän ääressä, käsillä lattialla risti-istunnassa vai puisilla tikuilla jakkaran päällä, kunhan vain uskallan lähestyä ja olla pelkäämättä minulle vierasta ja tuntematonta.

2,5 vuoden tavaroiden mahduttaminen viiteen pyörälaukkuun on opettanut, kuinka vähän itse asiassa tarvitsemme. On ollut järkyttävää huomata, millaisen tavarapaljouden ja materialismin keskellä elämme. Joka tuutista tungetaan mainoksia: niitä on videot, radio, musiikki, lehdet ja kadun varret pullollaan. Rääkyen ne huutavat, kuinka pitäisi ostaa just nyt tämä viimeisin härpäke, hilavitkutin, langaton nenäkarvanpoistaja tai mikä tahansa muu turhake.

Ei ole sattumaa, että enemmän tavaraa omistavilla on enemmän stressiä. Maissa, joissa ihmisillä oli hyvin vähän, ei sellaiseen ollut varaa. Elämä oli kurjaa ja kovaa työtä, mutta eipä se stressitasokaan näyttänyt olevan kovin korkealla. Sen huomasi jo nenäkarvojen pituudesta.

 

Jaava

 

Jätettyäni perheeni ja ystäväni taakseni niin pitkäksi aikaa olen oppinut, kuinkä tärkeitä he minulle ovat. Kaiken tämän kokeminen on ollut valtava etuoikeus, mutta mitä silläkään on väliä, jos en voi jakaa sitä kenenkään kanssa? Sen vähäisen ajan jakaminen ihmisten kanssa, joita tapasin tien päällä, oli niin tärkeää ja tunsin aina suurta haikeutta sanoessani hyvästejä. Inhosin sitä hetkeä.

Silti, oli parempi jakaa nuo hetket ja muistot, joita kannan sydämessäni loppuelämäni. Jokainen hyvästi oli muistutus jakaa se vähäinen aika, mitä jäljellä on, sen sijaan, että räpeltäisin kännykkää, murehtisin tulevaa tai millä tahansa ”tärkeällä” olinkaan mieltäni kuormittamassa.

Joskus tuijottaessani edessä siintävää tietä oli hankala uskoa, että tämä tie veisi maailman toiselle puolelle. Siitä kun näkyi vain pieni murto-osa. Näin jälkeenpäin ajatellen se on hyvä symboli olla lastaamatta itseäni liikaa tulevaisuuden huolilla. Turha murehtia huomisen huolista ennen huomista, poljetaan nyt tämä päivä ensin.

Isojen projektien läpi vieminen ottaa aikaa. Aivot eivät jaksa kantaa liikaa kuormaa kerralla. Ei minun tarvinnut polkea Uuteen Seelantiin päivässä. Kunhan vain hoidin tämän päivän matkan tänään, niin siinä oli ihan tarpeeksi huolta kannettavaksi.

Pamir highway

Siltikään, nähtyäni, koettuani ja opittuani niin paljon, tämä matka ei ole ollut vastaus jokapäiväisiin ongelmiin. En ole löytänyt ikuista nuoruutta, elämäni rakkautta, elämän tarkoitusta, urastas en viitsi edes puhua ja viimeiset säästönikin paloivat pohjia myöten. Minulla on ja tulee aina olemaan ongelmia ratkaistavaksi ja kamppailen ihan samanlaisten kysymysten ja kipujen kanssa, kuin kaikki muutkin.

Kenties kaikkein tärkein asia tulevaisuuteni matkalle, minne ikinä se minua kuljettaakaan, on varmuus siitä, että vaikeudet kääntyvät aina voittoon ja lopulta aurinko paistaa sateen jälkeen, kunhan vain kieltäydyn luovuttamasta. Siispä toivon aina muistavani, että matkassa oli ennen kaikkea kyse oppimiskokemuksesta, mutta myös sen, mistä siinä ei ollut kyse:

Ettei siinä koskaan ollut kyse polkupyörästä.

40 000 km
2,5 vuotta
1013 päivää
32 maata

Uudesta Seelannista terveisin,
Markus

 

Lämmin kiitos kaikille minut majoittaneille, minua rohkaisseille, matkani tukijoille ja sen jakaneille, sitä seuranneille ja siten sen mahdollistajille. Kirjoitan postikortteja kovaa vauhtia. Jos olet matkaani tukenut, etkä vielä korttia saanut, toivoisin sinun ottavan yhteyttä ja kertovan osoitteesi.

 

Matka tilastoina:

 

Hajonneiden varusteiden lista:

-3 läppäriä
-4 puhelinta
-1 videokamera
-1 otsalamppu
-1 varavirtalähde
-2 telttaa
-1 makuupussi
-1 makuualusta
-1 etuhaarukka (pyörästä)
-2 pumppua
-2 tavaratelinettä
-4 vannetta
-3 napaa (pyörästä, itselläni on vain yksi)
-2 vaihtajaa
-2 jarrua
-19 pinnaa
-54 rengasrikkoa
-lukematon määrä pienempiä asioita

Kohokohtia maailmalta:

-Pisin päivämatka: 185 km, Georgia
-Pisin matka yhdessä maassa: 7000 km, 88 päivää, Kiina
-Pisin aika ilman suihkua: 12 päivää, Kirgisia ja Kazakstan
-Kylmin lämpötila: -17 C, Kiina
-Kylmin yö ulkona ilman telttaa: -9 C, Kiina (aavikkomyrsky tuhosi telttani)
-Pisin tunneli: 3911 m, Yunnanin provinssi, Kiina
-Kuumin lämpötila: +44 C, Australia
-Raskain lasti pyörässä: 20 litraa vettä ja ruokaa 10 päiväksi, Australia
-Pisin aika ilman maksettua majoitusta: 7 kk, Australia
-Korkein paikka: 4655 m, Pamir Highway, Tajikistan
-Matalin paikka: 155 m merenpinnan alapuolella, Turpan, Kiina

Unohtamatta myös hauskaa:

-Kauneimmat tytöt: Turkmenistan
-Paras ruoka: Iran ja Kiina
-Kaunein auringonlasku: Zadar, Kroatia
-Paras pyöräilykohde: Tajikistan
-Lyhyin päivämatka: 10 km, Tajikistan
-Paras majoitus: The Griya villas and spa, 5 tähden hotelli, Bali, Indonesia
-Paras kaupunki: Mashhad, Iran
-Kaunein asia, jonka toinen ihminen on minulle sanonut: Never give up!
-Paras maa: Uusi Seelanti

8 ajatusta aiheesta “Polkupyörällä Uuteen Seelantiin: Minä tein sen”

  1. Hei!
    Tämä oli parasta terapiaa minulle just nyt. Olen polkupyöräreissulla mieheni kanssa Aasiassa ja matkaa takana vasta viikko ja jo nyt ajatukset ovat vieneet minua takaisin siihen tuttuun turvalliseen kotipesään muusta puhumattakaan?
    Kokemusta pyöräilystä kyllä on jo avioliittomme alkuajoilta. Häämatkamme teimme 40v sitten Puolaan ja silloiseen Tsekkoslovakiaan. Minäkin sisimmässäni tiedän, että selviän kyllä kaikesta, mutta aina löytyy huolenaiheita ja mörköjä nurkista.
    Joten vielä iso kiitos sinulle kirjoituksestasi! Matkamme alkoi 15.1 ja tarkoitus on palata vapuksi kotiin, mutta saapas nähdä, josko matka vielä jatkuisi kuten sinulla.
    T. Ulla

    1. Hei Ulla ja kiitos mukavasta kommentistasi, se lämmitti mieltä 🙂

      Ottakaa vai hetki kerrallaan ja muistakaa, että elätte juuri nyt niitä päiviä, joita myöhemmin kaihoisasti muistelette kaverien vihertyessä (ihan turhaan) kateudesta. ”Nyt” on hyvä hetki, kun ”äsken” meni jo ja ”kohta” ei välttämättä tule ollenkaan.

      Onko teillä mitään blogia/instagramia mistä matkaa voisi seurata?
      Antoisia kilometrejä, myötätuulta ja turvallista matkaa 🙂

      Markus

    1. Kiitos. Kaikkein vaikein, mutta palkitsevin asia oli nimenomaan pitää fokus loppuun asti ja uskoa itseeni. Sen tuoman varmuuden myötä on hyvä lähteä toteuttamaan seuraavaa unelmaa 🙂

  2. Jaksan harvoin lukea blogitekstejä ajatuksella, mutta tässä oli vangitseva tarina! Mahtavaa, että reissu oli noinkin onnistunut, ja että pääsit perille kutakuinkin ehjänä ? oma matkakuume nousi silmissä, tässähän joutuu rinkkaa kaivelemaan. Parasta mahdollista jatkoa sulle ja kiitos tästä tarinasta!

    1. Kiitos palautteesta, mukava jos reissukuume on noussut. Siitä tiedän, että tämä postaus on tehnyt tehtävänsä. Antoisaa matkaa, sitten kun sellaisen aloitat.

  3. Moi, Markus. Olen lukenut mielenkiinnolla blogipostauksiasi matkasi aikana. Onneksi olkoon päämäärän saavuttamisesta ja omien odotustesi ylittämisestä (viittaan kohtaan, jossa mainitsit olevasi varma epäonnistumisesta). Elämässä on hyvä olla päämääriä, sillä ne antavat jonkun ”syyn” toiminnallemme ja siten pitävät yllä motivaatiota. Toki kuten olet varmasti matkallasi huomannut, itse päämäärän saavuttaminen ei välttämättä tunnu loppujen lopuksi niin kummoiselta, vaan matka päämäärään tuo hienoimmat muistot.

    Toivon sinulle tsemppiä reissunjälkeiseen elämään sopeutumiseen, sillä muutoksen suuruus voi yllättää, kuten olit itsekin kirjoittanut asettuessasi Australiassa vähän pidemmäksi aikaa aloillesi pitkän reissaamisen täyttämän jälkeen. Olen myös huomannut omalla kohdallani, että reissujen jälkeen sitä helposti on jotenkin tyhjä olo ja ei tahdo saada mitään aikaiseksi. Jotenkin mieli on täysin ymmällään, kun elämä ei yhtäkkiä muodostukaan reissaamiseen liittyvistä päivittäisistä rutiineista. Ihan samasta ilmiöstä on kyse esim. huippu-urheilijoiden kilpailu-uran jälkeen. Joillakin on vaikeuksia sopeutua, ja täyttävät tuon valtavan tyhjiön uhkapeleillä, päihteillä tms. Toki paljon riippuu myös luonteesta, miten muutokseen reagoi. Mutta siinä voi auttaa, jos on järjestänyt itselleen aktivoivaa toimintaa. Minulla on auttanut, että mahdollisimman nopeasti reissulta paluun jälkeen järjestää itselleen jotakin (kevyttä) ohjelmaa, ja mielellään ryhmässä tehtävää, jotta siihen tulee myös osallistuttua. Näin saa temmattua aivot mukaan uuteen ”rytmiin”. Toki en tarkoita tällä sitä, että pitäisi ”muovautua” yhteiskunnan asettamiin vaatimuksiin ja hypätä takaisin oravanpyörään. Tarkoitin sitä, että mieli ja kroppa tarvitsevat jotain toimintaa ja turtuvat passiivisuudessa. Näitä juttuja oletkin jo varmasti tullut miettineeksi, joten en tiedä oliko kommenttini aivan turha 🙂

    Tuntuuko sinusta muuten, että olet kokenut kaikki paikat, joista olet unelmoinutkin, vai vieläkö olisi mielenkiintoa ja paloa jatkaa reissaamista muualla maailmassa (Amerikat tai Afrikka)?

    1. Moi Aleksi ja pahoittelut kun vastaus on viipynyt näin pitkään.

      Reissun päättyminen oli itse asiassa hyvin tavallinen hetki, en tuntenut sen kummempaa mielihyvää kuin -pahaakaan. Reissu itsessään oli syy matkustaa, ei päämäärä kuten sanoit.

      Tunnen edelleen samaa halua matkustaa, kokea, nähdä ja tuntea uusia asioita. Sen lisäksi on halu panostaa tulevaisuuteen, joten voi olla että tulen Suomeen opiskelemaan jossain vaiheessa ja päädyn sitten uusille reissuille myöhemmin, aika näyttää 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *