Rahtilaivalla Uuteen Seelantiin

Näiden blogikirjoitusten välissä matkaani voi seurata Instagramissa ja Facebookissa

“Etkö nähnyt tuota liikennemerkkiä?” huusi mies oranssissa huomiotakissa Security-auton vieressä. Rahtisatamaan menevällä ainoalla tiellä polkupyörällä ajaminen oli kielletty. Vastaavissa tilanteissa olen aina jättänyt merkin huomiotta, mutta sataman tiukkojen turvatoimien vuoksi minun täytyi kääntyä takaisin ja liftata.

Satama oli täynnä punaisia, sinisiä ja valkoisia rahtikontteja. Isojen laivojen vieressä operoi valtavia, punaisia nostokurkia joiden keskellä miehet paiskivat töitä keltaisissa huomioliiveissä valkoiset kypärät päässä.

Australian tiukat rajatarkastukset eivät olleet kovinkaan tiukat. Mies, jolla oli suomalainen vaimo, tarkasti passimme ja toivotti hyvää matkaa. Laukkujani ei tarkastettu missään välissä, ei edes saapuessani Uuteen Seelantiin.

Rajamuodollisuuksien jälkeen meidät kuljetettiin laivalle. Se oli iso, sininen rahtilaiva, jonka kiikkeriä rappusia pitkin kannoin pyöräni ylös. Hyttini oli varsin tilava ja varustettu sinisellä lattiamatolla, neliön muotoisella ikkunalla ja pahan hajuisella vessalla.

Elämä laivalla oli kiehtovan ankeaa. Laiva oli täynnä kapeita käytäviä pehmeine mattoineen, metallisia kaiteita, ruostuneita putkia, pieniä ikkunoita, hydrauliikkaöljyä ja moottorin puksutusta. Hajut, äänet, laivan keinuminen, se tunnelma, mitä en missään muualla voisi kokea.

En ollut ainoa matkustaja. Minun kanssani oli keski-ikäinen saksalaispariskunta, nuori lentopelkoinen englantilainen, vanhempi ranskalaismies ja kirahvi, kansalaisuus tuntematon. Kirahviparalla ei ollut paperit kunnossa ja se jäi kyydistä viime hetkellä.

Olimme merellä viisi päivää. Ensimmäisen päivän aikana meille tehtiin turvallisuuskierros. Pelastusveneitä esittelevä mies neuvoi, kuinka pääsemme sisään, laitamme avaimen lukkoon ja käynnistämme sen “kas näin” ja sitten hän käänsi avaimesta. Mitään ei tapahtunut. Sitten hän yritti toista akkua, mutta sekään ei toiminut. Onneksi tuli opeteltua uimaan lapsena…

Laiva oli 280 metriä pitkä ja kuskasi kaikkea mahdollista elektroniikasta koneisiin, ruokaan ja aseisiin. Niiden kuljettamiseen maita pitkin tarvittaisiin 1300 rekkaa. Komentosilta oli 14 metriä merenpinnan yläpuolella ja sieltä avautuva maisema oli tarpeeksi tyhjä, jotta saatoin antaa ajatusteni tuulettua.

Matkani oli ollut upea kokemus. Seisoessani kannella tukka taakse päin hulmuten ajattelin kaihoisasti kaikkea kokemaani ja oppimaani: villisikoja teltan ympärillä Euroopassa, Iranilaista vieraanvaraisuutta, Tadjikistanin vuoristoja, teltan hajoamista kiinan autiomaassa talvella, Kaakkois-Aasian kosteutta ja Australian tyhjiä aavikoita.

Yli puolet matkastani kannoin epäonnistumisen pelkoa hartioillani. Vielä senkin jälkeen pelkäsin usein mitä yllättävää vielä voisi mennä pieleen. Olin epäillyt loppuun asti, että jotain voisi mennä vikaan ihan viime metreillä, mutta katsellessani Australian häviämistä kauas horisontin taa tiesin, ettei mikään enää pysäyttäisi minua.

Meri oli eristäytynein paikka koko kaksi ja puolivuotisen matkani aikana. Ulapalla ei ollut laivaa lukuunottamatta elonmerkkiä näkyvissä. Vain tyhjä, tummansininen meri, vaalea taivas ja silmänkantamattomiin jatkuva horisontti. Edes tutka ei havainnut tyhjyyden lisäksi kuin kaksi kilometriä vettä alapuolellamme.

Tuuli puhalsi navakasti. Iltaisin kiipesin kannelle katsomaan auringon valumista taivaanrannan taa. Sen jälkeensä jättämät kultaiset sävyt olivat voimakkaita vaahtopäiden reunalla. Illan pimetessä taivalla loisti kirkas täysikuu. Laivamme puski raivolla läpi pimeiden aaltojen ja tyhjyys ympärillämme tuntui aavemaisen kiehtovalta.

Päivät kuluivat ulkona kannella merta ihastellen, muiden matkustajien kanssa korttia pelaten, herkullista ruokaa syöden ja kirjoja lukien. Kolmantena yönä aloin tulla hieman merisairaaksi, sillä laiva heilui niin, että lähes tipuin sängystäni.

Olen usein kuullut, ettei Uuteen Seelantiin voi mennä polkupyörällä, koska siinä on meri välissä. Mutta laivan kuntosalilla oli kuntopyörä. Sen päällä kävin hikoilemassa kerran päivässä ja ihmettelin samalla, että miten niin ei muka voi.

Viimeisenä aamuna nousin katsomaan auringon nousua. Oli pilvistä ja sumuista. Oli vielä hämärää, kun kapteeni osoitti etuoikealle ja sanoi “tuolla on majakka”. Ryntäsin tutkan äärelle ja se vahvisti epäilykseni oikeaksi: Uusi Seelanti.

Hiljalleen valo kirkastui ja taivas aukeni. Seurasimme Uuden Seelannin itärannikkoa koko päivän. Sen keltaiset jyrkänteet, vihreät vuoret ja kauniit rannat olivat siitä näystä pitkään haaveilleille silmille iloista katseltavaa.

Saavuimme myöhään Aucklandiin. Täysikuu möllötti taivaalla. Vasemmalla puolellani töröttävän tulivuoren synkkä siluetti paistoi vasten kirkasta tähtitaivasta. Aucklandin valot levittäytyivät valtavana merenä pitkin rannikkoa. Minä seisoin kannella katsellen kaupungin yllä räiskyviä ilotulituksia leveä virne naamallani.

Minä tein sen. Matka Uuteen Seelantiin oli päättynyt.

Markus