Australia 6

Suunnitelmat uusiksi

Saapuessani Brisbaneen minulla oli rahaa vain 10 dollaria, pankkikorttini ei toiminut eikä minulla ollut aamulla Toowoombasta lähtiessäni edes yösijaa tiedossa. Olisin ollut pulassa ilman Papua, Tuuliaa ja Hannua, jotka majoittivat minut siihen asti, että sain siirrettyä rahaa ja nostettua sen käteiseksi Kaisan tilin kautta.

Olin heidän vieraanaan muutaman päivän. Noiden päivien aikana minun piti päättää, mitä tehdä seuraavaksi. Kukkaron pohja alkoi ammottaa tyhjyyttään ja järkevä siirto olisi kai ollut ensimmäisen lennon varaaminen Uuteen Seelantiin, mutta olin asettanut itselleni viimeisen haasteen, enkä halunnut perääntyä.

Matkani viimeisenä haasteena halusin päättää sen meriteitse. Purjehdusaika Uuteen Seelantiin oli käytännössä jo ohi, mutta en voinut hyväksyä epäonnistumistani laivan löytämisen suhteen, jos en antaisi kaikkeani. Päätin lähteä kiertämään purjehdusseuroja paikan päällä. Vierailisin niissä kaikissa Brisbanen ja Sydneyn välillä ja vasta sitten turvautuisin lentokoneeseen.

Se oli uhkarohkea suunnitelma, sillä elämä tien päällä söisi vähiä rahojani niin, etten ollut lainkaan varma olisiko minulla tarpeeksi rahaa ostaa lentolippua Uuteen Seelantiin, jos epäonnistuisin.

Angela & Roland

Oli kuuma päivä, kun saavuin Brisbanen purjehdusseuran luo. Pitkä rivi mastoja levittäytyi laitureiden molemmin puolin kohti tummansinistä merta. Veneilijät kuskasivat tavaroita laivoihinsa, joku maalasi omaansa, kaikkialla oli touhuaminen menossa.

Kävelin järjestelmällisesti kaikki laiturit päästä päähän ja kysyin jokaiselta tapaamaltani ihmiseltä. Kolmen tunnin jälkeen olin kysynyt kaikkialta ja jättänyt vessan ilmoitustauolle lapun. Päätin kiirehtiä vielä saman päivän aikana Port of Brisbaneen kyselemään rahtilaivoja.

Olin jo taluttamassa pyörääni pois parkkipaikalta, kun vatsanpohjasta kurnaisi niin, että korttelin jokainen kissa valahti kateudesta vihreäksi. Päätin istua alas syömään kymmeneksi minuutiksi.

Lapioidessani kaurapuuroa suuhuni siinä rotvallin reunalla puun varjossa näin hieman vanhemman pariskunnan kävelevän pysäköintialueen reunalta kohti purjehdusseuran ovia. Naisella oli pitkät, vaaleat hiukset, siniset silmät, ruusunpunaiset posket ja keltaiset caprihousut. Miehellä oli yllään tumma kauluspaita, shortsit, ja hänen olemuksestaan paistoi arvokkuus ja elämänkokemus.

Pitäisiköhän minun kysyä vielä heiltä, mietin. Toisaalta miksi vaivautuisin? Olinhan jo kiertänyt kaikki veneet ja päättänyt lopettaa siltä päivältä. Mutta toisaalta, ehkä juuri siinä kulki ratkaisu ongelmaani. Ja pahin mitä voisi tapahtua, olisi kieltävä vastaus ja mukava juttutuokio.

“Anteeksi, satutteko tietämään ketään, joka olisi menossa veneellä Uuteen Seelantiin?” kysyin heidän kävellessään kohdalleni.

“Uuteen Seelantiin? Ei, emme me tiedä, valitettavasti.” nainen vastasi.

“Ei se mitään. Kyselen vain, kun olen tehnyt polkupyörämatkaa Euroopasta Uuteen Seelantiin 2,5 vuotta ja haluaisin päättää matkani laivalla.” selitin.

“Vau. Tuolla pyörälläkö olet polkenut koko matkan?” nainen hämmästeli.

Naisen nimi oli Angela ja hän oli kotoisin Saksasta. Hänen miehensä, Roland, oli Sveitsistä ja yhdessä he olivat purjehtineet maailmaa ympäri jo neljä vuotta. Vaihdoimme hieman tarinoita ja sitten he kutsuivat minut liittymään heidän mukaansa kahville.

Olin periaatteessa päättänyt jo kiirehtiä rahtisatamaan, mutta minulla oli jännä tunne. Sellainen kutina, että minun kannattaisi tutustua heihin. Olin jo matkallani oppinut kuinka tärkeää spontaanisti luodut ystävyyssuhteet ovat. Päätin kuunnella tuota kuiskuttelevaa ääntä, joka selvästi viesti, että minun tulisi nyt liittyä uusien ystävieni seuraan.

Vastaillessani heidän uteliaisuutta pursuaviin kysymyksiin tuntui, kuin jokainen vastaukseni olisi vain nostanut enemmän ja enemmän uusia kysymyksiä. Rupattelin heidän kanssaan muutaman tunnin kysymyksiin vastaillen ja heidän matkastaan udellen.

Jatkoin vielä iltapäivän aikana matkaani. Muutaman päivän päästä, kun olin jo tekemässä Brisbanesta lähtöä Angela laittoi minulle viestin ja kysyi voisinko auttaa heitä parin päivän ajan heidän laivallaan sen valmisteluissa. He lupasivat minulle majoituksen laivalla. En ollut koskaan ollut purjeveneessä, joten päätin uteliaisuuttani mennä.

Kun rahat loppuvat

Heidän laiva oli helppo löytää satojen veneiden joukosta: siinä oli sataman korkein masto. Vene oli 17 metrinen valkea Monohulu, jolle he olivat antaneet nimen Scallywag. Siinä oli kaikki kodin mukavuudet, kuten ilmastointi, jääkaappi, vessa ja kaksi ruskeaa ukulelea seinällä. Vasemman puoleinen kaasuliesi ei aina syttynyt ja lattia narahti jääkaapin kohdalla. Se oli sellainen kiva pikku koti veden päällä.

Ensimmäisenä päivänä autoin kikkitaljan irroittamisessa. Muuta en sitten oikein tehnytkään. Opin, että purjeveneessä on aina jotain korjattavaa ja osat maksavat hunajaa. Esimerkiksi pieni metallinen kiinnike, johon köydet kiinnitetään, saattaa maksaa 40€.

Hyttini oli mukava, ehkä hieman ahdas tosin. Illalla kömpiessäni sänkyyn aallot paukuttivat veneen pohjaa kumeasti. Tuuli puhalsi ulkona köysissä vinkuen. Laiva keinui rauhallisesti, ensin laituriin päin nojaten, sitten laiturista pois päin niin, että kiinnitysköydet narahtivat äänekkäästi niiden pingottuessa kireälle.

Aamulla kömpiessäni rappusia ylös kannelle näin jo kaukaa minkä virheen olin edellisenä iltana tehnyt. Olin lukinnut pyöräni laiturin läpi kulkevaan pilariin, mutta en tullut ajatelleeksi, että vuorovesi nostaisi laituria ja sen päällä olevaa pyörää. Tolppa oli pohjassa kiinni, eikä liikkunut, eikä myöskään siihen lukittu pyöräni.

Tämän seurauksena nouseva laituri oli puskenut takarengasta sellaisella voimalla, että puolet pinnoista olivat katkenneet, takavanne banaanin muotoisella solmulla ja takavaihtaja 45 astetta vinossa. Se siitä takarenkaasta.

Päivä sai kuitenkin mieluisan käänteen, kun viimein löysin laivayhteyden Uuteen Seelantiin. Puoli vuotta sen löytämiseen oli mennyt, mutta olin viimein löytänyt laivan! Mikä riemun päivä.

Koko matkani ajan olen pelännyt rahojeni loppuvan kesken. Nyt kun jouduin maksamaan rahtilaivasta ja pyörän korjaamisesta yhteensä 1000€, ei minun tarvinnut siitä enää huolestua, sillä nyt ne viimein loppuivat.

Olin myös onnellinen löytäessäni yön aikana veteen tippuneen oikean kenkäni, sillä sellaisen kaupan löytäminen, joka myisi minulle vain oikean jalan kengän puoleen hintaan, olisi kai vaikeampaa, kuin vaikkapa laivayhteyden löytäminen Uuteen Seelantiin. Tällaisia murheita sitä ihmisellä on, kun budjetilla matkustaa.

Kuukausi purjeveneessä

Minun täytyi odottaa rahtilaivaa kokonainen kuukausi. Koska rahani olivat jo loppuneet, en mitenkään voisi majoittua hostellissa noin pitkäksi aikaa. Sohvasurffauskaan ei toisi siihen ratkaisua, sillä kukaan ei haluaisi toista vaivoikseen kuukaudeksi.

Angelan ja Rolandin kuullessa tilanteesta he olivat innoissaan, sillä heidän laivansa tarvitsisi paljon valmisteluita ennen heidän kolmen kuukauden vierailuaan kotona. Lisäkäsi olisi heille tervetullut apu ja minun ei tarvinnut miettiä minne mennä rahattomana. Ajatella, etten olisi heitä koskaan tavannut, jos en pari päivää sitten olisi päättänyt jäädä kymmeneksi minuutiksi parkkipaikalle syömään.

Noiden päivien aikana opin tuntemaan Angelan ja Rolandin sydämellisinä ihmisinä, joille luonnon suojelu, rennosti ottaminen ja hyvä juusto olivat tärkeitä. Heidän tapansa hoitaa asioita oli rauhallinen. Aamun he aloittivat keittämällä kupillisen kahvia ja kömpimällä sitten takaisin sänkyyn sitä nauttimaan.

Odotellessani heitä sängystä ylös nautin raikkaista aamuista kahvia juoden ja päiväkirjaa kirjoittaen pienten kalojen hyppiessä tummassa vedessä. Heidän noustuaan istuimme syömään aamupalaa ulkona. Loppupäivän hoidin pieniä askareita, luin pinon kirjoja ja kumosin pannullisen mustaa kahvia. Vatsaparkani.

Tein kaikkeni ollakseni heille avuksi niin paljon kuin mahdollista. Erään kerran, kun kysyin Angelalta voinko tehdä jotain, hän katsoi minua virnistäen ja sanoi “Mene ja etsi itsellesi tyttö”. Lähdin satamasta mielessäni jokin tumma herkku. Tulin takaisin suklaalevyn kanssa.

Eräänä viikonloppuna irrotimme köydet ja purjehdimme merelle yöksi. Tuijotin horisonttia mietteissäni auringon valuessa hitaasti taivaanrannan taakse jättäen jälkeensä pehmeän kerroksen oranssinhehkua poutapilvien reunalle. Kaksi ja puoli vuotta olin antanut kaikkeni ja vain tuo meri enää päämääräni ja minun välissä.

Raikas meri-ilma, harmaakylkiset delfiinit, kirkas tähtitaivas ja vapauden tuntu saivat minut haaveilemaan purjeveneen ostamisesta. Meri oli minulle uusi kokemus. Se oli kiehtova, mystinen, ruuhkista eristäytynyt elementti täynnä seikkailuja ja luonnon rauhaa äärimmillään.

Pyöräilemisessä ei ollut enää mitään uutta, mutta meri oli minulle täysi arvoitus. Tuon viikonlopun jälkeisinä iltoina kävelin usein meren rannalla, istuin rantakallioilla, tuijotin tyhjyyteen ja katselin lahden toisella puolella syttyvien rahtisataman valojen tuikkimista yhdessä kirkkaan tähtitaivaan ja kasvavan kuun kanssa.

Viimeisenä iltana mieleni täyttyi jännityksestä, kun jälleen kerran keltaiset valot nostokurkien päällä loistivat rannan toisella reunalla. Olin kuullut niin paljon Uudesta Seelannista, sen luonnosta ja kauneudesta ja ystävällisistä ihmisistä.

Kahden ja puolen vuoden pituinen matkani tulisi viimeinkin päätökseen. Olin innoissani uusista seikkailuista, mutta katselin myös kaihoisasti taakseni. Elämäni ensimmäinen suuri seikkailu olisi pian takana. Vaikka voisin aina aloittaa uuden, en koskaan enää tulisi olemaan niin vasta-alkaja, epävarma, pelokas ja kokematon. En koskaan enää kokisi sitä samaa epäröintiä.

Matka oli opettanut niin paljon ja sitä ajatellessa haikeus kääntyi kiitollisuudeksi viimeisen päivän kääntyessä hiljalleen viimeiseksi yöksi viimeisessä maassani ennen Uutta Seelantia.

Markus