Australia 5

Tämä kertomus on jatkoa tälle postaukselle, suosittelen lukemaan sen ensin.

Alku aina hankalaa

Saapuessani Toowoombaan olivat fiilikseni sekavanlaiset.

Ensimmäisinä aamuina kävellessäni rappusia ylös näin ikkunasta vehreän golfkentän täynnä kirjavia papukaijoja punaiset siivet välkkyen valkoisten kookaburrien kirkuessa repivästi kauempana.

Katsellessani ulos tajusin, ettei tuo maisema muuttuisi puoleen vuoteen. Olo oli jumissa. Sisällä ollessa tuntui aluksi, ettei auringonvalo riitä, sillä viimeiset kaksi vuotta olin viettänyt joka päivä ulkona. Minulla tuli ikävä satulasta levittäytyvää panoraamamaisemaa valtavan taivaan alla, utuisia auringonlaskuja aavikoilla ja tyhjien vuorten hiljaista kauneutta. Kaipasin villiä erämaata, raikkaiden aamujen tuoksua ja pyörämatkaamisen itsenäisyyttä.

Muutos tien päältä takaisin normaaliin elämään oli valtava. Minut oli pitänyt liikkeellä hyvin pitkälti vapauden tunne, jokapäiväisen elämän ennakoimattomuus, spontaanius ja jännitys. Olen usein kuullut olevani hullu, mutta edellä mainittujen asioiden puuttuminen normaalista elämästä sai minut epäilemään kaikkien muiden olevan. Siis tarkoitan vain, come on! Hulluhan sitä paikalleen asettuisi.

Alku oli shokki.

 

Rutiineja

Kenties ei ole yllätys, että nukuttuani kaksi vuotta missä lystää hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, ja polkien päivästä toiseen kohti liekehtiviä auringon nousuja, mieleni oli edelleen liikkeessä, vaikka olin pysähtynyt.  Vähän kuin karusellista hyppäisi pois. Liike pysähtyy, mutta päässä vielä pyörii hetken. Hiljalleen se tasoittuu ja olo palautuu normaaliksi.

Alkushokin väistyttyä aloin nauttia normaalin elämäntyylin eduista, kuten siitä, ettei minun tarvinnut murehtia joka ilta mihin pystyttäisin telttani. Oli hienoa pystyä peseytymään päivittäin, syömään normaalia ruokaa ja jakamaan ateriahetket perheen kanssa.

Aloin hiljalleen löytää rutiineja arkea sujuvoittamaan. Rutiiniksi muodostui kahvikupin keittäminen aamulla, jonka yhteydessä perheen papukaija yleensä lehahti olkapäälleni, rääkäisi kovaa oikeaan korvaani ja paskoi paidalleni. Aika herätä, poika!

Autettuani lapset kouluun alkoi vapaa-aikani. Toowoomba on siitä hyvällä paikalla, että pyörätreenejä varten löytyy mainioita mäkiä. Laskin yleensä jyrkän, 700 metriä korkean mäen alas halkoen maaseutumaiseman läpi kohoavia vuoria. Sitten poljin tasamaa-osuuden. Jos sattui vastatuulinen päivä, sekin kävi harjoituksesta. Lopuksi runttasin mäet täysillä takaisin, niin, että reisissä raikui.

Siinä mutkista varoittavan liikennemerkin kohdalla alkoi maitohappo yleensä paahtaa reisissä, sitten tuli hieman helpompi, lähes tasainen osuus ja sitten siinä vasemmalta tulevan pikkuristeyksen kohdalla alkoi heikottaa niin, että herkempää hirvittää. Sillä tavalla minä rääkkäsin kehoani tunnin-pari päivässä.

Treenin jälkeen sitten istuin kirjoittamassa kirjaa, lukemassa tai kävin tapaamassa kavereita. Kävin välillä ihmettelemässä piknik pointilta avautuvaa maisemaa kohti Brisbanea. Joskus katsellessani taivaanrannassa lipuvia hahtuvapilviä pohdin, millaista olisi, kun puolen vuoden päästä laskisin tuon mäen alas. Miltähän se tuntuisi?

Illalla lasten tullessa koulusta autoin heille välipalaa, laitoin pyykkiä ja hoidin sellaisia ihan normaaleja kotiaskareita, kunnes oli aika mennä nukkumaan. Ja niin päivät Towoombassa kuluivat.

Toowoomba

 

Kavereita

Noiden päivien aikana nautin etuoikeudesta, jollaisesta en tällä matkalla vielä ollut päässyt osakseni, nimittäin kavereiden tapaamisesta uudestaan ja uudestaan.

Tapasin Mathewin sohvasurffaussovelluksen kautta. Hän oli reilu kolmikymppinen fysioterapeutti, jolla oli laineilevat, haalean ruskeat hiukset ja raidallinen kauluspaita. Hänellä oli haaveenaan purjehtiminen maailman ympäri ja kotonaan hän kasvatti punaisia chilejä. Hänellä ei ollut puhelinta lainkaan, vaan kaikki tapaamiset hän sopi etukäteen sähköpostin ja Facebookin kautta.

”There are no problems, only solutions” (ei ole ongelmia, vain ratkaisuja) hän tapasi sanoa. Pidin hänen asenteestaan.

Toowoomba

Toowoomba

Toinen kaverini oli saksalaistyttö Carina, joka oli myös au pairina. Hän oli pitkä, silmälasipäinen tyttö jolla oli pitkät, ruskeat hiukset ja siniset silmät. Kiinnitin hänessä ensimmäisenä huomiota hänen positiivisuuteensa ja ”tottakai se on mahdollista”-asenteeseen.

Carinan seurassa huomasin omankin ajattelun ikään kuin aktivoituvan uudella tavalla, siis siten, että aloin etsiä omasta elämästäni positiivisia asioita ja negatiivisiin en suhtautunut lainkaan niin vakavasti.

Toowoomba

Toowoomba

 

Toowoombasta tien päälle

Valitettavasti en ehtinyt tutustua moneenkaan ihmiseen, sillä aikani Toowoombassa tuli tiensä päähän yllättäen ja arvaamatta.

Halusin puhua eräästä ongelmasta perheen vanhempien kanssa ja eräänä iltana istuimme sohville lasten jo mentyä nukkumaan. Valitettavasti siitä ei tullut rakentavaa keskustelua. Ei siinä etsitty pääsyytä vaan syypäätä. Ilmapiiri teki täyskäännöksen kymmenessä minuutissa.

Ymmärtäminen, keskusteleminen ja kompromissien etsiminen, nuo kolme avainta hedelmälliseen keskusteluun, loistivat poissaolollaan. Olin tyrmistynyt, sillä esitin asian niin hienovaraisesti, kuin vain osasin.

Seuraavana aamuna pakkasin kamani, heitin vuodevaatteet pyykkikoriin, nollasin tehdasasetukset kännykkään (jota olin lainannut perheeltä omani mentyä rikki), jätin kännykän pöydälle, lastasin laukut pyörän tarakalle ja häivyin.

Vierailin toisen suomalaisperheen luona, johon olin tutustunut Toowoombassa ollessani. Heidän huolenpito ja välittäminen olivat juuri se, mitä sillä hetkellä tarvitsin eniten. Tunsin itseni hyväksytyksi ja tervetulleeksi, ja minulla olit tilaa antaa sekavien ajatusteni virrata vapaasti.

Sain heidän vanhan puhelimensa käyttööni, mikä oli suuri helpotus palatessani taas elämään tien päällä. Illalla lämpesi grilli, jonka jälkeen nukahdin väsyneenä. Hyvästellessäni heitä seuraavana aamuna kahdeksan vuotias Elli sanoi, ettei haluaisi minun lähtevän, haki sitten pyörästään heijastimen, ojensi sen minulle ja halasi. ”hyvää matkaa Uuteen Seelantiin” hän sanoi lopuksi. Elliä en helpolla unohtaisi.

Kävin tapaamassa Mathewia ja Carinaa ennen lähtöäni. Sitten laskin mäen alas piknik pointilta kohti Brisbanea. Taakse jäivät tutuiksi tulleet treenimäet, uudet ystävät, arkirutiinit ja Toowoomba. Edessä polveili utuisia kumpareita kohti tuntematonta.

Toowoomba

Minulla ei ollut hajuakaan minne mennä tai mitä tehdä. Rahaakaan ei ollut taskussani kuin kymmenen dollaria. Sehän ei olisi ollut lainkaan ongelma, jos pankkikorttini toimisi Australiassa, mutta kun ei toimi. Yöpaikkaakaan minulla ei ollut, sillä enpä juuri ehtinyt paluutani tien päälle valmistella, mutta taisin tämän kirjoitukseni alussa mainita kaipaavani yllätyksellisyyttä.

”There are no problems, only solutions” kaikui päässäni Mathewin sanat. Jotain oli jäänyt Toowoombassa tapaamiltani ystäviltä mukaan, sillä tiesin asioiden lopulta järjestyvän parhain päin, vaikkakaan minulla ei ollut aavistustakaan miten.

Vaikka asiat saivat ikävän käänteen, tuntui tien päälle palaaminen hyvältä. Tilanteeni oli kieltämättä haasteellinen, mutta jos haluaisin helppoja kotioloja, en olisi koskaan aloittanutkaan. Minulla ei ollut yösijaa, rahaa eikä tietoa huomisesta, mutta sain takaisin vapauteni, itsenäisyyteni ja polkupyöräni.

I got my mojo back!

Markus

Kiitos matkani tukemisesta Rio, Pauliina, Aino-Maija, Sari, Nejat & Melike, Marek, Riina ja Tomi. Tuellanne on ollut iso merkitys.

Kiitos tarinassa mainittu suomalaisperhe avustanne Toowoombassa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *