Australia 4: New South Wales

“Each of these people has achieved so much but what every one of them did was dare to dream. It is a powerful thing and we must all learn to do it.”

-Martin Pistorius

Yhteistyössä:

Unelma

Majakkarakennuksen valkoinen sivu kylpi ilta-auringon kultaisessa valossa. Tummansininen meri levittäytyi kaukana alhaalla tiheän, matalan pusikkometsän alla. Rantaviiva halkoi jylhästi kohti utuista horisonttia vaahtopäiden kuohutessa sametinpehmeää hiekkarantaa vasten.

Kontrasti säkenöi taivaan ja meren välillä villisti, harsomaisesti, luomavan kauniisti. Sen katsojalle, hänelle, joka oli tullut kaukaa, meren lumo oli kiehtova. Sen toisella puolella kaukana oli maa, josta olin kuullut paljon, tiennyt vähän ja nähnyt en koskaan. Maa, jonka vuoksi oli monta hikipisaraa valunut. Unelma. Päämäärä. Uusi Seelanti.

Olin haaveillut Uuteen Seelantiin pääsemisestä koko matkani ajan, enkä oikein koskaan uskonut sinne pääseväni, mutta olin sentään uskaltanut haaveilla. Meren yli katseleminen, sen ajatteleminen, että haaveesta tulisi totta, tuntui hieman epätodelliselta, mutta aloin sentään nyt jo ymmärtää saavuttavani sen, jos mitään yllättävää ei tapahtuisi. Sen jälkeisestä ajasta en ole oikein aiemmin edes uskaltanut haaveilla, se kun on tuntunut niin mahdottoman etäiseltä ajatukselta.

Nojasin Byron Bayn majakkarakennuksen valkoista aitaa vasten, hetkeksi pysähtyen ja katsellen kauas meren taa. Niin lähellä, mutta vielä niin kaukana. Olin Australian itäisimmässä pisteessä. Ympärillä parveili paljon turisteja vihreällä nurmikaistaleella istuen ja auringonlaskusta nauttien. Majakka törrötti jylhää yksinäisyyttään tyhjän sinitaivaan alla.

Sisämaahan

Jätin rannikon taakseni ja poljin kohti sisämaata ja vuoristoja. Uusi Seelanti saisi odottaa vielä pidempään, mutta viimeinen välitavoitteeni ja osa unelmaani, Sydneyn oopperatalo oli nyt kirkkaana mielessäni.

Poljin hyväkuntoisia, mäkisiä teitä pitkin. Australian maaseutu helli kauniilla teillä, ja rankaisi kuumuudella ja kosteudella. Oma saituuteni puolestaan löi näpeille, sillä etutavaratelineeni sälähti kappaleiksi. Se oli hajonnut jo kiinassa ja oli pysynyt kasassa putkiliittimillä, mutta oli kai viimein aika hankkia uusi.

Saavuin Lismoren pikkukaupunkiin myöhään iltapäivällä. Tunnelmaa loivat vanhanaikaiset rakennukset puolityhjien katujen varsilla. Löysin pyöräkaupan puoli tuntia ennen sen sulkeutumista ja jatkoin matkaani uuden etutavaratelineen kanssa. Sinä iltana telttapaikkan löytäminen oli haastavaa, sillä Australian maaseudulle tyypilliseen tapaan pellot ja metsät olivat aidattuja karjaa varten.

Nukuin pienellä levähdysalueella, jonka viereisessä talossa asuva valkeaan aamutakkiin pukeutunut, tummatukkainen nainen toi minulle pitsapalan. Katsoin naisen poistumista kiitollisin mielin. Söin iltapalaa viereisten puiden jäädessä synkäksi siluetiksi tummenevaa taivasta vasten. Päivän raskas kuumuus vaihtui illan viileyteen autotien hiljentyessä yön piemydessä.

Seurasin syrjäistä hiekkatietä itärannikolle tyypillisen tiheän metsän ympäröimänä. Harvojen ohi ajavien autojen nostattama ruskea pöly leijaili ilmassa ohuena verhona pitkään autojen jo kadottua kauas mutkien taa. Metsätien voimakkaan syvä hiljaisuus tuntui painostavalta.

Jimmy

Vesivarastojen vähetessä työnsin pyöräni pihaan tien vasemmalla laidalla. Pihalla oli muutamia autoja ja talon verannalla vihreään hihattomaan paitaan pukeutunut keski-ikäinen mies höpötti puhelimeen. Talo oli beigen värinen, maasta korotettu lautatalo, jossa joka paikka joko repsotti, törrötti tai haritti. Pitkä mies, jonka pulleita kasvoja peittivät pulisongit, tuli esittäytymään Jimmyksi.

“Hei, miten menee” Jimmy kysyi.

“Kiitos hyvin, tulin vain kysyäkseni vettä” vastasin.

Jimmy hymyili ja kutsui minut puutarhaansa lepäämään ja lupasi minulle telttapaikan. Puutarhassa sivurakennusten ympärillä lojui tavaroita hujan hajan. Kolme koiraa juoksenteli ympäri pihanurmea. Sain laittaa telttani puutarhaan ja käydä suihkussa. Myöhemmin hän laittoi illalliseksi tuhansien pomppujen sitkostamaa kengurun lihaa.

Jimmy oli metka kaveri. Hän oli muuttanut Amerikasta Australiaan, teki ammatikseen valkokuvausta ja halusi säästää ympäröivän metsän jonkun hyväntekeväisyyskampanjan kautta. Hän eli keskellä metsää, paikassa johon edes Telstran matkapuhelinverkko ei yltänyt, keitti vahvaa kahvia ja käveli kumpparit jalassa. Katsellessani hänen touhuilua tuossa repaleisessa korpikartanossa en malttanut olla ajattelematta miten helppo tuollaiseen paikkaan olisi erakoitua.

Sitä vaaraa Jimmyllä ei näyttänyt olevan. Hänen ympärillään pyöri naapureita, tai siis ne harvat muut, jotka siellä asuivat ja Workawayn kautta tulleita vapaaehtoistyöntekijöitä. Jimmyllä oli kyky houkutella ihmisiä ympärilleen jopa tuollaisessa sivistyksen hylkäämässä takametsien turveluolassa.

Mikäpä minulla oli pelatessa biljardia, istuessa verannalla ja kuunnellessa lintujen laulua lähimetsien kätköistä. Mies, jolla oli kikkara parta, oli keksinyt biljardipelin, jota voi pelata kolmestaan. Sitä me läiskimme menemään aikamme kuluksi.

Vuorilla

Lähdettyäni Jimmyn luota päivät olivat rattoisia ja rauhallisia. Nukuin metsien kätkössä, ilmaisilla leirintäalueilla tai missä lie. Puiden oksat roikkuivat köynnöksiä täynnä, kuin nuutumaisillaan helteestä. Tie mutkitteli kumpareiden ja kullankeltaisten viljapeltojen yli yläpuolella päilyvän, puolipilvisen taivaan huokuessa keskikesän elon voimaa.

Virkistyin tien alla virtaavassa joessa. Hyppäsin narukeinusta ilmaan, sukelsin virkistävään veteen, kiipesin jyrkälle rantakalliolle ja hyppäsin uudestaan. Kiire minulla ei ollut mihinkään, sillä päivät hellivät huolettomuutta, kuin lapsuuden kesät konsanaan.

Nautin papukaijojen virheiden, punaisten ja sinisten siipien välkkymisestä auringon kultaamien lehtimetsien keskellä. Kumpuilevien keltaisten niittyjen keskellä mustat, vihaisen näköiset lehmät ja  pienet vuohet vaeltelivat rauhallisesti.

Elämä vuorilla oli hienoa. Poljin yli 1400 metrin korkeudessa. Ympärilläni levittäytyi laaja panoraamamaisema välillä metsän ympäröimänä, välillä aueten, paljastaen vuoret sinertävänä kaukana horisontissa. Katsoessani taivaanrannassa levittäytyviä repaleisia muotoja minusta tuntui, kuin tähystäisin tulevaisuuteen. Vähät tiesin, miltä se näyttäisi läheltä, mutta minulla oli sellainen utuinen kuva, mitä siellä saattaisi odottaa.

Eräänä aamuna kahvi loppui ja hetkeä myöhemmin pudotin ja hajotin kännykkäni. Tuskan määrä oli sanoin kuvaamaton. Tuollaisesta vastoinkäymisestä yli pääseminen ei ole helppoa, kun on kaukana asutuksesta, yksin, toisella puolella maapalloa. Onneksi sentään kännykkä oli niin vanha, ettei sen hajoamista tarvinnut surra.

Olen usein miettinyt millaista tämän matkan tekeminen ilman älypuhelinta olisi. Kännykkä on minulle kartta, navigaattori, taskulamppu, keino pitää yhteyttä, kirja ja ainoa kelloni. Olin iloinen, että minulla oli mahdollisuus nyt kokeilla. Huomasin, että oli vapauttavaa ja oikeastaan kivaa, kun puhelin ei ole häiritsemässä koko aikaa. Eksyminen sen sijaan ei ollut.

Poljin mutkittelevaa tietä alas. Vietin yöni ilmaisella leirintäalueella ja peseydyin viileässä joessa. Illalla sade saapui kuten joka ilta, synkentäen taivaan dramaattisesti, piiskaten villisti telttakangasta, jättäen jälkeensä kostean raikkauden ja häipyessään paljastaen laskevan auringon vielä kerran ennen sen katoamista vuorten syleilyyn.

Kännykkäni hajottua arvioin ajan auringosta. Heräsin sen noustessa ja etsin yösijani hämärän laskeutuessa. Navigoiminen ei itsessään ollut hankalaa, sillä vuorilta laski vain yksi tie alas, mutta oli hankala arvioida etäisyyksiä ja poljettua matkaa.

Viimeinen tauko

Pohjoisterritoriossa minut majoittanut Michelle oli muuttanut Newcastleen vanhempiensa luokse ja olin saanut kutsun tulla heidän vieraakseen. Ongelma olikin nyt löytää perille ilman kännykkää ja osoitetta.

Erään pikkukaupungin huoltoasemalla renkaita täyttäessäni nuori perhe tuli kysymään tarvitsenko apua. Sain yhdistettyä läppärini heidän puhelimen nettiin ja sitä kautta yhteyden Michelleen. Otin kamerallani kuvat reitistä ja kirjoitin paperille ylös jokaisen risteyksen, josta minun tulisi kääntyä. Siinä sitten törrötin risteyksissä lappu kourassa, huuli pyöreänä, ihmetellen vieläkö on pitkälti seuraavaan käännökseen vai joko se pahuksen risteys meni jo.

Michelle oli 13. henkilö, jonka olen tavannut tällä matkalla enemmän, kuin kerran. Se ei ole paljon kahdessa vuodessa. On aina ilahduttavaa tavata ihmisiä, joille ei tarvitse selittää koko historiaa uudestaan.

Noiden päivien aikana korjasin pyörästäni sen, mitä korjattavissa oli. Yksi laukkujen kiinnitys oli hajonnut jo Gold Coastilla, etutavaratelineeni tarvitsi uudet kiinnikkeet, takajarruni toimi miten kuten ja pahin kaikista, takanapa oli niin jumissa, että jopa tasaisella ajaminen kävi työläästi.

Kävelimme Newcastlen upeilla rantahietikoilla, hiekka varpaidemme alla narskuen, suolaisen, lämpimän meriveden lyödessä jossain kauempana rantakallioihin, patsaana ylös pärskyen ja sitten hetkeksi rauhoittuen kuin uutta aallon raivoa valmistellen.

Oli viimeinen taukoni ennen Sydneyyn saapumista. Perhe tuntui ottavan minut helppona vieraana. Hoidin itse omat jälkeni kuntoon, laitoin ruokaa kiitokseksi ja rötväsin sohvalla enemmän makaamista, kuin istumista muistuttavassa asennossa.

Vanhemmat olivat toki uteliaita matkastani. Minuahan ei lainkaan haitannut, kun Michelle innostui vastaamaan heidän kysymyksiinsä, eipähän tarvinnut selittää samoja asioita kenties tuhannetta kertaa.

Olisin viipynyt pidempäänkin, mutta oli aika päättää tämän matkan pyöräilyosuus ja tavata Daniel kolmen kuukauden tauon jälkeen Sydneyssä.

Olin jo pakannut. Huone kylpi hämärässä aamuvalossa, kun istuin Michellen viereen isoa televisiota vastapäätä. Tunsin pehmeän maton jalkojeni alla. Taukoni oli ohi. Oli aika sanoa hyvästit. Vaikka en koskaan pidä tästä hetkestä, minua helpotti ajatus siitä, että jatkuva paikasta toiseen säntäily olisi pian ohi. Hyppäsin pyörän satulaan ja poljin pois.

Pyörämatkani on päättynyt

Ajaessani meri velloi sinisenä vasemmalla puolellani ja renkaat nuolivat tummaa asfalttia pehmeästi. Hymyilin. Unelmastani oli tulossa totta. Pysähdyin puiston reunalle syömään ja kirjoittamaan.

Olin järjestänyt illaksi sohvasurffauspaikan. Isäntäni soitti ja kysyi pitäisikö heidän tulla hakemaan.

“Miksi” ihmettelin.
“Täällä sataa rajusti” hän sanoi.

Sitä oli hankala uskoa, sillä paistoi aurinko, mutta alle viidessä minuutissa sää muuttui. Harmaat sadepilvet vyöryivät yli ja golfpallon kokoisia rakeita alkoi ropista räjähtävällä voimalla. Rakeita? Australiassa? Autot pysähtyivät tien viereen ja minä suojauduin pienen kaupan eteen katosken alle. Jäähileet runtelivat kattoa sellaisella voimalla, että korviin sattui. Viidessä minuutissa aurinko paistoi jälleen. Sää Australiassa vaihtuu tiheämmin, kuin t-paitani.

Saavuin isäntäperheeni luokse juuri ennen pimeän saapumista, t-paita likomärkänä ja hiukset otsaani liimautuneina. Myrsky riehui ja paiskoi niin, että puista katkeilivat oksat ja talosta sähköt. Saavuin juuri ajoissa. Sääli, että minulla oli aikaa pysähtyä vain yhdeksi yöksi, mutta oli matkani viimeinen pyöräilypäivä.

Takanapani vastusti edelleen ja pyöräily kävi työstä, mutta enää sillä ei ollut väliä. Kohta se olisi ohi, eikä millään muulla ollut merkitystä. Lensin yli mäkien seuraten hiljaista pyörätietä havupuumetsien keskellä saapuen betoniviidakon uumeniin.

Harbor Bridge-sillan kohdalla tiesin päämääräni olevan lähellä. Massiiviset, harmaat pilarit mutkittelivat ristiin rastiin yläpuolellani ajaessani korkealla sinisen lahden yllä, leudon tuulen puhaltaessa mereltä päin. Käännyin vilkkaalle jalkakäytävälle väkijoukon sekaan ja siellä se oli edessäni, Sydneyn oopperatalo.

Jätin pyöräni nojalleen vihreää metalliaitaa vasten. Maistelin hetkeä, jota olin odottanut niin kauan. Ihmiset virtasivat ohitseni, osa pysähtyen kuuntelemaan katusoittajan hiljaisia sointuja. Poljin hitaasti ja työnsin viimeiset metrit. Näin edessäni suuret lasi-ikkunat ja oopperatalon vaalean, banaaninmuotoisen katon majesteettisessa yksinäisyydessään tumman meren vieressä.

Laitoin pyöräni nojaamaan oopperatalon rappusia vasten ja istuuduin sen viereen. Pyörämatkani oli päättynyt. 40 000 kilometriä ja 31 maata renkaideni alla. Retkeni maistui makealta ja suolaiselta. Onnellisia muistoja ja takaiskuja. Olin kokenut niin paljon ja oli vaikea uskoa, että olin puskenut läpi kaikesta ilman rahaa, kunnollisia varusteita tai kokemusta.

Tehdessäni päätöstä matkani pidentämisestä Uuteen Seelantiin minulla oli noin 5000€ rahaa. Näytti siltä, ettei se riittäisi yli kahdeksi vuodeksi. Mutta kun siinä oli kaikki, mitä minulla oli, sen oli riitettävä. Joskus matkakumppaneideni majoittuessa hostelliin minun piti polkea kaupungista ulos telttailemaan säästääkseni rahaa.

Olin elänyt pitkään niin tiukalla budjetilla, että suklaapatukan tai kokiksen ostamistakin piti tarkkaan harkita. Olin luvannut, että jos joskus vien matkani päätökseen, ostan molemmat. Istuessani oopperatalon rappusilla toteutin unelmani. Se maistui makealta.

Pyöräni oli täydellinen kontrasti tavallisiin retkipyöriin. Olin kirjaimellisesti korjannut ja vaihtanut jokaisen osan siitä, jotkut useaan kertaan, enkä vieläkään ymmärrä miten ihmeessä onnistuin pitämään sen toiminnassa niin kauan. Katsoessani tuota murheenkryyniä epäuskon virne naamallani päätin jatkossa olla tekemättä toista polkupyörämatkaa maapallon toiselle puolelle kaupunkifillarilla.

Ennen tätä matkaani opiskelin ammattikorkeakoulussa. Valmistuisin pian, jos olisin jatkanut opintojani. Joskus, kun epäilin onko minusta tähän, kysyin itseltäni oliko päätös opintojen päättämisestä oikea. En tiennyt retkipyöräilystä mitään, sillä tämä oli ensimmäinen pyörämatkani. Mutta tekemällä oppii. Olin oppinut matkallani enemmän, kuin kouluni olisi koskaan voinut opettaa.

Muistutin itseäni pysymään nöyränä. Tiesin, kuinka paljon apua olin tarvinnut päästäkseni tänne asti. Tuntui arvokkaalta hetkeltä katsella, kuinka nainen huivi päässä puhalsi saippuakuplia lapsilleen ja pieni poika sinisissä shortseissa jahtasi lokkeja. Helikopteri pörräsi matalalla lahden poikki. Täysikuu pilkisti harmaan pilviverhon takaa, sitten peittyen taas pilvien taa taivaan tummuessa ja jättäessä oopperatalon siluetiksi Sydneyn syttyviä valoja vasten.

Sydney

Ilon liekki roihusi rinnassani. Halusin jakaa hetken jonkun kanssa, sillä tunne oli liian vahvalta pitää sisälläni. Odotin parasta ystävääni, kun tunnistin tutun polkupyörän väkijoukon keskellä. Daniel, jonka olin tavannut viimeksi Balilla, oli juuri saapunut kaupunkiin. Juuri hän inspiroi minua pidentämään matkaani. Olin odottanut innolla hänen luisevan hahmonsa näkemistä. Halasimme ja nauroimme ja hymyilimme.

Hän oli polkenut viimeisen kuukauden ajan italialaisen Angela-nimisen tytön kanssa yhtä matkaa. Angelalla oli ruskeat silmät, tummat hiukset, ja hän oli hyvin suora ja tarkka siitä miten spagettia syödään. En edes tiennyt, että spagettia voi syödä väärin. Sen pilkkominen ennen keittämistä oli hänelle, kuin rikoksen tekeminen. Tyttö oli kauhuissaan.

Vietimme pari päivää yhdessä tutkien kaupunkia. Sydney on kiehtova paikka täynnä korkeita pilvenpiirtäjiä, hienoja ravintoloita, puistoja, joulukoristeita ja sitten on vielä se kauhean ruma Westfield-torni. Puhuimme kahdesta suurimmasta huolenaiheesta elämässämme, tytöistä ja polkupyöristä. Niin, siis minä ja Daniel puhuimme.

Angela lensi takaisin Italiaan ja Daniel Uuteen Seelantiin. Tapaisimme siellä puolen vuoden päästä. Yksin jälleen kerran. Vietin joulun sponsorini Rayn ja Tuulan perheen kanssa. Antoisa yhteistyömme oli tullut suunnitelmien mukaiseen päätökseen, mutta ystävyys jatkuu. Heidän tukensa on ollut korvaamatonta.

“If only I dare to dream”

Tulin Sydneystä bussilla Toowoombaan. Viimeisen kahden vuoden aikana en ollut juuri käyttänyt julkista liikennettä ja olin unohtanut, kuinka epämukavia ne ovat. Nainen vieressäni oli niin leveä, että minulle jäi vain puolikas penkki. Bussi heilui ja nyki puolelta toiselle ja sai minut voimaan pahoin. Nyt vasta huomasin, kuinka monta liikenneympyrää Australiassa on.

Kaiken lisäksi korvani tulehtui, ja kipeänä ja pahoinvoivana en pystynyt syömään tai nukkumaan. 17 pitkää, nälkäistä tuntia myöhemmin ymmärsin, että saman matkan polkeminen pyörällä oli itse asiassa helppo vaihtoehto. Kunnioitukseni reppureissaajia kohtaan kohosi täysin uudelle tasolle.

Tätä kirjoittaessani olen Toowoombassa. Vaikka pyöräilyosuus on nyt takana, matkani ei ole ohi ennen, kuin saavun Uuteen Seelantiin, toivoakseni laivalla. Kuin viimeinen lehti syksyisessä puussa. Haluan pysyä nöyränä siihen asti, että se putoaa ja pidemmälle.

Mitä teen Uudessa Seelannissa ja sen jälkeen, en vielä tiedä. Minulla on ollut niin paljon aikaa miettiä mitä haluan ja mitä enemmän matkustan, sitä suuremmiksi unelmani kasvavat, kun alan hitaasti ymmärtää mihin kaikkeen kykenen, jos vain uskallan haaveilla.

Markus

Etsin laivayhteyttä Australian itärannikolta Uuteen Seelantiin ja olen kiitolline kaikesta mahdollisesta avusta. Lisätietoja täällä.