Australia 3: Queensland jatkoa

Yhteistyössä:

Erämaan taika

Kuuntelin sateen hiljaista rummuttamista teltan kattoa vasten. Oli jo pimeä ja vain leirintäalueen vessan valo kajasti heikosti yön synkkyydessä tumman telttakankaan läpi. Satoi ensimmäistä kertaa Australiassa. Lämpötila tippui rajusti ja sateen hiljentyessä aistin sen jälkeensä jättämän raikkauden illan hiljaisuudessa.

Aamu oli viileä, etten sanoisi aavikon helteisiin tottuneelle jopa kylmä. Viimeiset viikot olin polkenut läpi rutikuivan erämaan, jonka keskipäivän kuumuus ei antanut lihasvoimalla liikkuvalle armoa. Päivät olivat olleet pitkiä, mutta elämä autiomaassa huolettoman mutkatonta ja palkitsevaa.

Oli vain tyhjä, sininen taivas, silmänkantamattomiin jatkuvia keltaisia niittyjä ja tummanpuhuva asfalttitie ajettavaksi, koettavaksi ja nähtäväksi. Nautin vapauden tunteesta, siitä kuinka villi erämaa tuli lähelle häntä, jota halun polte ajoi kokemaan sen valtavan tyhjyyden, jota vain autiomaassa voi kokea.

Noiden päivien aikana aurinko laski iltaisin taakseni langettaen eteeni pitkiä varjoja ja aamuisin poljin kohti uutta auringon nousua tyhjyyttä halkoen. Olin haluton jättämään erämaan taakseni. Kaikesta sen haasteista huolimatta paloi sisälläni roihuava rakkaus sen yksinäisyyden täydellisyyteen.

Haluaisitko olla täällä puoli vuotta?

Mutta jos olinkin haluton jättämään aavikon taakseni, olin myös innoissani itärannikon tuomista mahdollisuuksista tavata ihmisiä, pitää ruokalaukkuni kevyinä ja pysähtyä hetkeksi lepäämään.

Aavikolta tullessani minulla oli yösija suomalaisperheessä Toowoombassa. Viimeisenä ajopäivänä poljin pitkään ja kovalla teholla. Vastatuuli ja loiva ylämäki tuntuivat paineena polkimissa ja jalkoihin kertynyt rasitus alkoi tuntua tahmeutena pitkään koetuksella olleessa kehossa. Aurinko laski laakeiden peltojen taakse jättäen illan taivaalle oranssinhehkussa kylpeviä haituvapilviä.

Halusin kaupunkiin, ennen kuin olisi turhan myöhä saapua lapsiperheeseen ja sain hikoilla paitani märäksi päästäkseni perille ennen yhdeksää.

“Hei, ja tervetuloa meille. Haluaisitko käydä suihkussa.” perheen äiti esittäytyi. Sitten hän pesi vaatteeni kahdesti.

Hänellä oli vaaleat hiukset, kuusi lasta, aviomies ja vihreä, ässävikainen papukaija nimeltä Oskar, joka osasi sanoa vain oman nimensä, tai siis ässää lukuunottamatta. Heidän talonsa oli rauhallisella alueella, jonka parvekkeelta avautui näkymä vehreälle golfkentälle. Parvekkeelta laskeutui puiset portaat uima-altaalle, mikä helteisinä päivinä houkutti virkistäytymään viileässä vedessä.

Jutellessamme eräänä iltana naapurin suomalaisperheen kanssa he mainitsivat, että heille on tulossa au-pair. Perheen äiti kysyi vitsillä miksi en jäisi heidän luokseen puoleksi vuodeksi lasten avuksi. Myöhemmin, kun he näkivät, että tulen lasten kanssa toimeen, alkoivat he miettiä sitä tosissaan.

“Haluaisitko jäädä tänne puoleksi vuodeksi, jos tarjoamme ruuan ja majoituksen” perheen äiti kysyi nyt vakavissaan. Olin hetken hiljaa. Vain Oskar säksätti jossain nurkassa valkoisten sohvien vieressä pystypeilin takana. En todellakaan halunnut enää pitkittää matkani päättämistä Uuteen Seelantiin, en nyt, kun se oli niin lähellä. Sanoin kuitenkin harkitsevani asiaa.

Illalla istuessani parvekkeella ruskeiden tuolinpehmusteiden päällä lapset ympärilläni, naapurin kahdeksan vuotias Elli kiipesi syliini. Hänellä oli siniset silmät ja suorat vaaleat hiukset. Elli oli ennakkoluuloton ja sai esimerkillään pian muutkin lapset könyämään kimppuuni.

Aavikolla ollessani katselin usein tähtien tuikkimista synkkää taivaankantta vasten. Se rauhoitti mieltä. En tiedä oliko tuona iltana tähtitaivasta, sillä parvekkeen katto peitti taivaan yllämme, mutta katsoessani pienten lasten silmiä koin jotain samanlaista heidän katseessaan; kauneutta ja puhtautta, josta virtasi iloa ja energiaa päivän työstä väsyneelle mielelle.

Erotessani ystävästäni Danielista Balilla, mietin, miksi rinnassani poltti halu pohjoisen kuumille tasankoaavikoille niin paljon, että lähdin sinne mieluummin yksin, kuin hyvän ystävän kanssa Etelä-Australian viileään ilmanalaan. En tiedä miksi halusin tulla tätä kautta, mutta se tuntui täydelliseltä, juuri näin piti ollakin. Juuri tänne minun pitikin tulla.

Kuinka kauan nuo lapset olisivat näin pieniä? He kasvaisivat vakaviksi aikuisiksi nopeasti. En voisi hidastaa tai pysäyttää aikaa, mutta voisin jakaa sen heidän kanssaan.

Päätin jäädä heidän luokseen, mutta halusin ensin viimeistellä matkani pyöräilyosuuden. Polkisin Sydneyyn ja tulisin sieltä bussilla takaisin. Uuteen Seelantiin ehtisin sen jälkeenkin.

Takaisin Brisbaneen

Jätin Toowoomban taakseni vauhdilla nauttien jyrkän alamäen tuoman vauhdin hurmasta. Tie nousi ja laski vuoristoradan tavoin ja saavuin pitkän päivän päätteeksi Brisbanen pimeille kaduille. Tiet risteilivät monessa kerroksessa liikennevalojen kajastaessa vihreää ja punaista yön synkkyyteen. Kapea pyöräkaista mutkitteli työmaa-aitojen välissä yhä syvemmälle kaupungin sydämeen.

Yhtäkkiä huomasin tutun risteyksen. En tajunnutkaan, että ajaisin saman lähiön läpi, jossa asuin neljä vuotta sitten. Tuttu Westfieldin kauppakeskus jäi vasemmalle, sitten 7-elevenin kohdalta käännyin oikealle, poljin mäen yli huoltoaseman ohi, jossa oli vihreä kyltti, ja siinä se törrötti silmieni edessä, kuin neljä vuotta sitten. Sama ruskea lauta-aita ympäröi pihaa ja kukat koristivat sen oikeaa reunaa aivan niinkuin silloinkin. Ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen en tarvinnut karttaa.

Suunnittelin pysähtyväni Brisbanessa neljäksi päiväksi. Brisbane on kaunis kaupunki joen varrella täynnä hyvää ruokaa ja kauniita tyttöjä. Olin kaksi viikkoa.

Neljässä vuodessa kaupunki ei ollut muuttunut paljoakaan. City-beach oli edelleen täynnä ihmisiä ja ravintoloita, maailmanpyörä samalla paikalla, kuin aina ennenkin ja ison sillan päällä oli turisteja opastetulla kävelyllä aivan kuten oli aina ollutkin. Brisbane-kyltin ympärille oli ilmestynyt aita, mutta juuri muu ei ollut sitten muuttunut.

Ja silti kaikki tuntui niin erilaiselta. Ehkä minä olin muuttunut.

Ootko sä sinkku?

Jätin pyöräni Brisbaneen ja menin sponsorini Rayn kyydillä Gold Coastille suomalaisen urheiluseuran 40-vuotisjuhlaan, jonne meidät molemmat oli kutsuttu. Olin usein puhunut Rayn kanssaan puhelimessa, enkä lakannut hämmästelemästä, miten lähes koko elämänsä Australiassa asunut mies puhuu niin virheetöntä suomea. Oli hienoa nähdä hänet viimein kasvotusten.

Pidin juhlissa puheen matkastani ja kerroin millaisista lähtökohdista matka oli saanut alkunsa, kuinka se oli meinannut jäädä kesken rahavaikeuksien, viisumiongelmien ja epäonnistumisen pelon vuoksi, kuinka ylitin Kiinan autiomaan talvella rikkinäisellä teltalla ja kuinka lopulta päädyin tänne heidän eteen puhumaan tässä salissa.

Ihmiset innostuivat matkastani niin, että keräsivät 300 dollarin kolehdin matkani tukemiseksi ja eräs nainen kävi kysymässä olenko sinkku, jos vaikka haluaisin hänen tyttärestä tyttöystävän. Se oli ensimmäinen kerta, kun minulle tarjotaan tyttöystävää Iranin jälkeen.

Lepoa

Brisbanessa minulla oli viimein aikaa levähtää. Autiomaan ylittäminen helteellä, säilykeruokien syöminen ja telttayöt olivat käyneet voimille. Onneksi minut majoittaneet Kaisa, Emmi ja Juha näyttivät olevan iloisia seurastani.

Tutkimme kaupunkia ja retkeilimme vuorilla. Oli viimeinen pidempi taukoni ennen Sydneytä. Mieleni leikki hetken täydellisyydessä, siinä kuinka kehoni valmistautui uusiin haasteisiin mäkistä itärannikkoa vastaan keräten energiaa sademetsien upottavan syvästä vehreydestä, kesäisten purojen solinasta, kaupunkien vilkkaasta hälinästä, markettien mehubaarien tarjonnasta ja ystävien seurasta.

Olen tehnyt tätä jo liian kauan

Jätin Brisbanen taakse hyvin levättyäni ja saavuin Gold Coastille myöhään iltapäivällä auringon venyttäessä puiden varjoja. Pilvenpiirtäjät törröttivät horisontissa ja surffarit nauttivat aaltojen päällä kuumasta kesästä. Pyöräkaista mutkitteli rantaa myötäillen grillikatosten välissä kohti keskustan vilkkaampia katuja.

Minulla oli yösija suomalaisen Jennan luona. Hän oli löytänyt hiljattain blogini ja tarjosi luotaan majapaikan. Jenna asui muutaman muun suomalaistytön ja poikakaverinsa Gonzalon kanssa. Gonzalo oli ainoa, joka ei osannut suomea. Raukka.

Kävelimme illalla rantahietikolla. Hiekka siivilöityi varpaiden välistä ja aallot loiskivat lämmintä vettä murtuen rantaa vasten. Taivas oli tumma ja pilvinen ja hiekka jalkojemme alla rahisi katuvalojen kajastaessa rakennusten takaa keltaista valoa.

Aivan kuin aalto murtuen rantaa vasten kovalla pauhulla, sisälläni aaltoili hetken, kunnes ajatus kaatui tajuntaani vasten, ensin kuohuten, sitten laantuen ja tyyntyen.

Olen ollut matkallani liian kauan.

Ymmärsin sen, kun näin miten he elivät täällä normaalia elämää, jutellen kavereille, kokaten, tehden kävelylenkkejä ja kämppää siivoten. He tekisivät niin huomenna ja ensi viikollakin. Minä hyppäisin pyöräni selkään ja polkisin pois, niin kuin olin tehnyt jo aivan liian monta kertaa.

Katsellessani heidän normaalia arkea minulle tuli olo, että haluan pysähtyä pian. Päätös Toowoombaan palaamisesta tuntui hyvältä. Minun ei tarvitsisi joka päivä miettiä mihin laitan telttani, mistä hankin ruokani, kuinka paljon kuljetan vettä mukanani ja vieläkö voin polkea yhden päivän samalla paidalla.

Ennen kaikkea minulla olisi mahdollisuus tavata ihmisiä uudestaan ainaisten jäähyväisten sijaan. Sitä olen ikävöinyt eniten.

Selviänkö minä?

Eräänä päivänä epäilykset alkoivat vaivata mieltäni. Kuinka osaisin asettua paikalleni niin pitkän ajan jälkeen? Viimeisen kahden vuoden aikana ainoa pysyvä asia elämässäni on ollut väliaikaisuus. Kuinka selviäisin väliaikaisesta pysyvyydestä? Kuinka selviäisin kiukkuisista lapsista, stressaantuneista vanhemmista ja koti-ikävää potevasta itsestäni saman katon alla puoli vuotta?

Pysähdyin tien viereen vaihtaakseni piristävää musiikkia, jotta saisin ajatukseni kasaan. Kirjoitin Google-hakuun “happy music”, kun yllättäen kaksi rekkaa jyräsivät vierekkäin ohitseni. Ilmavirta riepotteli pyörää rajusti ja minun piti pitää siitä kaksin käsin kiinni. Rekan ja minun väliin jäi alle puoli metriä. Selvitymiseni oli pienestä kiinni.

Sitten katsoin ensimmäisen hakutuloksen:

“I will survive”

Markus