Australia 2: Queensland

Yhteistyössä:

RayTuula

Anneli

Annelin lämmin hymy ja tervetulotoivotus saivat minut iloiseksi. ”Täällä sitten sinutellaan” Anneli sanoi, kun tervehdin häntä. Anneli oli lyhyt nainen, hiukset lyhyet ja vaaleat ja olemukseltaan hän oli virkeä, vaikka hänellä oli ikää jo 76 vuotta.

Seurasin Annelia taloon sisälle. Hän pyysi minua istumaan viileimpään nurkkaan. Talossa leijui makea piipputupakan haju. Itse hän istui pieneen kiikkustuoliin ikääntyneen arvokkudellaan ja näytti kuin kuningattarelta istuessaan lakatun puisen penkin päällä tuohivirsut päänsä yläpuolella naulassa roikkuen.

Kodin sisustus oli kuin mistä tahansa suomalaisen ikäihmisen kodista; seinillä roikkui koristeita, hyllyssä perhevalokuvia ja lattiaa peitti pehmeä kokolattiamatto. Hänen vasemmalla puolellaan lipaston päällä lepatti pieni tuikkukynttilä vihreässä kuvussa.

Keskustellessamme huoneen poikki Anneli otti savukkeen peltisestä rasiasta, hypisteli sitä sitten pitkään ja alkoi kertoa tarinaansa siitä, kuinka hän päätyi Australiaan. Hän puhui vahvalla Etelä-Pohjanmaan murteella. Hänen äänensä soi matalalla ja siinä oli tumma kaiku. Usein hän käytti englanninkielisiä sanoja puheensa seassa ja puhua pälpätti, kuin ei olisi viikkoon aukaissut suutaan muuten kuin syödäkseen.

”Postimerkki otsassa tultiin” hän kertoi, kuinka Australian hallitus aikoinaan maksoi perheen muuton Australiaan puoli vuosisataa sitten. Anneli kertoi sisaruksistaan, että heitä oli ”viis flikkaa ja jokaisella yksi veli”. Yhteensä heitä oli siis kuusi.

Anneli sytytti savukkeen ja otti siitä henkosia samalla, kun katsoi minua lempeillä kasvoillaan. Hänen takanaan ruskeanhailakat seinäpaperit olivat jo ajan saatossa käpristyneet liitoksistaan.

Kerroin minäkin hänelle itsestäni, mutta enimmäkseen tyydyin kuuntelemaan. Katsoessani tuota ikäihmistä, ääni tupakasta jo tummuneena höpertäen ja istuen edessäni, minusta tuntui, että hänelle oli arvokas kokemus päästä puhumaan suomalaisen kanssa. Niin kuin oli minullekin.

Anneli juotti minulle pannullisen kahvia ja syötti ison kasan ruokaa. ”Syö vaan, kun ne on syötäväksi tehty” hän toisteli. Anneli kaatoi kahvia ikäihmisen vaivoista välittämättä vaivalloisesti, etten sanoisi tuskaisen näköisesti, kupin toisensa jälkeen.

Istuimme takaisin juttelemaan penkeille. Kysyin Annelilta voisimmeko ottaa valokuvan. Asetellessani kameraa jalustalle tumma pilvi pyyhkäisi auringon eteen varjostaen huoneen synkän hämäräksi. Auringon tullessa esiin valo tulvi kattoikkunasta sisään ja loi terävän varjon Annelin silmälaseista langeten hänen ryppyisille poskilleen. Anneli siirsi tuhkakupin jo sammuneen tuikkukynttilän viereen ja poseerasi sitten valkopilkullisessa paidassaan kameralle.

Queensland

Myöhemmin iltapäivällä Anneli kysyi ottaisinko vielä kahville, ennen kuin siirtyisin isäntäperheeni luo yöksi. Ajattelin, että aika on hänelle tärkeää ja päätin vielä jäädä hetkeksi. Muistan vain Annelin pienet korvakorut, mutta keskustelun yksityiskohdat ovat jo hämärän peitossa. Hän puhui lankapuhelimesta ja perheestä ja tuttavista ja sukulaismiehestä nimeltä Leevi.

Minua alkoi väsyttää ja sen huomatessa Anneli kehotti minun käydä pitkäkseni sohvalle. Anneli poistui ulos tekemään askareitaan, kun minä oikaisin itseni hetkeksi. Huone tuntui tyhjältä ja hiljaiselta ilman Annelin taukoamatonta puheensorinaa. Pieni heilurikello keinui hypnoottisesti puolelta toiselle ja ääntä piti ainoastaan hopeinen ilmastointilaitteen edessä heiluva joulukoriste: ”tling tling tling”.

Tunsin, kuinka kehoni kävi raskaammaksi ja vaivuin hiljalleen unen rajamaille, kuitenkaan nukahtamatta. Noustessani tunsin itseni virkeämmäksi. Annelia ei näkynyt. Hän istui ulkona ja oli juuri tumppaamassa tupakan, kun astuin ulos.

Oli aika lähteä. Laitoin viimeiset tavarat laukkuihin, suljin laukut kiinni ja olin valmis. Anneli tuli lähemmäs halatakseen hyvästiksi. Tunsin, kuinka hänen käsivarsiensa iho tuntui pehmeältä omaani vasten. Anneli, niin pieni jopa naiseksi, hukkui käsiini täysin ja puristi minua heikosti, mutta pitkään. Sitten hän saattoi minua ulkoporteille asti, katsoi perääni ja katsoessani taakseni näin hänen vielä iloisesti huiskuttavan viimeiset hyvästit.

 

Vastenmielistä vastatuulta

Mount Isa on kaivoskaupunki, tai kuten joku sanoi ”this is a drinking town with a mining problem”. Lyhyt taukoni aavikoiden ylittämisen jälkeen oli ohitse ja palasin takaisin erämaahan. Luonto oli kuivaa ja karua, hieman vuoristoistakin ja muistutti paljon Pohjois-Irania.

Queensland

Poljettuani seuraavaan kaupunkiin Cloncurryyn vasen polkimeni alkoi reistailla. Se vastusti pyörimistä voimakkaasti ja lopetti sitten pyörimisen kokonaan. Joka kerta, kun poljin nousi ylös, minun piti nostaa jalkaani, jotta jumiutunut poljin pääsi pyörähtämään ympäri.

Se teki polkemisesta raivostuttavaa ja työlästä. Kymmenen kilometrin päästä pysähdyin tympääntyneenä katsomaan, mitä sille voisi tehdä. Pyörittämällä poljinta taaksepäin kuului rusahdus ja poljin vapautui pyörimään, mutta piti nyt nakuttavaa ääntä, kuin aikapommi. Saatoin vain toivoa, että se kestäisi seuraavalle pyöräkaupalle asti.

Queensland

Herätessäni seuraavana aamuna levähdysalueella päätin vaihtaa eturenkaan ja takarenkaan keskenään, jotta ne kestäisivät pidempään. Tyhjensin renkaat, vaihdoin niiden paikkaa ja aloin pumppaamaan. Pumppuni olisi voinut valita paremmankin hetken hajota.

Menin kysymään parkissa olleelta rekkakuskilta, olisiko hänellä paineilmaa, kun pumppuni oli hajalla. Pitkä mies katsoi minua ovelasti virnistäen, avasi rekkansa kyljessä olleen pienen lokeron ja veti esiin mustan jalkapallopumpun. ”On onnenpäiväsi” hän sanoi ja ojensi pumpun minulle.

Se pumppu oli surkea. Minun piti tehdä karmea työ saadakseni puolet haluamastani paineesta. Enempää sillä ei saanut aikaiseksi. Mutta ainakin se oli pumppu! Mies oli löytänyt sen tienvarresta ja antoi sen minulle huolimatta maksua.

Queensland

Vaikka minulla oli nyt pumppu, ei elämäni silti ollut helppoa. Maisema vaihtui tyhjäksi aavikoksi ja tietä reunusti silmänkantamattomiin jatkunut keltainen heinäpelto. Autiomaassa ei ollut mitään pysäyttämään vasten kasvojani ärjyvää tuulta.

Queensland

Tuulen kanssa taistellessa ei ole mitään tehtävissä. Vauhti hidastuu ja jalat eivät jaksa tehdä töitä. Maitohapot paahtavat reisiä ja silmillä kirvelee tuskan hiki. Vastatuuli on kuin ankara vuorinousu, mutta ilman palkintoa kauniista maisemista, viileästä ilmasta tai pitkästä alamäestä. Jokainen vastatuulinen päivä turhauttaa, ärsyttää ja syö yhden lepopäivän hidastamalla vauhtia.

Queensland

Oli kuuma. Vesi juomapullossa lämpeni niin kuumaksi, että aloin tehdä siinä teetä. Suoran auringon alla musta rengas lämpeni niin, että kumia paikatessa poltin joka kerta sormeni. Tuulen tuoma paahtava ilma korvensi kasvoja. Muoviset juomapullot muuttuivat lötköiksi. Oli +43 varjossa. Eikä aavikolla ole varjoa.

Queensland

Kumit puhkesivat toistamiseen väärien rengaspaineiden vuoksi. Kaikki energiani meni tuskaisten kilometrien kartuttamiseen, lämpöhalvauksen välttämiseen ja pyörän korjaamiseen.

Queensland

Taistellessani tuulta vasten sisälläni kuohui. Olin raivon partaalla siitä, että tuuli pilasi etenemiseni niin perusteellisesti. Kilometrit sulautuivat toisiinsa tuskaisen hitaasti pohtiessani niiden tärkeyttä. Miksi aina teen asioista hankalia tyhmillä ideoilla, kuten ”poljen jokaisen metrin matkastani”?

Oliko mitään järkeä kiduttaa itseään tällä tavalla? Yksi käden heilautus, pari tuntia auton lavalla ja olisin kuronut menetetyn ajan vaivatta takaisin. Kukaan ei saisi koskaan tietää. Ja jos saisi, ketään ei kiinnostaisi. Onko tässä järkeä?

Queensland

 

Älä luovuta

Ajattelin kaikkia minua auttaneita ihmisiä. Harvoin olin levähdysalueelta lähtenyt saamatta vettä ja ruokaa. Joka kerta se oli kuin viesti: älä luovuta. Päätin polkea vielä hetken.

Minulta alkoi vesi loppua ja olin jo huutanut ääneni käheäksi raivotessani tyhjälle aavikolle. Pysähdyin seuraavalle levähdysalueelle syömään aikoen jatkaa matkaani mahdollisimman pian.

Syötyäni aurinko oli laskemassa. Luovutin aikeeni polkea enempää, täytin vesipullot levähdysalueen sadevesitankista, steriloin veden, pystytin teltan ja menin nukkumaan. Parin tunnin päästä heräsin kuumissani tuntien itseni sairaaksi.

Avasin teltan oven, join paljon vettä, kävin vessassa ja palasin takaisin muutaman epätoivoisen nukutun tunnin toivossa, ennen kuin aurinko herättäisi minut taas uuteen vastatuuliseen päivään. Aamulla heräsin aikaisin, pakkasin nopeasti ja aloin polkemaan toiveenani kerätä hieman kilometrejä, ennen kuin tuuli tuhoaa taas vauhtini. Kumi puhkesi. Se ei ollut hyvä alku.

Päivät toistivat pitkälle samaa kaavaa. Elämäni pyöri paljolti tyhjällä aavikolla horisonttia tuijottaen, kilometrejä kerryttäen, syöden, kuumimmat tunnit leväten ja yöt miten kuten nukkuen.

Queensland

Eräänä kuumana päivänä pysähdyin levähdysalueelle. Olin väysynyt ja haluton polkemaan jäljellä olevaa matkaa. Ruokanikin oli sillä tavalla vähissä, että illaksi minulla oli vain riisiä.

Parkissa ollut rekka lähti liikkeelle, pysähtyi kohdalleni ja avasi ikkunan. Mies kysyi tarvitsinko vettä. Hänellä oli lyhyt sänki ja hän oli keski-ikäinen, ylipainoinen mies. ”Minulla on tarpeeksi vettä, kiitos tarjouksesta”. Hän ojensi minulle kuitenkin kolme pulloa vettä.

”Onko sinulla keitin” mies kysyi. Vastasin myöntävästi ja sitten hän ojensi minulle jäisen pasta-aterian. Kiitettyäni miestä palasin takaisin varjoon. Hän nostatti kierroksia, heilutti hyvästiksi, sulki ikkunan ja lähti.

”Älä luovuta”.

Minä katsoin varjossa, kyyneleet silmillä kimaltaen, kun tuo tuntematon rekkakuski katosi hiljalleen  kohti päättymätöntä horisonttia ja katosi sitten näkyvistä valtavan tummansinisen aavikkotaivaan alla. En enää koskaan tapaisi häntä uudestaan.

 

Aavikkokylä

Tullessani Wintoniin ihmettelin kuka haluaisi asua tällaisessa surkeassa kylässä keskellä aavikkoa. Kaupat olivat jo sulkeneet ja vain muutama lähiöräkälä oli auki. Kylän päällä lepäsi unelias tunnelma ja kuka sellaisessa takapajulassa muuta jaksaisi tehdäkään, kuin nukkua?

Seuraavana aamuna menin kirjastoon lataamaan akkuja ja kirjoittamaan matkakertomuksia. Henkilökunta innostui matkastani niin, että toivat minulle kahvia, purtavaa ja yksi heistä jopa jakoi Facebook-päivitykseni, jossa etsin laivayhteyttä Australiasta Uuteen Seelantiin.

Illalla etsin huoltoasemaa paineilman toivossa, sillä olin varsin kyllästynyt paikkaamaan kumia koko ajan. Pyöritellessäni päätäni lakkautetun huoltoaseman pihalla mies maastoautolla tuli kysymään voiko hän auttaa ja johdatti sitten minut kotiinsa.

Mies oli keski-ikäinen ja hänellä oli lyhyet, tummat hiukset ja naamalla kestohymy. Hän kyseli kaikenlaista matkastani, tarjosi kokiksen ja kysyi, missä meinasin nukkua. Sanoin polkevani parikymmentä kilometriä kylästä ulos ja telttailevani jossain. Ensin hän sanoi, että voisin telttailla hänen pihallaan ja sitten jatkoi, että miksi et tulisi saman tien sisälle nukkumaan.

Miehellä oli viisi lasta, tummahiuksinen vaimo ja kolme kissanpentua. Perheen elämää katsellessa minulle tuli hyvin kotoinen olo. Lapset nahistelivat asiaankuuluvalla rakkaudella, pitivät elämää yllä ja käyttäytyivät hyvin kohteliaasti.

Perheen äiti, tummahiuksinen Natasha laittoi ruuaksi pihviä, perunamuusia, kasviksia ja kastiketta. Ruokaseuraa minulla ei ollut ollut aikoihin ja katsoessani seinällä roikkuvaa valkoista koristepolkupyörää olin hyvilläni, että minulla oli ihmisiä ympärilläni jakamassa tuon aterian.

Olen usein ollut matkallani paikallisten perheiden vieraana ja usein miettinyt millainen kokemus se olisi, jos vain pystyisin kommunikoimaan yhteisellä kielellä. Nyt minulla oli mahdollisuus. Ensinnäkin se oli hyvin erilainen kokemus. Pystyin viimeinkin kertomaan yksityiskohtaisesti vastaukset niihin kysymyksiin, joita minulle esitettiin. Pystyin kysymään heidän elämästään, vertailemaan kulttuureja yhdessä ja höpisemään niitä näitä.

Kokemus ei kuitenkaan eronnut niin paljoa, kuin olisin aluksi kuvitellut. Minulle osoitettiin aivan samaa vieraanvaraisuutta, kuin Iranissa, Kiinassa tai missä lie. Jokainen perheenjäsen teki parhaansa, jotta minulla olisi hyvä olla. Yhteisen kielen puuttuessa olen usein vain hokenut kiitos paljon ja huomasin nyt tekeväni ihan samaa. Ei vieraanvaraisuuden osoittamiseen tarvita kieltä.

Queensland

Illalla nukahdin olohuoneen lattialle levitetylle patjalle kattotuulettimen alle. Heräsin keskellä yötä kissanpennun kömpiessä vatsani päälle kehräämään. Aamulla heräsin aikaisin ja hyvästelin perheen isän, muut vielä nukkuivat.

Aurinko nousi kullaten horisontin kauniisti. Olin taas aavikolla. Jättäessäni tuon kylän taakse ajattelin, ettei ihminen tarvitse paljoa, ollakseen onnellinen. Vain työtä, muutaman ystävän, katon pään päälle ja perheen, jota rakastaa. Kenties voisin tuollaisessa kylässä asua jonain päivänä.

 

Käännekohta

Aavikko oli kaunis. Päivät olivat hyvin rutiininomaisia, mutta olin luonnossa, vapaana. Tyhjyys ympärillä herätti kunnioitusta. Kuinka olikaan hyvä olla siellä. Paikat olivat identtisiä, hetket samankaltaisia, mutta niin oli hyvä.

Vähän muistan niistä päivistä, mutta se vähä oli kaikki, mikä merkitsee: Jehovan todistaja, joka kysyi tarvitsenko vettä, kirjastotyöntekijä, joka tarjosi kahvit, huoltoaseman punapaitainen tyttö, joka laskutti hampurilaisesta ja tölkkipavuista 12,5 dollaria ja pariskunta, joka antoi kolme appelsiinia ja popcornia ovat kaikki sinulle, lukijalle turhia yksityiskohtia, mutta minulle tärkeä osa tarinaani.

Queensland

Aavikko jäi taakseni. Olin tulossa nyt itärannikolle kohti Brisbanea. Se on ensimmäinen paikka matkallani, jossa olen ollut aiemminkin. Oli jännittävää tulla takaisin kaikkien näiden vuosien jälkeen ja tuntea paikat ensimmäistä kertaa.

Olin jo pitkään valmistautunut siihen, että matkani olisi pian ohi, mutta ennen Brisbanea tapahtui jotain odottamatonta. En menisikään Uuteen Seelantiin.

En vielä.

Markus

Kiitos matkani tukemisesta Rainer Holappa

2 ajatusta aiheesta “Australia 2: Queensland”

  1. Joo muistuu omat renkaanpaikkaukset outbackissa mieleen.
    Poljin 1991 Blue Mountainsilta Lightning Ridgeen lomallani kun asuin Sydneyssä.
    Sellaista itsensä kituuttamista se oli. Eka yönä kylmä kun oli raekuuro ja sitten pari viikkoa myöhemmin +35 astetta ilman sitä varjoa!
    Jos pysähtyi niin ei ollut ilmavirtausta ja kärpäset kimpussa. Ja pysähtyä piti usein paikkaamaan renkaita jotka joku tetran muotoinen siemenkota aiheutti.
    Lightning Ridgessä oli kuumat lähteet jonne menin ”vilvoittelemaan” iltaheltelteessä.
    Silloin päätin että seuraava pyörämatka olisi Uuteen-Seelantiin. Niin teinkin ja jumiuduin Uuteen-Seelantiin 25 vuodeksi!
    Kiva lukea noita sun juttuja. Tsemppiä matkaan.

    1. Kiitos Henry,

      Kyllä haastetta riitti, mutta siitäkin selvittiin 🙂 nyt olen sitten hieman kokeneempi ja kasvaneempi ja monta muistoa rikkaampi 🙂 Saapa nähdä miten pitkäksi aikaa sitä itse jää Uuteen Seelantiin…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *