Indonesia 2

Yhteistyössä:

Reitti: Bugittinggi-Padang-Bengulu-Jakarta-Cirebon-Surabaya-Bali

Intensiivinen Indonesia

Halusin muistaa maan, jossa ylitän päiväntasaajan. GoPro-videokamerani, läppärini ja telttani hajottua ja yhden pinnan katkettua oli selvää, että Indonesiaa en tulisi heti unohtamaan. Päätin olla kysymättä matkavakuutuksesta, lähinnä siksi, ettei minulla ole sellaista.

Indonesia on vilkas maa, jossa pyöräilijä toisinaan joutuu luopumaan henkilökohtaisesta reviiristään. Kikatellen selfietä anelevat teinitytöt, raskas liikenne, pöly, jatkuva melu ja intensiivisesti lähestyvät ihmiset ajoivat toisinaan ahtaalle hänet, jonka oman tilan kaipuuta ei helpottanut kello neljältä aamulla möykäävät rukouskutsut.

Teltan pystytyksessä on olosuhteista riippuen toisinaan haasteita, mutta 85 sivustaseuraajaa on tähänastisen matkani ennätys. Kello 23 en välttämättä olisi niin kiinnostunut aamu-uinnin mahdollisuudesta viereisessä meressä, että jaksaisin hymyillä, kun joku herättää minut teltastani kertoakseen sen ja kysyäkseen selfietä.

Mutta ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin. Ihmiset olivat ystävällisiä, hinnat alhaisia ja ruoka herkullista. En ole koskaan tavannut yhtä flirttailevia tyttöjä, kuin Indonesialaiset. Tervehtiminen sai heidät pomppimaan tasajalkaa ja heittämään lentopusuja ja jälkimmäiseen vastaaminen sai heidät irti kaikista henkseleistään. Ja minä kun kuvittelin muslimityttöjen käyttäytyvän hillitysti…

Surullista kyllä, ulkonäölläni tai viehätysvoimallani ei ollut sen kanssa mitään tekemistä, sillä olin yksinkertaisesti heille vain jotain eksoottista, jota he eivät ole tottuneet näkemään.

Tiheän asutuksen vuoksi leiriytyminen oli lähes mahdotonta. Aloimme majoittua halvoissa hotelleissa ja rahaa säästääksemme jaoimme kahden hengen huoneen kolmestaan vuorotellen lattialla telttapatjan päällä nukkuen. Opin pian, että ilmastoinnilla varustettu huone tarkoittaa huonetta, jonka ilmastointilaite ei välttämättä tee muuta, kuin pitää ääntä. Opin myös, miten laitteen suodatin puhdistetaan, mutta en ole vielä oppinut, miten hiestä märkänä ja hyttysten herkutellessa ihollani saisi hyvät yöunet.

Toisinaan kysyimme poliisiasemalta lupaa telttailla, yleensä hyvin tuloksin. Joskus meidät ohjattiin paikalliseen hotelliin ja kerrottiin, ettei meidän tarvitse maksaa, mutta en koskaan nähnyt poliisienkaan maksavan. Tämä lienee sitä paljon puhuttua korruptiota?

Englanninopettaja

Eräänä päivänä tapasimme englanninopettajan. Hänellä oli oranssiksi värjätyt hiukset, vihreät piilolinssit ja hänen tummanharmaan opettajanunivormunsa rintapieleen oli ripustettu hänen nimikylttinsä Maria. Hän oli pitkä, kahden lapsen äiti, joka opetti paikallisille teineille englantia poliisiaseman tiloissa. Marialla oli korvakorut ja terävät, etten sanoisi lommolla olevat hymykuopat sekä voimakkaat kasvonpiirteet.

Maria kutsui meidät nukkumaan opetustiloihin. Tullessamme luokkaan meidät piiritti innokas teinityttöjen joukko, joista useimmat puhuivat hyvää englantia, vaikka nuorimmat olivat vain 13 vuotiaita. Lasten tummat silmät loistivat innosta puhuen suoraa ja avointa kieltä: sain olla oma itseni, minun ei tarvinnut esittää mitään. Istuimme ringissä sinisen kokolattiamaton päällä juttelemassa. Hetkessä elänyt molemminpuolinen uteliaisuus tanssi välillämme keskustelun rönsyillessä sinne tänne.

Poliisiasemalla majoittuivat myös Eva ja Philip, ranskalaispariskunta, joka eläköidyttyään oli myynyt kaiken omaisuutensa ja lähteneet kiertämään maailmaa asuntoautolla kymmeneksi vuodeksi. Philip oli kalju, hyväntuulinen ja parrakas mies. Eva puolestaan oli vaalea ja laiha. Heistä molemmista huokui nuorekas olemus.

Sitten oli vielä ranskalaispyöräilijät Arthur ja Roman. Arthurilla oli kiharat, hieman oranssihtavat hiukset ja kulmikkaat silmälasit. Romanilla oli keskipitkät hiukset, parta ja viikset ja Maya-niminen tyttö oli ehtinyt jo ihastua häneen.

Kävimme uimassa lähellä virtaavassa joessa, nautimme illallista yhdessä ja lauloimme Evan syntymäpäivän kunniaksi. Söimme Evan tekemää kakkua ja hänen ostamia banaanileivoksia. Juttelimme niitä näitä kunnes lapset alkoivat toistaa, että olen hullu. Jopa Maria yhtyi siihen.
“Hän on ihan okei, jos muistaa ottaa lääkkeensä.” Dan keskeytti.
“Hän on hullu, mutta hänellä on hyvä sydän” jatkoi Kelly.
Hullu, mutta hyväsydäminen. Sydämetön, mutta terve. En tiedä, kumman valitsisin, jos pitäisi. Ehkä ensimmäisen.

Myöhemmin oppilaiden jo lähdettyä kotiinsa ja muiden matkustajien mentyä toimistoon nukkumaan juttelin luokkahuoneessa Marian ja Rifkyn, ainoan miespuolisen oppilaan kanssa. Luokka oli hämärä ja Ryan, Marian neljävuotias poika oli jo vaipunut uneen nojaten päätään Marian käsivartta vasten hiljaa hengittäen.

“Mitä ajattelit minusta, kun näit minut ensimmäistä kertaa?” kysyi Maria silittäessään Ryanin päätä.
“En tiedä, sillä se oli hyvin lyhyt hetki” sanoin, ja vaihdoin asentoa. “En ehtinyt muodostaa mielipidettä. Entä sinä?” kysyin.
“Näytit siltä, kuin etsisit jotakuta, joka ymmärtää sinua” hän vastasi.

Maria kertoi hänen urastaan pankissa, nuoruutensa ihastuksesta, jonka mukaan oli nimennyt Ryanin ja kyseli matkani alusta. Marian lähdettyä jäimme Rifkyn kanssa nukkumaan hämärään luokkahuoneeseen. Ilmastointilaite oli aivan liian vastustamaton houkutus ja hyvin nukutun yön jälkeen Rifky valitteli, että oli hieman kylmä.

Eteläinen Jakarta

Aamulla jatkoimme matkaa. Päivät kuluivat mäkistä Sumatraa polkien, aaltojen raivotessa rantakallioita vasten ja meidän nauttiessa Indonesialaisesta ruuasta. Ruokalajien kirjo oli päättymätön ja melkein joka päivä maistoin jotain uutta. Lähes kaikki ruoka paistetaan, riisi, nuudelit, banaanit, kaikki.

Hygienia Indonesiassa ei aina ollut parasta mahdollista ja vatsanväänteiden lisäksi minä ja Kelly tulimme kipeäksi. Oli aika pitää lepopäivä, eikä minun tarvinnut blogikirjoituksiakaan murehtia, kun läppärini lakkasi toimimasta.

Myöhemmin videokamerani turmeltui kosteuden seurauksena. Olin videokamerasta vihainen, mutta polkiessani sinä päivänä iloisesti huitovien ja hymyilevien ihmisten ohi ymmärsin, että jos se on suurin murheeni niin asiani taitavat olla aika hyvin. Noilla köyhillä ihmisillä menisi kymmenen vuotta säästää videokameraan rahat ja silti kaikki olivat niin onnellisen näköisiä. Vähät videokamerasta, maailmassa on isompiakin huolia.

Jaava, köyhä ja ruuhkainen

Jaavan puolella tiet eivät olleet yhtä mäkisiä ja asutusta oli enemmän, mutta isoja eroja Sumatraan ei ollut. Kaikkea rakennettiin koko ajan: teitä, siltoja, taloja ja ojia. Pöly täytti silmämme ja korvamme. Ihmiset yrittivät helpottaa pölyn haittoja edes hieman kastelemalla talojen ja kauppojen edustoja, mikä vaikutti lähinnä ajanhukalta. Kuin kantaisi vettä avannosta toiseen. Ihmiset nukkuivat työpaikoillaan, jos eivät sitten olleet lakaisemassa pihaa.

Päiviin ei juuri polkemisen lisäksi mahtunut muuta, kuin syömistä, hotellin metsästystä ja nukkumista. Meteli liikenteessä oli korvia raastava ja ihmisten meille antama huomio intensiivistä, jatkuvaa ja spontaania. Omaa tilaa ja yksityisyyttä ei ollut ja erityisesti Kelly alkoi kärsiä siitä väsymyksenä ja ärtymyksenä.

Jaava on itse asiassa niin ruuhkainen, että siellä oli syntynyt markkinarako liikenteenohjaajille. Lähes jokaisessa risteyksessä oli mies ohjaamassa liikennettä ja palkaksi isommat kulkuneuvot antoivat rahaa ikkunasta. Ilman liikenteenohjaajia risteyksien ylittäminen olisi ollut toivotonta.

Köyhissä maissa olen ollut ennenkin, mutta samanlaista kurjuutta en ole aiemmin nähnyt. Monet elivät kadulla pölyn ja mudan keskellä roskia keräten, ohjaten liikennettä, kerjäten ja kuka mitenkin elantoaan hankkien.

Olin varsin yllättynyt, että pystyin suodattamaan jatkuvaa hälinää niin paljon, mutta väärään aikaan herättävät, aivan liian pitkät rukouskutsut saivat minut haaveilemaan Australian aavikoista (muistiinpano itselleni: jos menet Indonesiaan toisen kerran, etsi hotelli mahdollisimman kaukana moskeijoista).

Australian lennot

Haaveenani oli matkani tekeminen lentämättä ylittäen meret purjeveneellä tai rahtilaivalla. Nyt oli kuitenkin väärä vuodenaika purjehtia Australiaan ja minulla ei ollut rahtilaivoille vaadittavaa turvallisuuskoulutusta.

Daniel halusi lentää Pethriin ja minä halusin ajaa pohjoisen Australian halki. Monet asiat olisivat olleet helpompia Danielin kanssa etelässä. Minun ei tarvitsisi ratkoa ongelmia yksin, lämpötila olisi viileämpi ja lento Perthiin olisi ollut halvempi. Epäröinti kasvoi sisälläni, mutta ennen kuin minulla oli aikaa muuttaa mieleni olin jo varannut lennot Darwiniin. Se sai minut hermostuneeksi, mutta sehän on vain hyvän seikkailun edellytys. Australia on viimeinen maa matkallani ja halusin valmistautua matkani päätökseen yksin.

Lentojen jälkeen tilini saldo oli naurettavan pieni. Australiassa odottanee karu paluu normaaliin matka-arkeen pastadieetillä ja telttamajoituksella. Täytynee kiristää nälkävyötä (ja myydä se pahimmassa tapauksessa).

Tulivuori

Viisumimme tikitti kovaa vauhtia ja siksi olimme valinneet Jaavan pohjoispuolella kulkevan ison tien. Siksi Jaavasta ei ole paljoa kerrottavaa, päivät toistivat samaa tappavaa kaavaa nukkumisen, syömisen, pyöräilyn ja hotellin metsästämisen suhteen. Itäinen Jaava oli hieman helpompi. Kosteus helpotti, liikennekin rauhoittui hieman ja kaupungeissa oli toisinaan jopa istutuksia ja puita piristämässä matkalaisten arkea.

Jaavan kohokohta oli Mount Bromo, tulivuori, jonka olimme säästäneet loppuun. En ole koskaan nähnyt aktiivista tulivuorta ja oli vaikuttavaa nähdä sen sisuksista tupruava savu. Kraaterin ruskeankirjavat seinät viettivät jyrkästi kohti keskellä ammottavaa kitaa, jonka pystysuorat seinät painuivat uhkaavan näköisinä maan uumeniin.

Näköalatasanteen kivipaaseista muodostettu kaide mutkitteli kraaterin reunalla suojaten vierailijoita turmiollisilta putoamisilta. Sen reunalla nökötti norsua esittävä pieni patsas, jonka katse oli tiukasti maahan naulittuna. Kraaterin ympärillä levittäytyi avara hiekkamaa tummien vuorijonojen reunustamana.

Katsellessani tuota avaraa maisemaa olin majesteettisen luonnon lumoissa. Jaavan raskaaltakin tuntuneen ylityksen päätteeksi matkamiehen energiatasot täyttyivät luonnon rauhoittavan vaikutuksen ansiosta hänen ihmetellessä vulkaanisen maiseman jylhyyttä.

Seuraavana aamuna nousimme jo kolmen aikaan kiivetäksemme näköalatasanteelle auringon nousua katsomaan. Polku mutkitteli jyrkkää vuorenrinnettä puiden keskellä ylöspäin satojen vaeltajien taskulamppujen muodostaessa tuikkivan ketjun sen pöliseville rinteille.

Näköalatasanne oli pullollaan turisteja jo meidän sinne saapuessamme. Aamu oli pilvinen, mutta hiljalleen oranssinhehkuinen aurinko alkoi siivilöityä rakoilevien pilvien välistä luoden ensisäteitään alhaalla sen valossa kylpevän laakson ja kylän reunalle.

Auringon kivutessa korkeammalle turistit vetäytyivät takaisin kylään meidän jatkaessamme vuoren korkeimmalle huipulle 2700 metriin. Huipulta avautui panoraamamaisema, jonka keskellä sauhusi eilen läheltä näkemämme ylpeä Mount Bromo koreassa yksinäisyydessään. Auringon kirkastuessa sen säteet saavuttivat kraateria ympäröivän hiekkakentän ja pehmeä valo kyllästi sen seiniä upeasti.

Ylhäällä oli ihanan viileä ja kuiva ilma. Alas tullessa nautin aamun hiljaisuudesta. Lihakseni eivät olleet tottuneet kävelyn tuomaan rasitukseen ja jalkoihini alkoi kertyä rasitus, jollaista en osannut odottaa. Toistuvien kammenpolkaisujen jäytämät jalkani olivat ihmeissään uusista ärsykkeistä.

Mount Bromolta palasimme takaisin hotellille, jonne olimme pyörämme jättäneet. Muutaman päivän päästä kipusimme Balille vievään lauttaan, autuaan tietämättömänä siitä, millaisen vastoinkäymisten pyörremyrskyn kanssa joutuisin siellä painimaan.

Markus

Kiitos matkani tukemisesta Pike, Makke ja Leena!