Malesia

Näiden blogipäivitysten välissä matkaani voi seurata hiljattain luomani Facebook-sivun kautta. Päivitän sinne kuvia ja lyhyempiä tekstejä silloin tällöin. Lisää kuvia löydät Instagramista.

Reitti: Ko Lanta-Satun-Penang-Cameron Highlands-Kuala Lumpur-Tanjung Piai

Kaikki Thai ei mitään

Moskeijat, rukouskutsut, hijabit ja isot viikset puhuivat selvää kieltä, olimme saapuneet muslimialueelle jälleen kerran. Hyvät muistot aiemmista muslimimaista tulvivat mieleeni.

Ko Lantan saarella meillä oli suomalaiset isännöitsijät Marika ja Tommi. Heillä on vihreä puutarha, ruskea talo ja musta huumori. Tullessamme saarelle ryöppyävässä sateessa Marika pysäytti auton viereemme, sanoi odottavansa meitä kotona ja jätti sitten meidät sinne tienposkeen kastumaan. Ehkä hän tiesi, että autolla ajaminen olisi huijausta. Tommin ensimmäiset sanat olivat “Jos joku on niin v**un tyhmä, että ajaa tänne Euroopasta asti polkupyörällä, niin minä leivon karjalanpiirakoita”. Söin niitä ehkä 50.

Tommi on muusikko, hänellä on siniset silmät ja luonnon rastat ja yllätys yllätys kitara. Eikun kaksi. Vai oliko niitä enemmänkin, en enää muista. Marikalla on tummat hiukset ja ruskeat silmät ja molemmat heistä hymyilevät ja nauravat paljon. Heidän koiransa Hiisi näyttää enemmän leijonalta kuin koiralta ja sitten on toinen koira ja neljä kissaa. Ja sen jälkeen kun puutarhasta kuului “meow” niitä oli viisi.

Vietimme Tommin ja Marikan luona 6 päivää. Olimme alun perin kysyneet, voimmeko olla päivän tai pari ja koska meitä on kolme: 2*3=6. Matematiikkaa. Toisinaan Tommi kyseli tyhmiä, kuten esimerkiksi “koskahan vieraat olisivat Malesian puolella, jos he lähtisivät nyt heti?” ja luulenpa, että Tommin olisi syytä käydä lääkärissä, sillä hänen vasen silmänsä alkoi nykiä kummasti aina hänen sanoessaan niin. Mutta kyllä minä lopulta ymmärsin, että on varmaan aika poistua, sillä löysin pyöräni alakerrasta hämähäkin seittien peitosta. Eikä se ollut vitsi.

Noiden parin kuuden päivän aikana tutkimme saarta skoottereilla (onko se huijaamista? Siinä on kaksi rengasta), uimme meressä, keräsimme rannalta roskia osana trash hero tapahtumaa (Marika pakotti) ja tapasimme heidän lääkärinsä, joka oli hyvää vauhtia juomassa itseään humalaan. Hän sanoi, että tänään hän on ihminen ja kielsi kutsumasta itseään lääkäriksi. Ehkä loppujen lopuksi on parempi, ettei Tommi menekään lääkäriin.

Vakavasti ottaen, en tiedä miten voisimme heitä kyllin kiittää. Kokkasimme illallista pariinkin otteeseen joka tapauksessa (hyvä tekosyy päästä mässäilemään), mutta varsin vaatimaton kiitos se oli siitä avusta, mitä heiltä saimme.

Marikan blogiin pääset täällä (vahva lukusuositus) ja Facebookiin täällä. Hänen kirjoittamiaan, meidän matkaa käsitteleviä postauksia voit lukea täällä ja täällä. Tommin musisointia voi seurata YouTubessa täällä.

Jugoslavialainen

Ko Lantan jälkeen etenimme Malesian puolelle ja poljimme pienen mäen huipulle, josta avautui kaunis maisema pienten töppövuorten ja sisämaajärven koristamana. Auringon laskiessa muutama auto ja moottoripyörä ilmestyi paikalle.

Mies kauluspaidassa ja sandaaleissa tuli juttelemaan. Hän esittäytyi Olekiksi vanhasta Jugoslaviasta. Hän oli kalju, iskokokoinen mies, jolla oli voimakkaat kasvonpiirteet. Olek, veteraanimatkailija kuten pian saimme tietää, jutteli innostuneesti, puhui vahvalla saksalaisaksentilla ja piti ranteessaan kelloa, mikä oli hieman outoa mieheltä joka vähät välitti siitä, mikä päivä nyt oli.

Olek oli tullut moottoripyörän kyydissä. Olek sanoi kuskille “jätä minut tähän, jään tänne” ja pummi häneltä tupakan ennen kuskin katoamista. Autot ympäriltämme hävisivät, Olek jäi. Hän kantoi mukanaan vain pientä reppua ja kun aloimme ihmetellä missä hän aikoo nukkua, hän osoitti kovaa maata ja totesi huolettomasti “täällä näin”.

Olekista paistoi huolettomuus ja intohimo olla vapaa kulkuri. Hän nukkui milloin missäkin, eli vaatimattomasti ja omisti hyvin vähän. Toisinaan hänen iloisen hymyn takaa pilkahti pieni väsymyksen enne, ikään kuin huolettomat vuodet kiertolaisena olisivat jo muodostaneet pienen taakan, vaikkakin hyvin kevyen, sellaisen jota hän kantoi mielellään.

Olek oli kiehtova tyyppi vailla huolia, mies joka ei katunut mitään. Tarjosimme hänelle illallisen ja aamupalan. Niin, ei hän kantanut mukanaan ruokaakaan. Seuraavana aamuna Olek oli jo ylhäällä, kun nousimme ja arvatenkaan hän ei ollut nukkunut kovin hyvin, mutta ei välittänyt siitä niin kauan kuin kahvia riitti. Utuisena aamuna harmaat pilviverhot pyyhkivät huipun yli samalla, kun kyselimme Olekilta vinkkejä Malesiaa varten. Kättelimme, hyvästelimme ja laskimme mäen alas.

Matka-arkea Malesiassa

Malesia on mahtava matkailumaa. Jokainen puhuu hyvää englantia eikä kommunikointi ollut koskaan ongelma. Ohitimme lukuisia kalastajakyliä, joissa elämä oli verkkaista ja rauhallista. Vältimme vilkkaat päätiet seuraamalla pieniä riisiviljelmien keskellä siksakkia tekeviä polkuja, joita reunustivat ne isot, rumat betonirakennukset, jotka ilmaisivat järkähtämättömänä malesialaista surkeutta.

Leiriytyminen oli helppoa, sillä ihmiset olivat ystävällisiä joka paikassa. Jos emme löytäneet telttapaikkaa omatoimisesti, kysyimme vain ihmisiltä ja aina meille annettiin vähintään turvallinen paikka leiriytyä, usein ruokaa vatsan täydeltä ja kerran jopa kutsuttiin sisälle nukkumaan.

Ruoka Malesiassa on hyvää, minä todella pidän siitä, mutta eräänä päivänä söin matkani hirveimmän aterian. Sen nimi on Laksa ja se on yhtä herkullista, kuin miltä kuulostaakin. Se näyttää ihan keitettyjen aivojen, matojen ja oksennuksen sekoitukselta, haisee etovalle ja maistuu vieläkin pahemmalle. Jos vierailet Malesiassa, suosittelen välttämään, ainakin jos vatsasi on sinulle tärkeä.

Penangin suhteen minulla ei ollut kovin korkeita odotuksia. Turistinähtävyys muiden joukossa, ajattelin, kunnes sitten näin ne upeat graffitit, joita on joka paikassa. Penangilla on iso kiinalais- ja intialaisväestö, kuten muuallakin Malesiassa, mutta Penangin pienellä saarella se sekoittuu kiehtovaksi multikulttuurelliseksi sekametelisopaksi eurooppalaisen kulttuurin pyyhkiessä siihen siveltimellä lisäväriä. Paperilyhdyt toivat mieleeni paljon muistoja Kiinasta ja bindit naisten silmien välissä sytyttivät halun matkustaa maagiseen Intiaan joskus tulevaisuudessa (inshallah).

Mantereelle palattuamme meillä oli Ipoh-nimisessä kaupungissa Warmshowers-sivuston kautta isännöitsijä nimeltä Syed. Hän oli laiha mies, joka käytti isoja silmälaseja ja jolla oli pysyvä virne naamalla. Hänen kanssaan oli mies nimeltä Umar, iso risupartainen järkäle, joka poltti sähkösavuketta ja aloitti joka toisen lauseen sanomalla okei. Molemmilla on villisti rehottavat hiukset eivätkä he muista edellistä parturikäyntiään.

Cameron Highlands

Sanoimme Umarille ja Syedille, että olemme kyllästyneet tasamaahan ja menossa Cameron Highlands-vuorille. Pojat päättivät liittyä mukaan sen enempää miettimättä. 1650 metrin korkeuteen kohoava vuori oli ensimmäinen kunnon vuori sitten Vietnamin ja Kellyn korkein pyörällä huiputtama nousu. Tottumattomat Umar ja Syed olivat ongelmissa ylämäessä, enkä enää epäile Kellyn sisukkuutta, kun hän huusi Syedille “etkä sitten huijaa liftaamalla” ja polki häneltä karkuun.

Tuntui hyvältä tuntea pitkästä aikaa painetta polkimissa. Kohotessamme ylemmäs ilma kävi ihanasti viileämmäksi ja viidakkoinen sademetsä vehreämmäksi. Oli helpottavaa päästä pakoon jatkuvaa kuumuutta ja kosteutta. Käytin jopa makuupussia ensimmäistä kertaa sitten Kiinan.

Mutta huippu oli pettymys. En rehellisesti muista yhtä rumaa vuorenhuippua. Se oli täynnä turistikeskuksia ja hotelleja ja kauniista vuorinäkymästä ei ollut tietoakaan.

Olimme kuitenkin onnekkaita, sillä paikallinen mies näytti meille mainion paikan katsoa auringon laskua. Kauniita, utuisia vuorijonoja kerrostuen toisiaan vasten. Auringosta valui kultaisia säteitä viidakon uumeniin. Seisoessani tuon maalauksenomaisen jyrkänteen reunalla parvi lintuja lensi yläpuolellamme kohti auringonlaskua, niiden tummanpuhuvat silhuetit hitaasti kadoten kohti oranssinhehkuista horisonttia. Alapuolellamme levittäytyvistä kylistä nousi rukouskutsuja kaikuen vuorten seinämien väliin jäävän laakson tyhjiössä. “Tämä on lahja luonnolta” sanoi meitä opastanut mies. Ja siltä minusta tuntui, kuin olisin lahjan saanut sen pettymyksen jälkeen.

Aasian mantereen päätepiste

Vuoren huipulta Umar ja Syed palasivat takaisin Ipohiin. Minä, Daniel ja Kelly jatkoimme kohti Kuala Lumpuria. Sinne saapuessamme Daniel tajusi, että hänen mittarissaan on nyt 20 000 mailia. Omistani en tiedä, kun en omista mittaria, mutta luultavasti olemme samoissa lukemissa ja juhlimme siis tuota lukua yhdessä.

Majoittauduimme Airbnb:n kautta asuntoon, jollaisesta olimme vain haaveilleet. Se oli ilmastoitu asunto korkeassa pilvenpiirtäjässä, jonka kattouima-altaalta levittäytyi kaunis näkymä Petronas Twin Towersille. Alapuolellamme surkealta näyttänyt Hotel Hilton itki kurjuuttaan. Telttamajoitukseen tottuneena en tiennyt miten päin olla tuollaisessa paikassa ja hauskinta siinä oli hinta, joka oli kuin näkkileipää ostaisi. Rakastin sitä.

Umar ja Syed liittyivät seuraamme uudelleen Kuala Lumpurissa. Poljimme viidestään rannikkoa myötäillen, vilvoittauduimme meressä, nukuimme teltassa, söimme halpaa ja hyvää katuruokaa ja niin päivät toisensa jälkeen kuluivat kunnes tulimme Tanjung Piaiin, Aasian mantereen eteläisimpään pisteeseen.

Edelläni polkenut Kelly tuli ensimmäisenä meren rantaan. Hänen ääriviivansa erottautuivat meren yllä loimottavaa täysikuuta vasten. Lämmin ilmavirta puhalsi idästä vilvoittaen päivän rasituksesta höyryävää kehoa. Se oli siinä. Olin ylittänyt Eurasian polkupyörällä. Oudoin saavutus tehtyjen asioideni listalla! Tyytyväisyyden tunne ravisteli väsynyttä kehoani. Minä tein sen.

Enää Singapore, Indonesia ja Australia jäljellä.

Markus