Kiina

I was never less alone than when by myself.
-Edward Gibbon

Reitti: Almaty-Zharkent-Urumqi-Turpan

Minulla on ollut kolme pelkoa tämän pyörämatkani suhteen.

Ensinnäkin olen pelännyt, että jonain päivänä minulta loppuisivat rahat kesken. Tehdessäni päätöstä matkani pidentämisestä Uuteen Seelantiin minulla ei ollut tarpeeksi rahaa sinne päästäkseni. Sponsoreiden etsiminen ei ole mennyt hyvin, mutta hämmästyin miten halvalla pystyin matkustamaan. Lopulta ihmiset alkoivat tukea matkaani ja pahimmat rahahuolet alkoivat jäädä taakse.

Toisekseen olen pelännyt, että en saa johonkin maahan viisumia. Turkmenistanin viisumin saaminen on lottoarvontaa ja Kiinan viisumin saaminen kotimaan ulkopuolelta muuttui vuoden alussa mitei mahdottomaksi. Mutta olin tarpeeksi onnekas saadakseni molemmat niistä.

Kolmas pelkoni on se, että jonain päivänä havahtuisin siihen, että olen kadottanut seikkailunhaluni. Että jonain päivänä heräisin tunteeseen, etten enää halua tehdä tätä. Eräs ystäväni kysyi kerran, milloin aion lopettaa. Vastasin, että jos jonain päivänä huomaan, ettei tämä matka enää tunnu tärkeältä, niin sitten lopetan ja palaan kotiin.

Eräänä pitkänä yönä pyöriessäni viltteihin kääriytyneenä havahduin siihen, että se päivä oli koittanut.

Viimeiset päivät Kazakstanissa

Lähtiessäni Almatysta, Kazakstanista, minulla oli kovin päinvastaiset fiilikset. Olin viettänyt pitkän tauon viisumia hakiessa, pyörää korjatessa ja varusteita paikatessa. Olin valmis Kiinan talvea varten, valmis palaamaan kulkurin elämään, valmis palaamaan takaisin pyörän selkään. Pitkän tauon jälkeen tuntui hyvältä olla taas tien päällä.

Kazakstan oli Keski-Aasian maista viimeinen, eikä loppuaika tarjoa lukijalle kovinkaan paljoa. Puuduttavia päiviä tyhjällä aavikolla, kylmiä öitä jäisessä teltassa ja märässä makuupussissa ja pitkiä aamuja nuotion äärellä varusteita kuivatessa (Suomalainen sosiaaliturva ei paljon täällä lämmitä, mutta kela-kortilla on kätevä skrapata telttaa). Nautin yksinkertaisesta, huolettomasta elämästä. Tuntui niin hyvältä olla taas tien päällä.

Kazakstanin puolella yövyin kolmessa eri perheessä vieraana. Erään perheen tytär jäi mieleeni. Sanja on kiharatukkainen, eläväinen, neljävuotias pieni nappisilmä. Hän tasapainoili taitavasti kahden litran muovipullon päällä luottaen siihen, että ottaisin hänet kiinni, kun tasapaino pettää, viskoi kanssani palloa ja hoki innoissaan “davai, davai”.

Olin onnellinen jakaessani noita hetkiä spontaanisti täysin ventovieraiden ihmisten kanssa. Aivan, kuin välillämme vallitsisi sanaton ymmärrys siitä, että tuo pienen pieni hetki oli tärkeä meille molemmille. Se oli lyhyt hetki ja olisin pian taas yksinäinen susi. Tuo hetki ei koskaan enää tulisi takaisin ja todennäköisesti en enää koskaan tapaisi noita ihmisiä uudestaan. Kohta se olisi vain lämmin muisto muiden joukossa.

Mutta minulla oli hetken aikaa joku, joka kielivaikeuksista huolimatta ymmärtää, tai ainakin aavistaa, millaista lämpöä koti tuo kulkurin elämään hetkeksi. Pääsin osaksi heidän kotiaan. Siksi nuo kohtaamani ihmiset matkallani olivat niin tärkeitä. Oli helppoa elää hetkessä. Sanja menetti tasapainonsa ja tarrasi sormesta kiinni, pyllähti hallitusti lattialle ja kikatti hervottomasti, kun tökkäsin sormeni hänen vatsaansa.

Kiina: ensimmäinen kulttuurishokki

Tullessani Kiinan puolelle koin ensimmäisen kulttuurishokin. Kuvittelin Kiinan olevan täynnä rakennuksia, joiden katot ovat koukeroisilla mutkilla, ikkunanpielet tyylikkäästi koristeltuja ja maiseman muodostuvan märistä riisipelloista täynnä kumarassa työtään tekeviä kiinalaisia hassut lieriönmuotoiset hatut päässä.

Totuus oli jotain muuta. Rähjäiset rakennukset olivat osin romahtaneita, ikkunat puoleksi säpäleinä, talot laatikkomaisia rumia betonimöhkäleitä, joita ympäröi piikkilangalla päällystetty metalliaita. Pölyiset ja ahtaat lähiökujat suorastaan räjähtivät silmille. Kontrasti riiteli siloteltujen pääkatujen puhtaiden lasi-ikkunoiden kanssa.

Kaikkea ja kaikkia kontrolloidaan sairaalloisuuteen asti. Piikkilanka-aita ympäröi lähes jokaista rakennusta, huoltoasemalla on turvatarkastus ja vain kuski saa mennä aitojen sisäpuolelle, valvontakameroita joka paikassa, liikennekamerat ottavat kuvan jokaisesta ajoneuvosta ja kaupunkien sisääntuloväylillä on poliisin tarkastuspiste, jossa jokaisen pitää rekisteröityä. Yhden kadun varrella saattaa helposti olla kymmenen poliisilaitosta. Jopa ostoskeskuksissa ja hotelleissa on turvatarkastus. Parin päivän jälkeen ajattelin, etten enää hämmästyisi, jos ravintoloissakin olisi turvatarkastus. Myöhemmin huomasin, että niin onkin.

Keski-Aasian maiden masentavan pussinuudelidieettini jälkeen päätin testata paikallista ruokaa ravintolassa. Tarjoilija toi minulle keittoa ja syömäpuikot. Vieläkin masentavampaa. Luulen että henkilökunta (ja puolet asiakkaista) nauttivat esityksestä, kun yritin epätoivoisesti tuhota keittoa kahdella puisella tikulla, mutta naurettuaan tarpeeksi tarjoilija toi minulle lusikan. Mikä helpotus!

Tein uuden ennätyksen: kolmesti pidätettynä viikon sisällä. Ei ole helppoa olla ulkomaalainen Xinjianin provinssissa. Poliisit käännyttivät minut, kun yritin mennä vuoristoteille ja pakottivat rekan kyytiin. Erään kerran he tulivat hotellihuoneeseeni kolmelta yöllä kysymään passiani. Seuraavana päivänä istuin viisi tuntia poliisilaitoksella, kun he tarkistivat puhelintani. Siinä menivät vapaus, yksityisyys ja kotirauha.

Varusteet eivät nekään suostuneet yhteistyöhön. Kahdessa viikossa minulla oli 6 pujennutta kumia, hajonnut sisäkumi, puoleksi hajonnut pumppu, 2 katkennutta pinnaa, 2 hajonnutta klipsiä laukuissa, rikkinäinen suukappale juomapullossa, hajonnut vetoketju takissa, teltasta ovi ja yksi kiinnitysnaru hajalla, kolmesti hajonnut jarrukahva ja makuualustaan ilmestyi peukalon mentävä reikä.

Ei minua niinkään haitannut rikkinäiset varusteet tai ajan tuhlaaminen poliisilaitoksilla, mutta on olemassa jotain vieläkin pahempaa. Aiemmissa Aasian maissa kaikki tervehtivät ja kannustivat, kaikki tulivat juttelemaan ja jotkut jopa tarjosivat majoitusta ja ruokaa. Sain osakseni niin paljon huomiota, liikaakin kenties? Mutta nuo pahuksen pikku kiinalaiset eivät tuntuneet huomaavan minua lainkaan. Kuin näkymättömyyden verho olisi kietoutunut hartioilleni. Kukaan ei tervehtinyt, kannustanut tai puhunut minulle. Kukaan ei auttanut löytämään vessaa, kun sitä kysyin eikä kukaan auttanut löytämään telttapaikkaa.

Kukaan ei puhunut Englantia ja kiinan kieli oli tähänastisista ehdottomasti vaikein lausua. Ensimmäisten viikkojen aikana sanoin lähinnä terve ja kiitos ja kommunikoin pelkästään poliisin kanssa Google kääntäjän välityksellä. Ihmiset kulkivat kuin robotit, laput silmillä, katse maassa ja kasvoilla mitäänsanomaton, tyhjä murhe.

Olen tyhjällä aavikolla kuin kotonani, mutta kun ympärillä on 1,4 miljardia ihmistä, jotka eivät puhu eivätkä ota kontaktia, on se yksinkertaisesti liikaa. Onko olemassa mitään pahempaa, kuin tulla kaupunkiin, jossa kukaan ei ole kiinnostunut siitä, kuka sinä olet, mistä olet tulossa, mihin menossa ja millainen tarina sinulla olisi kerrottavana?

Aloin hitaasti ymmärtää, miten tärkeää kaikki se matkallani saamani huomio oli ollut. Yksinäisyys sattui kipeästi. Tajusin, etten halunnut mitään niin paljon, kuin jakaa kokemukseni jonkun kanssa, ihan kenen vain. Mutta kun kukaan ei oikein tuntunut ymmärtävän järjetöntä elämäntapaani vailla kotia, kaikki omaisuus viidessä haisevassa pyörälaukussa parhaimpana ystävänäni vanha, oikukas kitinämankeli. En ole koskaan tuntenut olevani niin yksin. Suru sai täysin uusia mittasuhteita.

Olen kerran aiemmin ollut vähällä luovuttaa. Se tapahtui Istanbulissa. Minusta tuntui, että unelmani on naurettava, etten pysty siihen, että epäonnistuisin varmasti ja siten olisi aivan sama mennä kotiin nyt heti. Otin jopa kännykän esille ja melkein katsoin lentojen hinnat takaisin kotiin. Mutta kieltäydyin luovuttamasta ja päätin katsoa, mihin asti pääsen. Menisin niin pitkälle, että seinä tulee vastaan.

Nyt minut oli keitetty jo niin monessa liemessä. Lähtiessäni matkalle minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta retkipyöräilystä, mutta 15 kuukautta tien päällä on opettanut kaiken tarvittavan. Tiesin miten leiriytyä kylmässä ja miten pyöräillä kuumassa. Tiesin miten viedä tämä matkani päätökseen. Tiesin että pystyn siihen.

Ongelma olikin siinä, etten minä enää halunnut sitä. Olin saanut tarpeekseni. Olin valmis lähtemään kotiin. Tällä kertaa olin sellaisessa suossa, ettei siitä ihan niin vain noustaisikaan. Otin kännykän esille ja katsoin lennot takaisin Suomeen. Halvalla olisi päässyt pakoon ja jouluksi kotiin.

Mutta syy, miksi aloitin tämän matkani, oli se, että halusin nähdä tätä maailmaa avoimin silmin ja uteliain mielin. Olinko luovuttamassa nyt, kun olin ensimmäisessä maassa, josta en pidä? Aioinko antaa ensimmäisen kulttuurishokin ja äärimmäisen huonon onnen tuhota uteliaisuuteni? Uskoinko todella siihen, miten olin alkanut ajatella tästä maasta vai pitäisikö minun kuitenkin antaa sille toinen mahdollisuus? Aloitin tämän matkani juuri siksi, että näkisin jotain erilaista ja nyt kun sellaista löysin, olinko todella pakenemassa sitä kuin hiiri vai kohtaisinko sen kuin mies?

Yhden napin painalluksen päässä olisi pako, paluu tuttuun ja turvalliseen. Siinä se oli kädessäni, kännykän näytöllä auki. Ulkona odottaisi 5000 kilometriä, kylmä talvi ja kolme kuukautta Kiinaa.

Don’t make excuses
-Kathryn Whalley

Pakotin itseni vielä kerran polkimien päälle. Tämä provinssi oli niin erilainen, etten voinut tehdä johtopäätöksiä koko maasta sen perusteella. Kerran vielä palaisin tien päälle, maistaisin maitohapot reisilläni, yrittäisin oppia kieltä, nähdä tätä valtavaa maata ja yrittää ymmärtää erilaista kulttuuria.

En siis luovuttanut vielä. Palasin takaisin tien päälle ja jatkoin kohti Urumqia. Taivas kaupungin yllä oli surullisen harmaa. Tehtaat tuprusivat paksua savua. Pilvenpiirtäjät kurkottivat taivaalle. Autot jyräsivät ohi. Isot tiet mutkittelivat kolmena kerroksena kerrostalojen välistä. Lentokoneet lähtivät ja saapuivat kiitoradalle. “Äkkiä tuosta ohi, ennen kuin muutan mieleni” itkin. Urumqin jälkeen poljin vasten kovaa tuulta täysin päinvastaiseen suuntaan kodista. Sydäntäsärkevää touhua.

Köyhä mies

Erään kerran pysähdyin tietyöntekijöiden leiriin pyytämään vettä. Mies kysyi haluaisinko syötävää ja tarjosi sitten myös yösijaa. Hänellä oli vain yksi sänky, jonka jouduimme jakamaan, mutta ajattelin, että aina se rikkinäisen teltan voittaa. Ennen valojen sammuttamista hän kömpi lähes kylkeen kiinni ottamaan selfietä. Kenties se teltta ei olisi sittenkään ollut niin paha?

Emme pystyneet kommunikoimaan paljoakaan, mutta hän halusi kirjoittaa matkapäiväkirjaani. Hän istui pienelle, metalliselle jakkaralle kaasukeittimen viereen, kasvot kelmeästi valaistuna pimenevässä illassa, sanaakaan sanomatta, näyttäen köyhimmältä ja pienimmältä mieheltä, mitä maa päällään kantaa, kätkien silti sisäänsä suuren ja lämpimän sydämen.

Tuolla miehellä oli hyvin vähän. Hänellä ei ollut koulutusta, koska hänen perheellään ei ollut siihen varaa. Hän pahoitteli huonoa kielitaitoaan ja yksinkertaista ruokaa, jota hän tarjosi. Ruokaa, joka oli parasta ruokaa pitkään aikaan. Mies sai minut ymmärtämään, miten typerästi olin syyttänyt tätä maata ja kulttuuria, vaikka kaikki ne vaikeudet olivat lopulta hyvin pieniä ja omassa päässäni.

Hän eli köyhää ja vaikeaa elämää, varmasti vaikeampaa, kuin edes aavistin, mutta silti hän kieltäytyi avustani joka kerta. Hän kertoi, että hänellä on vaikea aika elämässään. Hän ei ollut ainoa. Kaksi kovaa kohtaloa istuivat jakkaroilla, hämärästi valaistussa huoneessa kuuman kaasukeittimen vieressä, kylmän pakkastuulen ärjyessä synkän laakson läpi.

Seuraavana päivänä hyvästelimme ja poljin kohti uusia seikkailuja kyyneleitä nieleskellen. Luuletko, että 15 kuukauden jälkeen olisin tottunut sanomaan näkemiin? Joka kerta se on vaikeaa, mutta nämä hyvästit olivat yhdet matkani vaikeimmista.

Olin niin vähällä luovuttaa, että vasta nyt tajuan kauhistella sitä. Olen vihainen itselleni unohdettuani kaikki ne hyvät kokemuset, joita minulla oli ollut Kiinassakin. Kuinka saatoinkaan unohtaa kaiken sen ystävällisyyden ja avun? Mutta tämä matka on ennen kaikkea oppimista ja tuo mies antoi minulle arvokkaan oppitunnin. Lupaan, etten unohda sitä koskaan.

25.12.2017
Turpan, Kiina
Markus

Kiitos matkani tukemisesta Esa, Antti, Anne, Jouko, Jukka, Paulus, Sini, Minna, Jouni, Heljä, Taru ja Tomi. Arvostan apuanne!!!

Thank you European Backpackers hostel in Almaty, Kazakhstan for supporting my journey with 2 nights for free of charge! Highly recommended for every travelers.

Blogisuosituksia:

-Chris Pountney: Tiettävästi ensimmäinen henkilö maailmassa, joka pyöräilee maailman ympäri käyttäen ainoastaan polkupyörää ja laivoja. Tällä hetkellä Kiinassa ja alle 600 km tavoitteeseen. http://differentpartsofeverywhere.com/

-Elizabeth Dodd: Around the world by bicycle. https://halfashoestring.com/

-Ross and Alessia: Rolling east, from London to Melbourne by bicycle. https://rollingeast.com/

-Tomi Rantanen: Maailman ympäri polkupyörällä. https://www.5yearbiketrip.com/

-Jaani Länsiö: Maita pitkin Helsingistä Singaporeen ja hieman pidemmälle. http://vauhdillamaailmalle.fi/

-Cynthia ja Niko, liftaamalla maailman ympäri. https://www.journalofnomads.com/