Kirgisia

Reitti: Sary Tash-Osh-Toktogul-Bishkek

Alas vuorilta

Jätimme Tajikistanin vuoret taaksemme ja laskeuduimme peltojen ympäröimää tietä pitkin Sary Tashiin. Takanamme vuorten yllä vyöryi tummia sadepilviä. Kuoppainen tie vei meidät kylään, jossa maanviljelijät ratsastivat karjan keskellä, lehmät ja hevoset löntystivät laiskasti kylänraitilla ja kulkukoirat maleksivat edestakaisin.

Yöllä sadepilvet saavuttivat Sary Tashin ja aamulla alkoi tihkuttaa. Se oli hyvä muistutus arvostaa aurinkoisia päiviä, sillä edellisen kerran satoi Armeniassa neljä kuukautta sitten. Vuorten huiput 3600 metrissä verhoutuivat valkoiseen, ohueen lumivaippaan ja sitten tie kääntyi uudestaan laskuun sateen piiskatessa vaatteitani märiksi.

Matkan varrelle jäävissä kylissä pienet lapset toivottivat meidät tervetulleiksi raikuvin “hello” ja “bye bye” huudoin pomppien tielle käsi ojossa ja silmät innosta ammollaan. Oshiin tullessa oloni oli mainio, olimme valloittaneet Pamirin vuoret ja meitä odotti muutaman päivän lepo.

Loppusyksyn riemua

Katharina lensi Oshista kotiin ja Alice jäi vielä pidemmäksi aikaa hostelliin. Jatkoimme Chungin kanssa huoletonta taivaltamista kahdestaan. Chungin kanssa yhteinen sävel soi kuin Stradivarius, vaikka emme osanneet edes soittaa viulua. “Markus, I want to have an icecream” hän huusi joka toisessa kylässä.

Kesä alkoi olla jo takana, mutta saimme nauttia vielä lämpimistä loppusyksyn päivistä matalissa korkeuksissa. Noiden päivien aikana telttailimme kukkuloiden laella, joimme tervan paksuista kahvia ja poljimme pitkiä päiviä aurinkoisessa säässä.

Eräänä iltana, kun olimme leiriytyneet kukkulalle ja aurinko maalasi taivaan kantta purppuranvärisellä siveltimellä heijastuen turkoosinvärisen järven peilityyntä pintaa vasten, sanoin Chungille:

“Jos olisin jatkanut opiskelua, valmistuisin kohta. Sitten minulla olisi kai työpaikka, asuntolaina ja uudenkarhea auto. Naapurin pojan potkaisema lommo auton kyljessä aiheuttaisi kyllä enemmän mielipahaa, kuin uusi auto mielihyvää. Katso tätä maisemaa. Aurinko on laskenut. Linnunrata välkkyy tähtisumua vuorten synkkää silhuettia vasten. Tuohon ei taatusti kukaan potkaise lommoa.”

Chung, jonka kaverit eivät ymmärtäneet hänen pyöräilylomiaan, yhtyi ajatuksiini hymyillen.

Päivät sulautuivat toisiinsa ja niin tulimme kylään nimeltä Toktogul. Chung majoittui majataloon ja minä etsin kauniin telttapaikan kukkulan laelta järvinäköalalla. Allani pienen kylän savupiipuista nousi paksua savua ja taivaanrannassa levittäytyvien vuorten huippuja koristi valkoinen alkusyksyn lumi.

Aamulla hyvästelimme, sillä Chungin täytyi vauhdittaa matkaa taksilla ehtiäkseen Bishkekiin kotilennolleen. Lähtiessään hän antoi minulle vedenpuhdistuslaitteen ja matkalaturin.

Belgialaismies nimeltä Bart

Samana iltana tapasin Belgialaisen pyöräilijän. Bartilla oli hirren paksuiset reidet, iso pyöränpumppu ja hänen vasen silmä nyki metkasti. Mies oli polkenut kotoaan Kirgisiaan kolmessa kuukaudessa ja kampia hän pyöritti, kuin itse vihtahousu ajaisi takaa. Olisin tavannut hänet mieluusti missä tahansa muualla, kuin 50 kilometrin ylämäessä.

Huipulla oli lunta ja yksi loppuun ajettu pyöräilijäparka. Bart tuskin hengästyi. Alamäessä annoin miehelle hieman etumatkaa ja kun hämärä alkoi laskeutua, hän oli tienposkessa huitomassa. “Tässä on majatalo, mennään sinne nukkumaan. Maksoin jo meidät molemmat, et sinä mihinkään telttaan tällä pakkasella mene”. Sitten hän tarjosi vielä illallisen ja aamiaisen.

Aamulla jatkoin siivellä elämistä ja poljin Bartin takana. Se oli helppoa, kun minua kaksi kertaa isompi järkäle oli halkomassa tuulta. Ei olisi pitänyt pysähtyä tarpeille, en enää saanut häntä kiinni…

Bartin lisätessä vaatetta (hän polki pakkasellakin shortseilla) mies viereisestä asuntovaunusta tuli kutsumaan teelle. Hän oli siinä kuusissakymmenissä, flanellipaitaan ja collegehousuihin pukeutunut viiksekäs mies, jalassaan pienet, muistaakseni tummansiniset tohvelit. Mies kertoi, että mehiläistarha, jonka tuottamaa hunajaa maistelimme leivän päällä (hyvää), vaati paljon työtä ja huolenpitoa.

Sitten hän kyseli meistä ja ihmetteli mihin ihmeeseen minä tarvitsin yli vuoden, kun Bart oli polkenut kolmessa kuukaudessa lähes saman matkan. Bart repesi nauramaan.

Bart halusi polkea vielä Issik Kul-järven ympäri ja niin tiemme erosivat. Bart antoi mukaani sisäkumin ja saippuaa (ehkä se oli hienovarainen vihjaus, olin ollut jo yli viikon ilman suihkua).

Viimeisiä päiviä Kirgisiassa

Poljin sinä päivänä noin 110 kilometriä ja huiputin yhden kolmetonnisen. Vatsani oli ollut normaalia kipeämpi ja en siksi ollut syönyt kovin hyvin. Tuollaisen päivän jälkeen nälkä raastoi selkärangassa asti, mutta sain iltapalasta vain puolet alas ja oksensin sitten kahdesti (maistui paremmalta mennessään alas, kuin tullessaan ylös). Asiaa ei helpottanut lainkaan laukkuihini unohtunut Alicen Twix-patukka, jonka olin luvannut antaa hänelle takaisin myöhemmin.

Seuraavana päivänä, kun olin virittelemässä keitintä lounasta varten valmiiksi Twix-patukan aiheuttama kuola suupielillä, viereisen talon isäntä tuli kutsumaan vieraakseen. Pakkasin keittimen ja työnsin pyörän sisään vihreästä metallisesta porttikongista, joka kirskahti vaikertaen.

En muista talosta paljoakaan, mutta panin merkille, että se oli aiempiin keski-Aasian maihin verrattuna varsin moderni kaakelilattioineen ja vesihanoineen. Kirgisia on Georgian jälkeen ainoa maa, jossa en ole majoittunut paikallisten luona, mutta pääsin tämän perheen ansiosta näkemään edes hieman Kirgisialaista kotia ja kulttuuria.

Samana päivänä syödessäni grillillä pikkupurtavaa paikalliset innostuivat kyselemään matkastani, tarjosivat kahvia ja syötävää ja sitten mahdollisuutta käydä suihkussa heidän luonaan. Kai se oli uskottava, haisin kuolemalle. Valitettavasti he asuivat 10 kilometriä väärään suuntaan (olen muka polkemassa Euroopasta Uuteen Seelantiin, mutten jaksa tehdä 20 kilometrin lisälenkkiä).

Illalla kysyin telttapaikkaa kylänmiehiltä. He tarjosivat käyttööni kalastusmajan tekolammen vierestä. Aurinko hehkui vasten taivaankantta ja heijastui tekojärven pintaa vasten. Parvi lintuja lehahti puiden latvoista lentoon. Koira haukkui välillä, muuten oli hiljaista ja autiota. Ilta peitti ympäristön varjoihinsa ja rätisevä nuotio loimusi valoa jättäen pitkiä lepattavia varjoja maahan. Kipinät räiskyivät kohti taivasta ja hiipuivat sitten viileässä ilmassa sammuksiin.

Oli viimeinen iltani Kirgisiassa. Minulla ei ollut vieläkään Kiinan viisumia. Siitä riippuisi onnistuisiko “Polkupyörällä Uuteen Seelantiin” projektini ja rajan takana häämöttävä Kazakstan olisi viimeinen toivoni sen hankkimiseen.

Markus