Uzbekistan

Reitti: Alat-Bukhara-Qarshi-Denau

Uzbekistanissa hikoilin hiekka-aavikolla, tuhlasin aikaa poliisien tarkastuspisteillä ja nukuin ravintolan pöydällä sekä ensimmäistä kertaa hotelleissa sitten Euroopan.

Turkmenistan ja Uzbekistan olivat pitkälti aavikkoa. Sen ylittämiseen tarvitsin ruokaa, joka:

1. Säilyy helteellä laukussa pitkiä aikoja
2. On halpaa, ja
3. Saatavilla paikallisista marketeista.

Söin leipää ja nuudeleita. Nuudeleita? Ne ovat ihan hyviä. Mutta kaurapuuroa aamupalaksi, leivän päälle tavoilleni uskollisesti vain ylähuuli ja sitten nuudeleita lounaaksi, välipalaksi, päivälliseksi ja iltapalaksi kahden viikon ajan… Öyh. Masentava paluu Iranilaisesta vieraanvaraisuudesta takaisin askeettiseen (mutta halpaan), elämään tien päällä. Nostaisi diabetesliiton varpailleen.

Uzbekistan on sotamuistomerkkejä, ystävällisiä ihmisiä, historiallisia rakennuksia, kultaisia hampaita ja hiekkaerämaata. Maisemien puolesta ei juuri paljoa muutosta Turkmenistanin aavikkoon tullut, mitä nyt horisontti oli hivenen kallellaan oikealle, kun käännyttyäni itään päin vastatuuli muuttui sivuttaiseksi ja minun piti nojata sitä vasten.

Rajalta Bukharaan

Matkalla Bukharaan en löytänyt telttapaikkaa mistään tienvarren asutuksen vuoksi. Matkamiehen kuulemat tarinat uzbekistanilaisesta vieraanvaraisuudesta saivat hänet kuitenkin varmaksi siitä, että yösija heltiää joltakin toivotonta turistia säälivältä maajussilta.

Sellaista vieraanvaraisuutta ei olekaan, jota kommunistinen kontrolli ei onnistuisi tallaamaan jalkoihinsa. Maan lakien mukaan ulkomaalaisia ei saisi majoittaa ja poliisin tiukennettua valvontaa ihmisistä oli tullut selvästi arkoja.

Kysyttyäni seitsemältä ihmiseltä telttapaikkaa yksi heistä lopulta kutsui nukkumaan kotiinsa. Tai ei aivan. Minulle pedattiin sänky puutarhaan joustinpatjalle, niin pehmeälle, että se sadun prinsessakaan ei olisi huomannut mitään, vaikka olisin piilottanut keilapallon patjan alle. Siinä banaanin muotoisessa asennossa itikoiden imeskeltävänä sain unta kai kaksi minuuttia, mutta ei minulla silti ollut tämän majapaikan hinta–laatu-suhteessa mitään valittamista, etenkin kun illallinen ja aamiainen oli katettu pöytään. Tai siis lattialle, kuten tapana on.

Bukhara

Bukharassa majoituin hotellissa. Periaatteessa turistin pitäisi osoittaa rajalla poistuessaan jokaisesta yöstä rekisteröinti. Tämänkin lain tarkoitusta saatoin vain arvailla: kenties sen tarkoituksena oli eristää paikalliset ulkomaailmasta tai sitten nyhtää turisteilta rahaa.

Niin tai näin, en voi kieltää etteikö ainaisen telttapaikan metsästyksen sijaan olisi ollut hauskaa metsästää kaupungin halvinta hostellia.

Bukhara on kaunis kaupunki, täynnä vanhoja historiallisia rakennuksia. Niitä oli mukava ihmetellä muiden turistien kanssa aikansa, mutta äkkiä niihin kyllästyi. Kiviä kivien päällä ja muurattu toisiinsa kiinni, ei se siitä niin ihmeellistä tee vaikka olisikin tuhat vuotta vanhaa.

Enemmän minua ihmetytti kanadalaisreppureissarin tarinat Afganistanin ja Pakistanin matkoilta. Mies oli ollut paikallisten vieraana Afganistanissa. Autolla liikkuessaan oli syystä tai toisesta ei-toivottavaa, jos poliisi saisi tietää, että hän on ulkomaalainen. Eräällä tarkastuspisteellä hänen piti teeskennellä kuljettajan mykkää veljeä.

Hotellissa brittiläisnainen joi itsensä pieneen hiprakkaan ja raivostui sitten hotellin työntekijälle tämän yrittäessä nyhtää ainakin kaksinkertaista hintaa pullosta. Espanjalaismies kertoi joutuneensa toisessa hotellissa ongelmiin, kun hän oli saapunut myöhään illalla ja seuraavana päivänä ei kyennyt maksamaan, kun käteinen oli loppunut ja juhlapäivän vuoksi pankit suljettu. Lopulta hän joutui lahjomaan poliisin ja maksamaan hotellista normaalia korkeamman hinnan.

Bukharasta hieman reilut seitsemäntuhatta sanaa:

Takaisin tien päälle:

Bukharan jälkeen käännyin oikealle ja vastatuuleen tottuneena sivutuuli toi mukavaa vaihtelua, pyörä suorastaan lensi. Tai olisi lentänyt, jos ei olisi jatkuvasti tarvinnut pysähdellä poliisien tarkastuspisteillä.

Eräällä sellaisella poliisi käytti vartin käydessään läpi kännykkäni valokuvia, videoita ja jopa whatsapp-keskusteluja yrittäessään saada minut kiinni pornon hallussapidosta. Raivostuttavaa. “Minun yksityisyyttäni” ajattelin. Ja mitä sanoin? Suomalaisena kiitin kohteliaasti.

Yrittivät he kovasti kyselläkin, mutta venäjän kielen taitoni oli varsin rajoittunut ja standardivastaukseni “Njet panimayo” kelpasi lopulta mainiosti.

Nautin Uzbekistanista. Liekehtiviä auringonlaskuja, autiota aavikkoa, ystävällisiä ihmisiä ja hyväkuntoisia teitä. Olin kuitenkin jo hieman vaihtelun tarpeessa katseltuani 1100 kilometriä hiekkaa ja sitä ennen yrittänyt puhua kaksi kuukautta farsia Iranissa.

Tajikistanin vuoriston houkuttelemana ja hotellien köyhdyttämänä vietin Uzbekistanissa lopulta vain 7 päivää ja se on ainoa maa, josta olen poistunut aiemmin, kuin olen suunitellut. En halunnut maksaa kalliita hotelleja ja tasanko alkoi jo kyllästyttää.

Uzbekistanista sanoisin mainioksi matkailu- ja pyöräilymaaksi. Ainoa miinus on rekisteröitymispakko ja verrattain kalliit (10-15 dollaria) hotellit. Niiden tuomana hyvänä puolena pääsin pitkästä aikaa puhumaan englantia ja täyttämään sosiaalivajettani.

Ruoka on myös hyvää, nimittäin en enää jaksanut syödä nuudeleita ja aloin lounastamaan euron maksavissa ravintoloissa. Karmeaa tuhlausta!

Olisin varmasti nauttinut enemmänkin, jos olisin tullut toisesta suunnasta ja aavikko olisi ollut uusi juttu, mutta nyt olin enemmänkin uuden alun tarpeessa. Tajikistanin rajan lähestyessä horisonttiin alkoi piirtyä lumen kuorruttamia huippuja. Kutkuttava näky, noilla vuorilla viettäisin seuraavat viikot.

Markus