Turkmenistan

Reitti: Sarakhs-Mary-Turkmenabat-Farab

90 % Turkmenistanista on Kara Kum-autiomaan peitossa ja se näkyy etenkin kaupungeissa väljänä rakentamisena ja leveinä teinä. Iranin sosiaaliähkyn ja oman tilan puutteen jälkeen 500 kilometriä aavikkoa oli tervetullutta vaihtelua. Iranista lähtiessäni lastasin pyörääni 18 litraa vettä ja kahden päivän ruuat.  Erämaa oli paahtava ja saapuessani Maryyn varjossa ollut lämpömittari näytti 38 astetta klo 17.

Hotellit olivat kaikki budjettini ulkopuolella. Niinpä päädyin kyselemään kahviloista voisinko telttailla heidän puutarhassa. Kahden kahvilan ja ilmaisten kahvien jälkeen kolmannen kahvilan pitäjä, Sultan, kutsui minut kotiinsa. Sultan pyysi minua tulemaan kahvilan sulkemisaikaan takaisin.

Palatessani Sultan kysyi ensimmäisenä oliko minulla ollut ongelmia poliisien kanssa. Jätimme pyörän kahvilan sisään lukkojen taakse ja Sultan ohjeisti minua olemaan taksimatkan aikana vaiti, jotta kuljettaja ei tajua minun olevan ulkomaalainen. Turkmenistanissa vieraiden majoittaminen on laitonta ja meidän piti siirtyä hänen kotiinsa huomaamatta. Sultan ja hänen vaimonsa kertoivat, että poliisi on aggressiivinen ja presidentti ei puhu kansalle lainkaan. “F****ng police” Sultan manasi.

Päästyämme asunnon sisään saatoin viimeinkin avata suuni ja tervehdin Sultanin äitiä. Sain pestä matkan pölyt pois ja sen jälkeen nauttia maukkaasta lihakeitosta. Katsoimme hetken venäläistä laulukilpailuohjelmaa telkkarista, jonka jälkeen Sultan sanoi lähtevänsä etsimään itselleen lisää naisia. Kysyin, eikö yksi riitä? Hän sanoi, ettei se riitä hänelle, loi vaimoonsa kiusoittelevan katseen ja katosi sitten rappukäytävään. Todellisuudessa hän lähti toiseen työpaikkaansa ja palasi sieltä vasta puoli kahden aikaan yöllä.

Aamupalan jälkeen menimme taksilla takaisin kahvilaan. Sultan olisi halunnut antaa minulle rahaa kauppaa varten, mutta eiköhän hän ollut auttanut minua jo tarpeeksi. Sultanilla tuntui olevan jo kiire ja hän kertoi, että hänen on mentävä tai hänen pomonsa kuristaa hänet. Pyysin miestä kuitenkin kirjoittamaan päiväkirjaani jotain. Hän otti kynän ja kirjoitti nopeasti muutaman rivin. Sanoin sitten Sultanille kiitokset ja että olet sankari. “No, you are crazy hero” hän virkkoi, kätteli minua, juoksi taksiin ja hävisi elämästäni. En nähnyt häntä enää sen jälkeen, enkä älynnyt pyytää yhteystietoja. Valokuvaakaan en uskaltanut ottaa, kun olin kuullut huhua, että kuvat katsotaan rajalla ja ihmisistä kysytään hyvin tarkkaan.

Maryssa minulta loppui aurinkorasva ja minulla ei ollut viisumin takia aikaa lähtea ostamaan lisää. Poljin kolme päivää kuivan hiekkaerämaan läpi 10 tuntia päivässä auringon grillatessa nahkaani. Suureksi yllätyksekseni olin ollut jo niin paljon ulkona ja niin ruskettunut, etten palanut.

Tullessani Turkmenabatiin huomioni oli kiinnittynyt väljään rakentamiseen. Talot olivat laatikkomaisia, lähes sotilaallisen särmikkäitä kivirakennuksia ja ruutukaavoitus oli vallitseva trendi. Kadut olivat koristeltu puilla, kukilla, puistoilla ja presidentin kuvilla. Kaupungit olivat varsin tyylikkään näköisia ja rakentaminen oli varmasti maksanut omaisuuksia. Monet julkiset rakennukset olivat roomalaistyylisin pilarein koristeltuja, ikkunat valtavia ja krumeluuri pisti silmään kaikkialla.

Naiset pukeutuivat värikkäisiin hameisiin ja usein samansävyiseen huiviin. Vihreä, sininen punainen, oranssi, violetti ja keltainen olivat värejä, joita kaksi kuukautta Iranissa viettänyt matkamies ei edes muistanut olevan olemassa mustien hijabien jäljiltä. Miehet pukeutuivat yleensä siisteihin housuihin, kauluspaitaan ja olivat aina ajaneet partansa.

Iranin jälkeen olinkin oman tilan tarpeessa ja aavikosta innoissani. Aavikko oli paahtava ja satulaan hyppääminen oli kuin saunan lauteelle istuisi. Silmänkantamattomiin jatkunut hiekkaerämaa, siellä täällä kasvavat kuivat pensaat, 8 m/s vastaisesti puhaltanut tuuli, roihuavat auringonlaskut ja tyhjä tie olivat juuri se, mitä tarvitsin. Täytyy kuitenkin myöntää että 500 kilometriä pelkkää hiekkaa silmänkantamattomiin 40 asteen helteellä olivat asioita, jotka jätin mielelläni taakse. Sitten tulin Uzbekistanin puolelle ja tajusin, että minulla oli edessäni 600 kilometriä… aavikkoa.

Markus