Reitti: Split-Mostar-Metković-Neum-Dubrovnic-Podgorica-Shkodër
Splitistä lähtiessä minulla ei ollut yöpaikkaa tiedossa ja lähdin kohti Mostaria siinä toivossa että löytäisin telttapaikan. Löysin mielestäni hyvän paikan läheltä päätietä ja kaukana asutuksesta. Eläinten en uskonut tulevan häiritsemään niin lähelle vilkkaasti liikennöityä tietä. Pystytin teltan, pumppasin patjan ja avasin makuupussin.
Aloin syödä iltapalaa ja kuuntelin koiran haukkumista läheisellä kukkulalla. Katsoin vielä kartasta, että siellä on asutusta ja ajattelin koiran kuuluvan asukkaille. Sitten haukunta selvästi vaihtoi paikkaa. Ei, kyllä se vaan lähestyy. Keskeytin iltapalan ja kaivoin veitsen. Yhä vain lähestyy, pysähtyy ja taas lähestyy. Tuoreessa muistissa oli vielä kuinka Splitissä eräs mies kertoi koirien raadelleen elävältä pyöräilijän.
Puristin veistäni yhä lujempaa ja kuuntelin lähestyvää haukkumista. Koira oli noin 50 metrin päässä, kun sytytin lampun ja osoitin puiden yli koiran suuntaan. Haukkui edelleen, mutta pysähtyi. Minun olisi tehnyt mieli jättää tavarat ja häipyä. Maltoin mieleni ja tein pikatyhjennyksen patjalle, sulloin teltan ja makuupussin laukkuihin ja kiinnitin laukut pyörään koiran lyödessä höpinää tötteröön.
Työnsin pyörän tielle ja laskettelin jyrkän ja pitkähkön mäen alas. Toivoin löytäväni kylästä edes jonkun ihmisen joka tarjoaisi apuaan. Löysin vain yhden nuoren parin, joka puhui hieman englantia, mutta eivät he minua pystyneet auttamaan. Harkitsin puistoa nukkumapaikkana ja mietin seuraavaa siirtoa. Lähetin sohvasurffauspyynnön vaikka tiesin olevani toivottomasti myöhässä sen suhteen. Halpaa hostelliakaan ei ollut tarjolla.
Näin tilanteen lähinnä haasteena, tehtävänä joka minun tulee selvittää. En vaipunut epätoivoon vaikka eipä tilanteessa kehumista ollut. Löysin huoltoaseman ja ajattelin, että miksi ei? Turvakamerat ja henkilökunta takasivat melko turvalliset puitteet ja paikka oli niin näkyvillä, ettei kukaan yrittäisi mitään tyhmää. Kysyin kohteliaasti luvan eikä huoltoaseman henkilökunnalla ollut mitään sitä vastaan. Nukuin melko hyvin.
Bosnian puolella pysähdyin kahvilassa ja kysyin mikä valuutta heille kelpaa. Tarjoilija hyväksyi eurot ja niinpä tilasin kahvin. Kun oli aika maksaa, tarjosin kymmenen euron seteliä maksuksi. Ehkä tarjoilijalla ei ollut vaihtorahaa, tai sitten häntä laiskotti, eikä hän huolinut rahojani. Sehän minulle kelpasi. En päässyt pitkällekään, kun mies tienvarressa kysyi jotain. Melkein poljin pysähtymättä ohi, kun sitten kuitenkin napsautin lukkopolkimen irti ja tein U-käännöksen.
Juttelimme miehen kanssa noin tunnin ja hän tarjosi minulle Coca Colan. Puhuimme niitä näitä aikamme, kunnes yhtäkkiä keskustelu tuntui saaneen päätöksen. Se loppui ilman, että kummankaan tarvitsi johdatella sitä päättymään. Me vain aistimme sen ja niin minä hyppäsin takaisin satulaan ja mies jatkoi sitä minkä minä keskeytin saapuessani, eli ei mitään. Nyt hän vain meni tekemään sitä jonnekin muualle.
Mostarissa etsin taas huoltoaseman ja kysyin lupaa telttailla. Työntekijä empi ja oli huolissaan mitä hänen pomonsa sanoo. Sitten hän kysyi vanhemman työntekijän mielipidettä. Vanhempi työntekijä kysyi kollegan mielipidettä ja kun he pääsivät yksimielisyyteen, lupasi hän minun telttailla. Hän kuitenkin halusi kysyä ison pomon mielipidettä ja soitti päällikölle. Iso pomo sitten sanoi, että kyllähän matkalaista pitää auttaa. Kun byrokratia oli viimein mennyt johtoportaan läpi, saatoin pystyttää telttani.
Vein vielä varavirtalähteeni sisälle latautumaan. Aamulla menin huoltoaseman kahvilaan ja kun oli aika maksaa, eilen luvan antanut työntekijä ei kelpuuttanut rahojani. Tällaisia maita saisi olla enemmänkin, tulisi matkustaminen halvaksi. Juttelin Tonin kanssa vielä kymmenisen minuuttia ja Toni kertoikin muun muassa että hänen isänsä kuoli sodassa. Toni oli mahtava persoona ja kättelimme ja hyvästelimme, ennen kuin lähdin katsomaan Mostaria.
Mostarista poljin takaisin Kroatian puolelle ja kun pimeä alkoi laskeutua, kysyin huoltoasemalta lupaa telttailla. Se olisi käynyt, mutta huoltoasema ei ollut auki ympäri vuorokauden eikä pihalla ollut kameroita. Seuraava huoltoasema oli auki ja varustettu kameroilla, mutta henkilökunta veti maton jalkojeni alta ja totesi tylysti “et täällä”.
Olin tilanteesta harmissani ja jatkoin Dubrovnikia kohti kun en muutakaan keksinyt. Kyseenalaistin oman tekemiseni järkevyyden ja vertailin itseäni muihin pyöräilijöihin, jotka tuntuivat saavan sohvasurffauspaikkoja ja ilmaisia hotelliöitä kuin Manu saa illallisen. Ehkä minunkin olisi pitänyt suunnitella enemmän ja kiirehtiä vähemmän.
Poljin sinä iltana vielä uudelleen Bosnian puolelle. Löysin sieltä huoltoaseman ja sain luvan telttailla. Olin viimein löytänyt yösijan.
Aamulla suuntasin Dubrovnikiin ja mietin matkalla seuraavaa siirtoa. Minulla oli lyhyt vierailu tulossa Sveitsiin ja lento varattuna Makedoniasta. Mietin otanko bussin Podgoricaan vai yritänkö polkea aikataulun kiinni ja turvaudun bussiin tarvittaessa myöhemmin. Päätin ottaa bussin heti ja kyllä tuntui hyvältä vain istua ja katsoa maisemien vaihtumista. Perillä olin kyllä taas valmis pyörän satulaan. Kysyin taas huoltoasemalta voisinko telttailla. Vastaus oli kielteinen joten varasin hostellin kun kellokin oli jo puoli yhdeksän.
Suunnitellessa seuraavaa reittiä, mietin lähteäkö vuorten yli vai isoa tietä pitkin? Vuorten ylitys tuntui nyt arveluttavalta seitsämän metriä sekunnissa puhaltavan tuulen ja yö- ja jopa päiväpakkasien takia. Lisäksi rajavuorilla voi olla vanhoja miinoja, kauppoja mahdollisesti ei ollenkaan ja jos kännykkä ei löydä sijaintia, sammuu tai ei löydä verkkoa hädän hetkellä, olen pulassa. Eikä makuupussini ole suunniteltu tuollaisiin lämpötiloihin. Tuulen takia retkikeittimen käyttö olisi vaikeaa, ehkä mahdotonta ja vedet piti pystyä pitämään sulana.
Kuitenkin kun näin vuoret kaukana horisontissa, kuulin niiden kutsuvan minua: Maaaarkuuuuuus, tule tänne. Eihän sellaista kutsuhuutoa voinut vastustaa. Lähdin siis kohti vuoria. Ensimmäisen kylän kohdalla yritin liftata. Kuski kysyi mihin olen menossa ja näytettyäni reitin, hän sanoi että sitä kautta on mahdoton mennä läpi. Aikamme väittelimme, mutta kuski sanoi tien olevan korjauksessa ja suljettu. En tiedä sanoiko hän vain siksi, että minä olin niin jääräpää. Arvelin, että sieltä olisi oikeasti kyllä päässyt läpi.
Mieleeni oli kuitenkin jo itänyt epäilyksen siemen eikä minua houkuttanut lennolta myöhästyminen. Nyt oli vielä mahdollisuus kääntyä takaisin, kohta se olisi jo myöhäistä. Minua harmitti, mutta käänsin pyöräni ympäri.
Tuuli oli myötäinen ja se puhalsi minut Albanian rajalle. Suomalaiseen tapaan järjestykseen tottuneena jäin jonottamaan pitkään letkaan, kun taakseni tullut autoilija viittilöiden kehotti minut ohittamaan. Kiilasin jonon ohi ja lyöttäydyin kolmen Italialaisen motoristin seuraan.
Heidän kanssaan jutellessa piristyin huomattavasti. Rajanylityksen jälkeen Sisiliasta kotoisin oleva mies kirjoitti minulle sähköpostiosoitteen ja sanoi minulle olevan paikka varattuna, jos tulen käymään. Päivä tai vuosi, saisin olla niin kauan kuin haluaisin. Jatkoimme samaan suuntaan, mutta eri vauhtia. Jos olisin lähtenyt vuorten yli, en olisi näitäkään motoristeja kohdannut.
Albanian karuilla kaduilla kaikuivat rukouskutsut ja ihmiset vastasivat iloisesti tervehdyksiini. Majoittauduin Shkoder-nimiseen kylään, jossa tapasin korealaisen pyöräilijän ja pariskunnan joista mies oli asunut Turussa ja puhui hieman Suomea. Korealainen oli polkemassa jo seitsemättä vuotta. Kaikenlaisia hulluja sitä tuolla maailmalla polkeekin.
Markus