Makedonia

Reitti: Skopje-Tetovo-Skopje-Sveitsi-Skopje-Shtip-Prilep-Bitola-Ohrid

Olin innoissani ensimmäisestä sohvasurffauspaikastani. Minulla oli vielä aikaa olla Skopjessa hetki, ennen kuin lähtisin Tetovoon muutaman kymmenen kilometrin päähän vierailulle. Poljin hostellilta keskustaan ja aivan sattumalta törmäsin Betoon, jonka olin tavannut aiemmin Prizrenissä, Kosovossa. Minulla oli ilo nähdä hänet uudestaan.

Katselimme kaupunkia ja nautimme toistemme seurasta. Beton englanti oli todella helposti ymmärrettävissä. Olimme kielellisesti samalla tasolla ja keskustelu kävi luontevasti. Valitettavasti minun täytyi jatkaa matkaa, mutta ehkä tapaan hänet viimeistään sitten Brasiliassa, kun sinne asti eksyn.

Tetovoon saapuessani lähetin viestin isännälleni. Kun Arian saapui, oli tunnelma välittömästi lämmin. Arian oli taitava kokki ja vietin hänen luonaan kolme yötä. Makedonia näyttäytyi nyt täysin erilaisena, kun minulla oli paikallinen tulkki mukana. Pääsin ihan eri tavalla kontaktiin ihmisten kanssa.

Itsenäisyyspäivänä keskustelimme Suomen mellakoista ja molemmat pidimme sitä äärimmäisen tyhmänä. Vaikka Suomessa oli paljon ongelmia ja sosiaaliturva toisinaan sorti rajulla kädellä huono-onnisia, olimme me Suomalaiset todellakin kultalusikka suussa syntyneitä verrattuna Balkanin köyhyydessä eläviin. Arian oli älykäs mies ja sai minut hämmästymään toteamalla “ehkä ihmiset mellakoivat Suomessa koska tietävät, että asioihin voi vaikuttaa. Täällä makedoniassa se ei auttaisi mitään”. En ollut edes tullut ajatelleeksi, etteivät ihmiset täällä pysty vaikuttamaan samalla tavalla asioihin. Minulla oli Arianin luona hyvä olla ja en olisi halunnut lähteä hänen luotaan. Minun piti kuitenkin lähteä takaisin Skopjeen.

Skopjessa sain jättää pyörälaukkuni hostellille, kunnes palaisin takaisin. Bussi lentokentälle olisi maksanut kolme euroa, joten otin polkupyörän alle. Lentokentälle tullessani parkkeerasin pyöräni oven läheisyyteen kiinni ja tyhmyyttäni kysyin ohi kulkeneelta työntekijältä oliko sallittua pitää pyörää siinä muutama päivä. Koska se ei ollut sallittua, minut ohjattiin infopisteeseen. Siellä henkilökunta kertoi, ettei heillä ole pyöräparkkeja lainkaan. Lopulta ainoaksi ratkaisuksi keksittiin laukkusäilytys, josta joutuisin maksamaan 5,7 euroa vuorokaudelta. Lennon lähtöön oli enää 1,5 tuntia, joten ei minulla ollut paljon vaihtoehtoja. Tulipa taas säästettyä rahaa.

Zürichissa tapasin Sloveniassa vaihdossa olevat kaverini. Heidän kanssa matkasimme junalla Engelbergiin. Vietimme joulujuhlaa suomalaisporukalla ja oli taas antoisaa pitkästä aikaa puhua suomea ja viettää perinteikästä joulua, vaikkakin etuajassa.

Joulujuhlan jälkeen sain kyydin Zürichissa asuvalta suomalais-saksalaiselta perheeltä, jotka olivat tulleet au-pairinsa kanssa Engelbergiin. Perhe oli todella vieraanvarainen ja saimme nukkua ja saunoa perheen luona.

Kysyin perheeltä tietokonetta käyttöön, jotta voisin päivittää nettisivuja. Sain perheen vanhan läppärin omakseni, kun joulupukki oli tuomassa uuden. Olin perheen vieraanvaraisuudesta sanaton.

Palattuani Makedoniaan poljin Štip-nimiseen kaupunkiin, jossa minut otti vastaan ystävällinen lääketieteen opettaja. Vietin hänen luonaan kolme yötä ja minulla oli todella kaikkea mitä tarvitsin. Pyykkejä perhe ei antanut pestä itse, vaan isäntäni Mikin äiti otti sen hoitaakseen. Sain maistaa useita Makedonialaisia perinneruokia ja minulla oli taas paikallinen opas, jonka ansiosta pääsin aivan eri tavalla Makedonialaiseen kulttuuriin käsiksi.

Pyörästäni oli jo jonkun aikaa kuulunut “squek” joka kerta kun käytin takavaihtajaa. Mikin kaveri otti asian hoitaakseen ja huolsi pyöräni kuntoon. Kun hän kuuli, että olen matkalla Uuteen Seelantiin asti, antoi hän minulle mukaan sisäkumin, jarrupaloja ja heijastimia pyöräni pinnoihin. Ihmiset todella halusivat, että pääsisin joku päivä maapallon toiselle puolelle asti ja he osoittivat sen antamalla minulle pyyteetöntä apua.

Seuraavana päivänä Mikin oli tarkoitus lähteä vuorille kiipeilemään niin aikaisin, etten minä olisi vielä hereillä. Jätimme hyvästit illalla. Aamulla herättyäni hämmästyksekseni kuulin Mikin äänen. Olin unohtanut työkalulaukkuni Mikin kaverin luokse ja Miki oli jo järjestänyt taksikuljetuksen. Miki ei raaskinut herättää minua vaan jätti kiipeilyreissun välistä. Minulla ei ollut sopivaa käteistä, enkä ehtinyt kissaa sanoa, kun Miki oli jo maksanut taksin. Maksoin toki takaisin, kun olin särkenyt kaupassa rahaa pienemmäksi. Miki saattoi minua vielä kaksikymmentä kilometriä matkastani.

Matkalla Prilepiin pysähdyin pienen mökin kohdalle eväitä syödäkseni. Yöstä oli tulossa hyytävän kylmä, eikä minulla ollut hajuakaan missä yöpyä. Ikkunasta näin, että sisällä oli ihmisiä ja minut huomattuaan he tulivat ulos. He eivät osanneet sanaakaan englantia, mutta kysyin elekielellä tietäisivätkö he paikkaa, jossa nukkua. Miehet pudistelivat päätään. Näytin heille pyörääni ja välittömästi pyörän nähtyään minut kutsuttiin sisään.

Mökki oli kai jonkunlainen rekkamiesten taukomaja. Kamiina roihusi seinän vieressä. Keskellä huonetta oli iso puinen pöytä ja pöydän takana televisiota varten pieni taso. Huonetta reunusti kolme rautasänkyä. Seinällä roikkui pornokalenteri. Alastomia naisia enemmän minua kiinnosti täyttää kurniva vatsani. Miehet huomasivat minun hotkivan mysliä sellaisella innolla, että he tarjosivat minulle keittoa, leipää ja jotakin lihapullan tapaista.

Yksi miehistä toi pepsipullon, jossa oli sisällä jotakin nestettä. Se maistui kirpeän polttavalta ja mies kertoi elekielellä, että neste oli tarkoitettu keittoa varten. En pystynyt nielemään nestettä ja syljin sitä eväsrasiaan neljän keski-ikäisen rekkamiehen nauraessa makeasti ympärillä. Kun olin saanut suuni puhtaaksi, repesin minäkin nauramaan omalle tyhmyydelleni.

Levitin makuupussin sängylle miesten katsoessa elokuvaa. Seurasin sitä toisella silmällä, enkä voinut olla ihmettelemättä miksi ihmiset katsoivat väkivaltaohjelmia. Vai mitäs sanoisitte, jos senaatintorilla alkaisi verilöyly, menisimmekö me innoissamme katsomaan ikkunaan?  Aikoinaan, kun kristittyjä vainottiin, heitä heitettiin villipedoille ihmisten katsoessa katsomossa. Se oli sen aikaista viihdettä. Millaisia raakalaisia. Me sentään olimme sivistyneitä ihmisiä ja katsoimme tappamista televisiosta. Ihan eri asia, kun kukaan ei oikeasti kuole. Paitsi, että aivot eivät ymmärrä mikä ero on oikealla tappamisella ja tappamisella televisiossa. Meissä käynnistyy ihan samat kemialliset reaktiot television äärellä, kuin kristittyjen surma-areenan katsomossa. Olimmeko kehittyneet parin tuhannen vuoden aikana lainkaan?

Prilepistä jatkoin Bitolaan, Makedonian saastuneimpaan kaupunkiin. Bitolassa minulla oli taas sohvasurffausyöpaikka. Tapasin useita isäntäni kavereita ja pääsin entistä lähemmäs paikallista kulttuuria. Isäntäni oli myös innokas tekemään t-paitoihin omia kuvia ja noiden neljän päivän aikana teimmekin minulle oman paidan, jossa oli matkani aiheeseen sopiva kuva. Olin paidasta todella innoissani, nyt minulla oli jokin konkreettinen muisto.

Iltaisin auringon laskiessa ihmiset lämmittivät talojaan puulla ja kaupungin kaduille levisi valtava saastepilvi, joka sai minut yskimään keuhkoni kadulle. Eräänä tällaisena iltana menimme ulos isäntäni ja hänen kavereidensa kanssa. Menimme paikalliseen kuppilaan, jossa tilasin teetä. Samalla en voinut olla hämmästelemättä, miksi ihmiset tulevat sellaiseen paikkaan.

Musiikki pauhasi niin kovalla, ettei siellä kuullut edes omia ajatuksiaan. Ihmiset keskustelivat huutamalla toistensa korvaan. Lämmitys oli aivan liian kuumalla ja takin riisumisen jälkeenkin minulla valui hiki. Paikka oli niin täynnä, ettei siellä mahtunut istumaan eikä liikkumaan. Jos minä menen ihmisten kanssa ulos, haluan ensisijaisesti jutella heidän kanssaan. En löytänyt paikkaani muiden ihmisten joukosta ja koska kellokin oli jo lähelle puolen yön, päätin vetäytyä nukkumaan.

Seuraavana iltana valitsimme rauhallisemman paikan ja tällä kertaa minulla oli ihan kivaa. Juttelin erään paikallisen vanhemman naisen kanssa ja hän tuntui olevan kovin kateellinen sille elintasolle, joka minulla Suomessa oli. Hän ei sanonut sitä ääneen, mutta vaistosin sen. Sanoin hänelle, että vaikka Suomi onkin rikas maa, ihmiset täällä ovat paljon onnellisemman näköisiä. Hän koitti tarjota selitykseksi ilmastoa ja pimeyttä.

Selvensin, että Suomessa on eletty sota-ajan jälkeen vaikeaa aikaa ja ihmiset eivät ole puhuneet ongelmistaan. He ovat juoneet sitäkin enemmän ja alkoholismin ja sodan traumojen jäljiltä meillä on ollut paljon ongelmia ja masennusta. Tästä syystä sota-ajan jälkipolvetkin ovat kohdanneet ongelmia, jotka näkyvät yhä edelleen alkoholismina, perheväkivaltana, masennuksena ja itsemurhina. Pelkkä ilmasto ei yksin riitä selittämään sitä, että kymmenen prosentia ihmisistä syö kelakorvattavia masennuslääkkeitä. Nainen vaipui mietteisiinsä, eikä tuntunut olevan enää kovin kateellinen.

Bitolasta jatkoin matkaa Ohridiin. Oli aika pysähtyä joulun viettoon ennen uusia seikkailuja.

Markus