Reitti: Bolzano-Rovereto-Riva del Garda-Salò-Verona
Bolzanon lentokenttä jäi taakseni minun häipyessäni lämpimään yöhön etsimään järvenrannalta yösijaa. Pyörä rullasi mukavasti ja nautin polkemisesta. Tiesin olevani heikoilla tulevan yön suhteen ja etten tulisi nukkumaan montakaan tuntia. Mutkittelin keskellä omenaviljelyksiä. Italiassa niitä tuntui riittävän. Pysähdyin syömään eväitäni parkkipaikalle. Lämpimän yön hiljaisuuden rikkoi alkava tuuli. Katse haki telttapaikkaa, sillä yöksi oli luvattu sadetta. Kuudentoista prosentin ylämäessä en jaksanut polkea, joten tyydyin työntämään.
Vuorten takana löi salama. Kerran, kahdesti, lopulta lähes taukoamatta. Luonnon oma ilotulitus juhlisti pian alkavaa sadetta. Lopulta ylämäki vaihtuu alamäeksi. Järvenranta oli täynnä asutusta. Mietin kartan äärellä mihin mennä. Yksi suunta oli yhtä hyvä kuin toinenkin. Ukkonen oli lähestynyt koko ajan ja olisi pian kohdalla. Pienestä tienristeyksestä löytyi pöytä. Päätin pitää ruokatauon. Salama valaisi maiseman kirkkaaksi kuin päivällä. Sadepilvet vyöryivät ylitseni. Puin kuorivaatteet päälle. Kello oli jo yli puolen yön. Enää oli turha etsiä parempaakaan paikkaa.
Sateen tauottua pumppasin makuualustan täyteen. Vaihdoin kaikista lämpimimmät vaatteet päälleni, sillä minulla ei ollut aikomustakaan tärvellä makuupussiani kosteudessa. Vaivuin uneen pöydän alla ja heräsin pian lähestyvän auton valoihin. Auto pysähtyi kohdalleni ja kaksi miestä astui ulos autosta. En ymmärtänyt mitä he sanoivat. Pyysin miehiä puhumaan englantia.
Poliisi kysyi passiani nyt englanniksi. Ajattelin hetken jo saavani sakot. Juttelimme käänteistä, joiden vuoksi olen nyt siinä. Poliisi kysyi vointiani ja tuntui olevan vain tarkastamassa onko kaikki hyvin. Selvisin sakoitta poliisien toivottaessa minulle hyvää lomaa. Olihan se niissä olosuhteissa hieman ironista, mutta kostoksi toivotin hyvää päivänjatkoa puoli kolmelta aamuyöstä.
Sain nukuttua yhteensä noin tunnin Aamun sarastaessa vesivarastoni olivat lähes tyhjät. Lähdin etsimään kauppaa lähimmästä kylästä. Päivä oli lämmin ja sopivan paikan tullen pysähdyin lepäämään. Italiassa pyörätiet kulkivat kaupunkien välillä autoteistä erillään ja vietin seuraavan yöni pyörätien varrella pusikossa. Yöksi ei ollut luvattu sadetta, joten paikan löytäminen oli suhteellisen helppoa, kun en tarvinnut telttaa. Menin aikaisin nukkumaan ja heräsin ennen sarastusta. Kukaan ei ollut häirinnyt untani.
Uusi päivä oli lämmin, ja nautin siitä lepäämällä levähdyspaikalla ja käyttämällä kadulta löytämääni nettiyhteyttä. En juurikaan edennyt kartalla. Tapasin Australialaisen pyöräilijän Joen, joka harmikseni oli menossa pohjoiseen. Tulin kuitenkin hyvälle tuulelle, pystyin kommunikoimaan englantia äidinkielenään puhuvan ihmisen kanssa ilman mitään ongelmaa. Muistan, kun ala-asteella minun piti suomentaa kaksi sivua. Käytin kaksi tuntia ja itkin puolet siitä ajasta, kun ei siitä meinannut tulla mitään. Enpä olisi silloin uskonut, mahtavaa! Etsin yöpaikkani hyvissä ajoin, sillä en ollut siinä kunnossa, että voisin valvoa uudestaan kovin pian. Pyörätie myötäili puroa, jonka pienestä niemenkärjestä löytyi paikka, joka olisi pimeällä suojassa. Herätys oli taas luvassa ennen auringon nousua.
Tunsin itseni kovin likaiseksi ja halusin pestä itseäni edes hieman ennen nukkumaanmenoa. Pyörätiellä ei ollut valoja ja pimeän laskeuduttua liikennettä oli harvakseltaan. Päätin ottaa riskin. Heitin ensin paidan pois päältäni ja pesin kainalot ja hiukset. Kuivasin ylävartaloni ja puin paidan takaisin päälle. Sitten oli se vaikein osuus. Jotenkin piti peseytyä myös vyötärön alapuolelta. Laitoin vaihtohousut ja pyyhkeen mahdollisimman lähelle valmiiksi odottamaan. Laskeskelin tarvitsevani noin puoli minuuttia siitä, kun heittäisin housut jalasta siihen, että minulla olisi taas housut uudelleen päällä. Ohi oli ajanut pyöräilijöitä noin vartin välein. Todennäköisyys olisi siis puolellani.
Jostakin syystä minua kuitenkin arvelutti, enkä olisi millään rohjennut. Vaakakupissa painoi kuitenkin oma mukavuudenhalu ja inho likaisia vaatteita kohtaan. Pakotin itseni järkeilemällä hyväksymään, ettei minulla niin huono tuuri voisi olla. Heitin housut vastentahtoisesti pois ja astuin puroon ja pesin itseni mahdollisimman nopeasti samalla pyörätietä tarkkaillen. Valojen pitäisi varoittaa minua sen verran ajoissa, että minulla olisi muutama kymmenen sekuntia aikaa pelastaa tilanne. Juuri kun nousin purosta pois, joku rohkea pyöräilijä ilmestyi pimeyden keskeltä ilman valoja. Hetki oli etten sanoisi kiusallinen. Tyypillistä tuuriani. Puin housut jalkaan ja menin nukkumaan.
Seuraavat kaksi yötä vietin leirintäalueella. Aika kului arkisissa puuhissa pyykkiä pestessä, pyörää putsatessa ja ruokaa laittaessa. Oli suorastaan luksusta hakea kaupasta lihaa, kun sen pääsi paistamaan heti tarvitsematta pelätä pilaantumista. Muuta luksusta ei juuri sitten ollutkaan. Tunsin itseni taas perin juurin yksinäiseksi. En toki kaivannut ketään tälle matkalle mukaan, mutta kaipasin hetken aikaa ihmistä, jonka kanssa kommunikoida. En tarvinnut kovinkaan paljoa, mutta se vähä oli puuttunut, kun ihmiset eivät juurikaan osanneet englantia. Olin ollut Italiassa pitkälti toista viikkoa ja ihmisten ympäröimänä hiljaa oleminen kävi luonnolle.
Olin tekemässä lähtöä, kun kysyin saksalaispariskunnalta haluaisivatko he omenia. Itse olin ostanut niitä viisi kiloa, enkä saanut syötyä niitä riittävästi, jotta olisin pyörällä viitsinyt kuskata. Olisin halunnut antaa ne ilmaiseksi, mutta mies vaati saada maksaa. Juttu kääntyi reissaamiseen ja jäin juttelemaan pariskunnan kanssa lopulta puoleksitoista tunniksi. Lähtiessä sain pariskunnalta vielä suklaalevyn ja käyntikortin. Jos olen joskus Saksassa ja minulla tulee ongelmia, soitan vain hänelle. Juuri tällaisen juttutuokion tarpeessa olinkin ja nyt minun oli taas hieman kevyempi jatkaa kampien kääntämistä. Olin taas saksalaisille kiitollinen.
Poljin noin viisitoista kilometriä ja löysin Garda-järven pohjoispuolelta karttavirheen vuoksi maastopyöräilyreitin. Reitti ei johtanut mihinkään, nousi vain muutaman kilometrin verran vuoren rinnettä ylöspäin. Reitille oli rakennettu tunneleita hankalimpiin kohtiin. Tunneleihin oli puhkaistu aukkoja järvelle päin. Olin löytänyt yösijan ja jopa katon pääni päälle.
Hämärän laskeutuessa polku hiljeni ja tyhjeni. Kuuntelin musiikkia ja yön hiljaisuutta pimeyden saartaessa Garda-järven. Kaunis järvimaisema sai minut muistelemaan kotimaan rikkauksia. Istuin kerran terassin rappusilla. Olin silloin ehkä alle kymmenvuotias ja ihailin kotipihan vehreyttä. Silloin tunsin onnellisuutta ympäröivästä luonnosta ja sen kauneudesta. Ajattelin, että se oli jotakin ainutlaatuista, jota tulisi suojella jälkipolvienkin ihailtavaksi. Ymmärsin, että se oli rikkautta, mutta en osannut sanoittaa, miksi se oli niin ainutlaatuista. Ehkä se oli pienille aivoille liian työläs asia prosessoitavaksi.
Tunsin tuota samaa onnellisuutta, nyt vain pari tuhatta kilometriä kauempana. Ei tuo onnellisuus näyttänyt olevan ainakaan paikasta kiinni. Ehkä minun piti vain antaa sille tilaa tulla esiin. Noissa ajatuksissa siirryin unimaailman hellään syleilyyn.
Aamulla renkaat nuolivat asfalttia levättyjen päivien jäljiltä vailla kitkaa ja pyöräily oli niin nautinnollista, että poljin lopulta Garda-järven länsipuolelta ympäri aina Veronan lentokentälle asti. Muuta nautinnollista ei sitten ollutkaan, sillä järven ympärys oli miinoitettu ravintoloilla ja hotelleilla, eikä paikkaa maisemien ihailemiseen ollut. Ihminen oli ahneuksissaan pyhittänyt luonnon kauneudenkin ainoalle tärkeäksi kokemalleen asialle, rahalle. Tunsin mielihyvää edellisestä yöpaikasta, sillä olin edes pienen palan päässyt kokemaan luontoa. Kalliit turistipyydykset eivät minulle, rauhasta ja hiljaisuudesta pitävälle pyörämatkaajalle, pystyneet tarjoamaan kuin ahdistusta ja pahaa mieltä.
Markus