Iran 2

Hajotettuani läppärini minulla ei ole enää mahdollisuutta käsitellä kuvia. Siksi tämä postaus sisältää vain tekstiä.

Reitti: Teheran-Semnan-Shahroud-Biyarjomand-Ahmanabad

Pidätys

Mistä tiedät olleesi toisen vieraana mahdollisesti hieman liian kauan? Viisumini on umpeutumassa, porttivahti tunnistaa minut ja pyykitkin olen joutunut pesemään jo kahteen kertaan. Shahin, olet sankari! Vietettyäni Teheranissa kymmenen päivää oli aika palata taas tien päälle, elämään, jossa ihmiset ja yöpaikat vaihtuvat päivittäin ja vaatteet viikoittain tai harvemmin.

Teheranista ulos vievän valtatien varressa siviilipukuinen poliisi pysäytti minut, mainitsi jotakin kypärässä olevasta kamerastani ja armeijan tukikohdasta. Heidän paikalle kutsuma virkapukuinen poliisi ei puhunut sanaakaan englantia, yritti kysellä farsiksi kysymyksiä ja otti sitten pistoolin kotelosta, tarkasti lippaan ja laittoi pistoolin takaisin koteloon. Otettuaan passini, puhelimeni ja kamerani he käskivät minut auton kyytiin.

Poliisilaitos oli muurien ympäröimä kivirakennus, jonka tornissa sotilas piti vahtia ja avasi portin. Kävelin aulan läpi huoneeseen, jossa joukko nuoria konstaapelejä istui kangaspäällysteisillä tuoleilla. Laitoksen isoin, mutta kumeaäänisin poliisi hiipi paperilehtiön kanssa taakseni, läimäytti minua takaraivoon, ojensi valtavan kouransa ja karjaisi HELLO! Minut pidättänyt poliisi ohjasi minut tuolille istumaan selkä seinää vasten. Istuin alas ja show alkoi.

Poliisit laittoivat musiikkia soimaan ja alkoivat tanssia, maassa, jossa heidän pitäisi valvoa, ettei kukaan tee niin. Laitettuaan ensin toisilleen käsirautoja, yksi heistä irrotti varustevyön ja läimäytti toista, jonka jälkeen he jahtasivat toisiaan pitkin poliisiaseman käytäviä. Marssien tahdissa he ilmestyivät kulman takaa esiin ja katosivat sitten porraskäytävään. Sieltä toinen heistä ilmestyi pistooli tanassa takaisin, nosti piipun kohti kattoa ja painoi liipaisinta. Mikä onni, että ase oli tyhjä.

Minä luulin tulleeni poliisilaitokselle, mutta nauroin vatsani halki moiselle sirkukselle. Hetken pistoolejaan pyöriteltyään poliisit ohjasivat minut uudestaan poliisiautoon. Minua väsytti kovin, joten yritin parhaani mukaan nukkua poliisiauton takapenkillä. Poliisit olivat ystävällisiä ja tarjosivat suklaaleivoksen ja kylmää mehua matkan aikana.

Viimein tulimme provinssin pääpoliisiasemalle, jossa jouduin vastaamaan vajavaisella farsin kielelläni samoihin kysymyksiin yhä uudestaan ja uudestaan. Oltuani kuukauden Iranissa puhuin jo parempaa farsia kuin paikalliset englantia. Iranilainen poliisi oli yhtä vieraanvarainen, kuin Iranin kansalaiset. Selfieiden, teekuppien tyhjentämisien, leivoksien, illallisen, sormenjälkien ottamisen ja kahdeksan tunnin odottamisen jälkeen he viimein päästivät minut menemään anteeksipyyntöjen saattelemana. Oli jo keskiyö, kun pääsin lähtemään. He auttoivat minua löytämään yösijan paikallisten luota.

Juhlia

Aamulla ohi ajanut autoilija kutsui minut kotiinsa syömään aamupalaa. Vatsa ja pyörälaukut täynnä jatkoin ahertamista. Pitäessäni ruokataukoa tien vieressä mies juoksi luokseni molempia käsiä heiluttaen. En ollut tunnistaa eilistä poliisia ilman virkapukua.

Semnanissa olin kaksi yötä Pourian vieraana. Semnan oli hieno ja vanha kaupunki. Vuosisatoja vanhat rapautuneet ja osin sortuneet kivimuurit, pölyiset kujat ja vanhat moskeijat loivat mystistä Persian tuntua.

Damghanissa majoituin Mehdizolan vieraana, jonka kaveri kutsui minut syntymäpäiväjuhlille. Juhlasalissa raikui musiikki ja ihmiset tanssivat iloisesti. Yhtäkkiä juontaja sanoi jotakin minusta mikrofoniin, ihmiset taputtivat ja repivät sitten puoliväkisin keskelle tanssilattiaa. En osaa tanssia, mutta takavasemmalle katoaminen minulta onnistuu loistavasti.

Olin varautunut syntymäpäiväjuhliin, mutta minut vietiinkin seuraavaksi häihin. Likaisia aavikonvärisiä housuja, urheilupaitaa ja pyöräilykenkiä sopivampi asu olisi ollut juhlapuku, mutta olin sentään pukukoodin mukaisesti laittanut parasta päälle.

Hääjuhlassa oli kaksi osaa, joista lounas oli jo pidetty ja jäljellä oli varsinainen juhlaosuus. Morsian oli pukeutunut hyvin samanlaiseen asuun, kuin suomalaisessa hääjuhlassa: valkoiseen röyhelöiseen pukuun ja valkoiseen huntuun. Sulhasella oli yllään musta puku, kauluspaita ja kravatti. Hääauto oli koristeltu kukilla ja juhlasalin keskellä olevasta tolpasta roikkui silkkisiä koristeköynnöksiä. Naiset pukeutuivat avoimemmin kuin kadulla ja moni laski hijabin hartioille hiukset paljastaen.

Hääjuhlassa yleisö tanssi ensin, sitten hääpari liittyi mukaan ja lopuksi vain hääpari jäi tanssilattialle. Silloin tällöin osa häävieraista liittyi hetkeksi tanssiin seteleitä heiluttaen ja lahjoittaen ne hääparille. Lopuksi morsian heitti kimpun olan yli, josta häävieraat taistelivat innoissaan.

Aavikko

Mayamey-nimiseen kylään mennessä ohitin irakilaisia pyhiinvaeltajia matkalla Irakista Mashhadiin. Kylässä en löytänyt mitään yösijaksi kelpaavaa, kun sitten sama irakilaisseurue saapui auringon laskiessa. Lyöttäydyin heidän seuraan ja pääsin heidän mukanaan moskeijaan nukkumaan. Irakilaiset tarjosivat maukkaan illallisen ja runsaasti makeaa, hieman siirappista teetä. He kertoivat kävelevänsä 50 kilometriä joka päivä kahden kuukauden ajan ja nukkuvansa vain viisi tuntia yössä. Ja joku vielä sanoo minua hulluksi.

Kolmelta yöllä irakilaiset nousivat rukoilemaan ja aloittivat sitten päivän ahertamisen. Minä jatkoin kyljen kääntämistä aamuseitsämään asti, jolloin huoltoauto lähti liikkeelle, tarjottuaan minulle ensin runsaan aamiaisen. Mayameyn jälkeen oli aavikon vuoro, josta ihmiset minua niin varoittivat.

“Liian kuuma”

“Liian vaarallista”

“Siellä ei ole vettä”

“Siellä ei ole ruokaa”

“Siellä ei ole asutusta, ei ketään kuka sinua auttaisi”

“Päätie on turvallisempi”

“Et voi leiriytyä skorpionien, käärmeiden ja tiikereiden takia”

Mitä enemmän minua varoitettiin, sitä enemmän halusin sinne mennä. Olin jo oppinut jättämään huomiotta neuvot ihmisiltä, jotka eivät olleet koskaan olleet paikassa, josta he minua varoittivat. Olin lopen kyllästynyt kaikkeen siihen negatiivisuuteen ja “päätie on turvallisempi”-asenteeseen. Ihmiset yleensä neuvovat omasta perspektiivistään ja autoilijoina heidän neuvonsa eivät palvelleet pyörämatkaajaa, joka oli saanut valtatiestä tarpeekseen.

Olin viettänyt tunteja satelliittikarttojen äärellä ja tiesin, mistä saan lisää vettä autiomaassa. Qalepala nimisestä kylästä otin mukaani 15 litraa vettä ja kahden päivän ruuat. Pieni hiekkatie veisi minut asfalttitieltä vuorten yli ja palaisi sitten takaisin päällystetylle tielle vuorten jälkeen. Leiriydyin vuorille.

Aurinko painui horisontin taakse. Tähdet tuikkivat yötaivaalla ja täysikuu lipui ääneti mustien vuorten yläpuolelle valaisten niiden huiput kelmeästi ja jättäen niiden väliin jäävät notkelmat synkkään pimentoon. Tuuli puhalsi laakson läpi. Kaikki tämä luonnon kauneus, täällä, juuri nyt, vain minua varten. Kukaan koko maailmassa ei tiennyt, missä minä olin ja vuoret olivat yksin minulle.

Herätessäni oli vielä pimeää. Sarastuksen alkaessa vain kaikkein kirkkaimmat tähdet erottuivat oranssin kajon ahmaistessa lopulta nekin sisäänsä. Aurinko värjäsi kultaiseksi taivaanrannan ja siivilöityi puiden lomasta vasten paljaita vuoria. Uusi päivä oli alkanut.

Erämaan hiekka nousi pieninä pyörteinä taivaalle. Hiekan seassa kasvoi kuiva, kitukasvuinen kasvi, joka ei tarvitse vettä kasvaakseen. Dyynit jatkuivat niin kauas, kuin silmä kantaa. Suoralla tiellä oli mahdoton arvioida etäisyyksiä. Tumma taivas kaartui kaukana horisonttiin. Erämaan taivas, niin ääretön vain yhdelle ihmiselle. Tunsin tilan ympärilläni.

Saavuin iltapäivällä Ahmadabad-nimiseen kylään, joka oli ensimmäinen huoltopiste minulle. Mohammad kutsui minut heti kotiinsa lounaalle ja halusi sitten majoittaa minut. Mohammad osasi englantia kohtalaisesti ja hänen tulkatessa sain paremmin kontaktia kyläyhteisöön. Yhtäkkiä kaikki halusivat majoittaa minut, tarjota minulle päivällisen ja yksi perhe halusi ottaa valokuvia minusta ja heidän vauvastaan.

Tuon kylän jälkeen minulla oli isännoitsijä jokaisena iltana. Vain Iranissa on mahdollista, että olet keskellä ei-mitään ja joku ajaa moottoripyörällä vierelle tarjotakseen kupillisen teetä. Vain Iranilaisessa erämaassa voit syödä lounaan yhden perheen vieraana, päivällisen toisen vieraana ja nukkua kolmannessa perheessä. Ja tuosta erämaasta ihmiset varoittivat, ettei siellä ole mitään.

Markus