Iran

Reitti: Kordasht-Kharvana-Ahar-Ardabil–Khalkhal-Abbasabad-Kelardasht-Shemshak-Teheran

Ensikosketus Persiaan

Iran on maa, jossa ihmiset ovat ihan samalaisia, kuin missä tahansa muualla. Aivan samalla tavalla nuoriso kuuntelee musiikkia, lapset pelaavat Angry Birdseja ja naiset meikkaavat, värjäävät hiuksia ja shoppailevat kenkiä, kuten Euroopassa (jotkut asiat eivät sitten vain muutu, vaikka kuinka kauas kotoa menisi).

Iranilainen vieraanvaraisuus avasi ovensa jo heti Kordashtin raja-asemalla, kun Armeniassa vierailleet turistit palasivat kotimaahansa ja kutsuivat aamupalalle. Saksalaiset, joiden kanssa olin matkustanut viikon, halusivat jatkaa pian matkaa, ennen kuin aurinko alkaa paahtaa liian kuumasti. Minä päätin jäädä. Iran olisi maa, jossa en tulisi pitämään kiirettä, vaan ottaisin siitä kaiken irti.

Rajalta 800 metristä jatkoin Kharvanaan 1500 metriin ja siitä kohti Aharia. Iranin koillisosa oli kuuma ja karu. Sininen taivas kehysti utuisia, teräväkärkisiä vuoria. Kyliä oli tiheässä, eikä minun tarvinnut 40 asteen helteestä huolimatta kuljettaa vettä, kuin 3 litraa kerrallaan.

Kylissä talot olivat usein rakennettu kivistä, tiilistä ja savesta. Kylän keskellä oli yleensä pieni kauppa ja sähköjohdot roikkuivat talon seinillä ja pölyisten katujen päällä.

Farabadin lähellä joen varrella piknikkiä viettävät ihmiset kutsuivat minut teelle. Olin jo polkenut hyvän matkaa ja päätin leiriytyä joen varrelle, kun seurue tarjosi minulle vettä riittävästi leiriytymistä varten.

Iranilaiset ovat kiinnostuneita turisteista ja kysyvät usein, mitä ajattelin Iranista, ennen kuin tulin tänne, mitä ajattelen siitä nyt ja mitä ihmiset kotimaassani ajattelevat heistä. Kovin usein he myös kysyvät samat kolme kysymystä, mitä turkkilaiset kysyivät: mikä sinun nimesi on, paljonko pyöräsi maksoi ja oletko naimisissa. “Miksi sinä et ole naimisissa?” yksi heistä kysyi. “Minulla on polkupyörä. Se aiheuttaa aivan tarpeeksi ongelmia. Näin on ihan hyvä” vastasin. Sitten he yrittivät naittaa minulle tyttärensä…

Aurinko painui puiden taakse. Istuin kuuntelemassa joen liplatusta, lintujen iltalaulua ja yösirkkojen siritystä. Aamuyöstä villisika tuli joelle juomaan ja säikkyi pois minun karjaistuani teltastani.

Heräsin virkeänä. Yö oli ollut riittävän viileä leiriytymiseen. Päivästä tuli ennätyslyhyt. Söin aamupalan hitaasti, venyttelin, pesin pyöräni ja poljin 200 metriä. Aprikoosipuun alta kuulunut chai-kutsuhuuto sai minut kääntämään pyöräni ympäri ja liittymään teehetkeen varjon suojassa. Kuka nyt tällaisella kelillä jaksaisi itseään rasittaa?

Iranilainen koti ja kulttuuri

Teekutsua seurasi lounaskutsu. Olin ensimmäistä kertaa vieraana iranilaisessa perheessä. Kengät jätettiin ulos, sillä Iranissa on tapana, että kenkiä ei maton päälle tuoda. Ovessa oli valkoinen verho. Heti oven jälkeen oli suurehko huone, jossa ainoa kaluste oli pieni L-mallinen kapea pöytä, joka erotti keittiön omaksi alueeksi. Seinät olivat valkoiset ja lattian peitti valtava punainen kirjailtu matto. Huonetta reunusti pienet tyynyt, televisiotaso ja seinällä roikkui kello ja pieni taulu.

Toinen huone oli erotettu punaisella verholla. Iranilaiset nukkuvat lähtökohtaisesti lattialla ja miehille ja naisille on omat huoneet. Suihku oli tarpeettoman ahdas pieni koppi, jossa piti kääntyä sivuttain, jos halusi nostaa kulmakarvaa.

Ruokailu tapahtui lattialla. Maton päälle levitettiin ruokailua varten muovimatto ja perhe kokoontui sen ympärille. Iranilainen ruoka perustuu pitkälti riisin ja kanan syöntiin, mutta myös muuta lihaa ja kasviksia olen Iranissa syönyt, tosin sikaa en kertaakaan. Leipä on ohutta ja vaaleaa ja usein iranilaiset syövät lähes kaiken ruuan mättäen sen lusikalla leivän sisään pieniksi nyyteiksi.

Hyvästellessäni perheen tein etikettivirheen ja yritin kätellä myös naisväkeä. Naiset ja miehet eivät kättele lähtökohtaisesti, joskin olen kyllä kätellyt myös iranilaisia naisia. Miehet tervehtivät ja hyvästelevät yleensä kättelemällä, toisinaan poskisuudelmin, mutta joskus vain sanallisesti.

Naiset pukeutuivat pitkiin housuihin, pitkään paitaan ja hiukset peittävään huiviin. Monet, varsinkin nuoret, pitivät huivia melko löysällä ja toisinaan hiuksia auki huivin alla. Usein vieraan läsnäollessa he käyttivät huivia myös sisällä, vaikka kodeissa pukeutumista ei ollut rajoitettu. Miehille pukeutumiskoodi on pitkät housut, mutta kaupunkien ulkopuolella olen pyöräillessä käyttänyt pyöräilyshortseja, eikä siitä ole huomautettu kuin kerran. Yksi mies jopa kertoi elein, että nyt on kuuma, käytä hyvä mies shortseja.

Maailmanmatkalla

Eräänä iltana olin pystyttänyt telttani, kun kaksi miestä kulki leiripaikkani ohi. Olin luvannut itselleni olla varovainen yksin leiriytyessäni ja päätin siksi vaihtaa paikkaa. Pimeän jo laskettua löysin mielestäni hyvän leiripaikan tasaiselta nurmikolta. Yökaste sai kuitenkin viereisen ojan tulvimaan ja heräsin puoli kahden aikaan siihen, kun telttaani tulvi 5 senttiä vettä. Auki olleen untuvamakuupussini helma roikkui telttapatjan reunan yli ja kastui. Nousin ennen auringon nousua etsimään paikkaa kuivata makuupussia.

Lämpötila kohosi nopeasti auringon noustua. Olin nukkunut huonosti pari yötä ja edellisenä tuskin ummistanut silmiäni. Vatsa ei ollut toiminut normaalisti lähes kahteen kuukauteen, eikä siihen ollut löytynyt syytä näytteistä huolimatta. Lääkkeetkään eivät olleet auttaneet.

Olisiko sittenkin järkevämpää lentää Suomeen ja hoidattaa vatsani kuntoon ja hankkia viisumit kotimaassa? Minulla oli kova koti-ikävä.

Istuin useita tunteja kuivaten makuupussia ja tajusin, että se oli jo saanut pysyvän vaurion. Untuvat eivät enää palautuneet normaaliksi ja pussi menetti osittain lämmönpitävyytensä. Olin jo muutenkin miettinyt pitäisikö minun ostaa Pamirin vuoristoon ja ensi talvea varten toinen makuupussi. Tällä makuupussilla selviäminen alkoi näyttää toivottomalta.

Mutta päivä oli kaunis. Vuorten reunustama laakso johti minut aavikkomaisemaa pitkin Meshginiin, jossa englanninopettaja puhui minulle hotellihuoneen 7 euron hintaan. Maassa, jossa puhun parempaa englantia, kuin englanninopettajat, tuntee toisinaan itsensä yksinäiseksi…

Vieraanvaraisuus

Nukuttuani 12 tuntia olin jo päässyt edellispäivän mielipahasta. Nautin Iranissa pyöräilemisestä. Ihmiset olivat avuliaita ja ystävällisiä. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii moskeija, jossa pysähdyin kysymään vettä 30 kilometriä ennen Ardabilia.

Sain vettä, teetä ja ruokaa. Sitten he halusivat majoittaa minut. Sain ottaa suihkun, leikata kynteni ja vaatteeni he pesivät käsin. He tarjosivat minulle valtavan illallisen enkä saanut edes itse pilkkoa lautasellani olevia lihanpalasia.

Televisiosta he laittoivat aina englanninkieliset uutiset, vaikka eivät itse juuri puhuneetkaan englantia. Ennen nukkumaanmenoa he antoivat minulle selkähieronnan. Kaikesta tästä kiitollisena huolsin heidän pyöränsä ja huomasin hävittäneeni monitoimityökaluni.

Seuraavana aamuna tukevan aamupalan jälkeen he näyttivät minulle maisemia läheiseltä vuorenrinteeltä. Olin ajatellut jatkaa matkaa melko aikaisin, mutta eihän siitä mitään tullut, kun ensin tietysti piti juoda teetä ja sitten vielä lounastaa. Lähtiessäni sain ajaa jo rehottavan partani ja mukaani he antoivat sukat, housut, kaksi käsintehtyä kännykän suojapussia, auton antennin lippuani varten, käsintehdyn persialaisen maton, kuusi leipäpalaa ja valkoista juustoa.

Lepäsin Ardabilissa kaksi päivää ja poljin sitten tehokkaan päivän 5 tunnissa Kivi-nimiseen kylään 85 kilometrin päähän. Paikalliset ottivat minut taas hellään huomaansa ja yövyin kaksi yötä kahdessa eri perheessä. He olisivat majoittaneet minut pidempäänkin, mutta minun tuli jatkaa kohti Teherania viisumini takia.

Kivistä poljin Khalkhaliin 30 km ylämäkeen ruuilla ja lahjoilla ennätysraskaaksi lastatulla pyörällä 1,5 tunnissa. Kammet pyörivät kuin tyhjää ja poljin niin tehokkaasti ja suurella nautinnolla, että en noussut satulasta kuin kerran täyttääkseni juomapullon.

Rannikolle tullessani ilma viileni hieman ja kuiva autiomaa vaihtui trooppiseen vehreyteen. Ihmiset pysyivät kuitenkin samanlaisina ja elin 5 päivää käyttämättä rahaa lainkaan ja nukkuen vain yhden yön teltassa, senkin omasta tahdostani.

Erään perheen äiti innostui turistista jopa niin, että kun sanoin olevani kylläinen, hän vastasi “äläkä kuvittele häipyväsi ennen kuin keittolautanen on tyhjä”. Otin keitosta perunan leipäni päälle, johon äiti totesi “et sinä tuolla tavalla Uuteen Seelantiin pääse” ja mätti lisää perunaa keittooni. Tyhjennettyäni lautaseni kieltäydyin ottamasta toista lautasellista, johon äiti totesi “hyvä on, mutta pöydästä et nouse, ennen kuin jogurtti on syöty”. Kun oli aika lähteä, perheen 6-vuotias Sarina särki sydämeni pillahtamalla itkuun.

Millainen maa on Iran?

Iran on utuisten auringonlaskujen ja vesipiippujen valtakunta. Iranilainen ystävällisyys on matkamiehelle kuin taivaan mannaa. Matka rajalta Teheraniin kesti noin kolme viikkoa. Tuona aikana nukuin teltassa vain neljä kertaa ja kerran erään vuoristohuoltopisteen rukoushuoneessa. Minulla oli sohvasurffausisäntä viitenä yönä. Kaikkina muina öinä paikalliset kutsuivat minut kotiinsa yöpymään, tarjosivat usein lounaan, täyttivät vesipulloni, lahjoittivat kaksi käsintehtyä persialaista mattoa, sormuksen, sukat, housut ja auttoivat aina löytämään kaiken tarvitsemani.

Iranissa on käytännössä kaksi maailmaa, se mitä näet kotien ulkopuolella ja se mitä näet sisällä. Alkoholi on kiellettyä, mutta kuulemma lähes kaikki juovat sitä. Sitä salakuljetetaan Turkista ja valmistetaan kotona. Tanssiminen on kiellettyä, mutta nuoret kyllä tekevät sitä, kun isoveli ei valvo. Sisätiloissa pukeutumisnormit eivät päde ja monet ovat shortseilla ja naiset ilman huivia ja pitkähihaista.

Ihmiset ovat ystävällisiä ja monet iranilaiset ovat ylpeitä kotimaastaan, mutta eivät hallituksesta. Vuoden 1979 vallankumouksen jälkeen Ajatollah Khomeini nousi valtaan ja muutti maan lait ja käytännöt. Ennen vallankumousta Iran oli hyvin moderni maa. Naiset kulkivat minihameissa, alkoholi oli sallittua ja ihmiset kävivät tanssimassa.

Vallankumouksen jälkeen Iran on edelleen hyvin moderni maa, mutta monet asiat ovat muuttuneet sen jälkeen. Lainsäädäntöön tulee silloin tällöin hienoisia muutoksia sen mukaan kuin presidentti niitä määrää, joskin ylintä valtaa käyttää edelleen Khomeini itse. Iranissa on kaksi poliittista puoluetta, konservatiivinen eli oikeisto ja reformistinen eli vasemmisto, joka suhtautuu hieman avoimemmin. On myös alueellisia eroja, esim. Teheranissa suhtaudutaan hieman vapaamielisemmpin, mutta Mashadissa konservatiivisemmin.

Naiset ovat naimakelpoisia 9 ja miehet 16 vuoden iässä. Tyttöjen naittamista naapurin sedälle tapahtuu vielä maaseudulla toisinaan, mutta on hyvin harvinaista.

Käytännössä nuoret alkavat seurustella aivan samalla tavalla, kuin länsimaissa, omasta vapaasta tahdostaan. Yleensä käsi kädessä kävellään vasta, kun suhde on hyvin vakava tai ollaan kihloissa tai naimisissa. Periaatteessa avioliiton ulkopuolella ei saa kävellä käsi kädessä, mutta poliisilla ei ole resursseja valvoa sitä ja siihen ei puututa. Olen nähnyt kyllä nuorten halailevan aivan samalla tavalla kuin missä tahansa länsimaissa, joskin pari vuosikymmentä sitten isännöitsijäni Teheranissa pidätettiin, kun poliisit eivät uskoneet, että tyttö hänen autossaan on hänen siskonsa.

Seurustelun alkaessa perheet yleensä vierailevat toistensa luona. Avioituminen tapahtui aiemmin lähes aina moskeijassa, mutta nykyään suurin osa pareista avioituu maistraatissa. Hääjuhliin kutsuttiin aiemmin jopa 500-600 vierasta, mutta määrä on kaventunut 50-200 tienoille. Hääjuhla kestää yleensä useamman päivän, joskus jopa viikon. Erotilanteessa mies joutuu antamaan naiselle kultaa tai rahaa, farsin kielessä sitä sanotaan mehrieksi.

Tytöt alkavat käyttää huivia eli hijabia 9 vuoden iässä. Jos tyttö ei käytä huivia, poliisi kutsuu paikalle vanhemmat ja heiltä kysytään perusteita. Varttuneemman henkilön kohdalla hänet viedään säilöönottotaloon ja heille annetaan jonkintapainen vaatimus tai humautus. Toistuvissa tapauksissa he saattavat saada sakot tai joutua jopa vankeuteen.

Miehet suorittavat 2 vuoden asepalveluksen. Kuitenkin opettajat ja lääkärit suorittavat sen sijaan siviilipalveluksen, jossa he työskentelevät yleensä pienemmissä kylissä.

Iran on toisaalta hyvin uskonnollinen maa, toisaalta ei läheskään niin uskonnollinen kuin voisi kuvitella. Olen usein nähnyt ihmisten rukoilevan kodeissaan ja kumartelevan Mekkaan päin, aivan nuorten aikuistenkin. Kuitenkin rukouskutsut ovat hyvin hiljaisia, eikä niihin juuri kukaan reagoi. Turkissa rukouskutsut soivat niin lujaa, ettei sen aikana voinut keskustella, Iranissa en usein edes huomannut sitä.

Teheran

Viimeinen etappi ennen Teherania johti minut rannikkoa pitkin Abbasabbadiin, josta jatkoin 1000 metriin Kelardashiin yöksi. Telttapaikkaa tuskin olisin siitä maastosta löytänyt, mutta pääsin vieraaksi alueella lomailevan perheen vuokraamaan taloon. Aamun tullen laskettelin takaisin Chalus Roadille 500 metriin, josta poljin takaisin noin 1600 metriin ja yövyin rukoushuoneessa ravintolan vieressä.

Viimeinen ylämäkivoittoinen päivä johti minut päätieltä vuoristotielle, jossa ylitin tähänastisen matkani korkeimman vuoren 3200 metriä ja yövyin Shemshakissa iranilais-itävaltalais-seurueen loman ajaksi vuokraamassa mökissä nauttien eurooppalaisesta vessasta, lihavartaista, leivoksista, teestä ja erityisesti KAHVISTA.

Shemshakista minulla oli helpot 70 alamäkivoittoista kilometriä Teheraniin 1200 metriin. Teheranissa majoituin Shahinin luona. Shahin on Teheranilainen, mutta asunut Yhdysvalloissa 16 vuotta ja puhui täydellistä englantia. Tapasin hänet muutamaa päivää aiemmin Chalus Roadilla.

Shahin kertoi minulle Teheranista. Se on kaupunki, jossa asui vielä parikymmentä vuotta sitten vain 5 miljoonaa ihmistä. Puistoja ja puita oli joka puolella. Nykyään väkimäärä on räjähtänyt 12 miljoonaan ja puut ovat hakattu rakennuksien tieltä. Joku jolla on ollut rahaa, mutta ei aivoja, on rakennuttanut rumia roomalaistyylisiä rakennuksia sinne tänne. Valtavat ikkunat ovat kuumat kesällä ja lämmönhukka naurettavaa talvella. Valkoiset seinät ovat ajan saatossa alkaneet jo kellertää.

Teheran on kontrastien kaupunki. Kalliita rakennuksia ja köyhiä kujia, rikkaita ja kerjäläisiä, puistoja ja betonilähiöitä, liikemiehiä ja työttömiä. Teheran on ruuhkainen ja saasteinen.

Liikenne on kaoottista ja paras kulkuneuvo on moottoripyörä. Katua ylittäessä täytyy katsoa molempiin suuntiin, vaikka katu olisi yksisuuntainen, koska motoristit ajavat joskus vastakarvaan. Jopa moottoritiellä. Kovin harvat käyttävät kypärää tai turvavöitä, eikä jokaisessa autossa edes ole vöitä. Moottoripyörällä voi kuskata kaikkea viisihenkisestä perheestä jääkaappiin ja kokolattiamattoon.

Teheran on kontrastien kaupunki myös tyttöjen osalta. Monet värjäävät hiuksensa vaaleiksi ja käyttävät runsaasti meikkiä. Teherania kutsutaan nimellä The nose job capital of the world eikä suotta, kaupungissa on maailman suurin aste nenän kauneusleikkauksien osalta. Ja kuten kaikkialla muuallakin, ne tytöistä, jotka eivät korjaile tai ehosta itseään, ovat kaikkein kauneimpia.

Teheranin tytöt ovat kauniita. Valitettavasti minulla on ollut kovin vähän aikaa katsella niitä juostessani poliisilaitoksella uusimassa viisumia, suurlähetystöissä anomassa niitä lisää passiini, kopiointiliikkeessä hakemassa dokumenttejä ja milloin minkäkin tarpeettoman ja turhan byrokratiapainajaisen kanssa painiessani. Sillä tavalla maailman valtiot tekevät parhaansa, että minun matkani säilyisi jatkossakin hameväeltä turvattuna.

Markus