Turkki

Näiden päivitysten välissä voit seurata matkaani Instagramissa

Kiitos useille blogini lukijoille matkani rahallisesta tukemisesta.

Reitti: Kirkraleri-Vize-Istanbul-Sapanca-Nallihan-Ankara-Büyükdamlacık

Kirkraleri-Istanbul

Turkki oli 15. maa, jossa olen tällä matkallani pyöräillyt. Turkin poliittinen järjestelmä perustettiin vuonna 1923 Mustafa Kemal Atatürkin johdolla ja hänen kuviensa lisäksi punataustainen kuunsirpillä ja tähdellä koristeltu lippu liehui kylien porteilla, kaupunkien kaduilla, kotien ikkunoissa, useimmissa autoissa ja jopa polkupyörissä.

Bulgariasta Istanbuliin matka oli ylä- ja alamäkien sekakuoroa. Maisema oli avara, ilma lämmin ja pellot vasta orastivat uutta kasvua. Helpotusta päivän ahertamiseen toivat lintujen sirkutus, lehmänkellojen kilinä, tuulen humina ja pienessä kylässä pysähtyessäni neljän pienen tytön hellyttävä tervehtimiskuoro sekä kylänraitin miesten teekutsu. Turkkilaiset ovat ylpeä kansa, he rakastavat maataan, ovat teen ystäviä ja pitävät vieraanvaraisuutta ja auttamista kunnia-asiana.

Vietin kylässä pari tuntia nauttien teestä, kahvista, ruuasta ja hyvästä seurasta. Miehet näyttivät minulle moskeijan ja esittelivät Koraanin. Jokaisesta kylästä löytyykin vähintään yksi moskeija, josta rukouskutsut kajahtelivat viidesti päivässä. Aamun ensimmäinen kutsu kaikui yleensä ennen kuutta, joskus jopa neljältä aamuyöstä.

Liikenteessä ainoa laki, jota noudatettiin, oli fysiikan laki, ja pojat hyppäsivätkin mopon tai traktorin rattiin heti kun käsi/jalka ylettyi kaasulle.

Ohi ajava auto pysähtyi viereeni. Miehet tarjosivat vesipullon ja kysyivät, mitä reittiä aion polkea. Lupasin ottaa yhteyttä, kun ohitan heidän kylän.

Pysähdyin seuraavassa kaupungissa kahvilan terassille nettiyhteyden toivossa. Nettiä en löytänyt, mutta iltatee ja iltapala minulle tarjottiin ilmaiseksi.

Seuraavana päivänä saavuin Vize-nimiseen kylään. Oli iltapäivä kun tapasin eilen ohi ajaneen Bahadirin. Teekupit tyhjenivät, kokemuksia vaihdettiin ja turkkilainen, hieman joikaava musiikki säesti hetkiä, jolloin emme sanoneet mitään. Bahadir kysyi aionko nukkua kylässä. Vastasin olevani hieman väsynyt ja harkitsevani sitä. Ei aikaakaan kun Bahadir jo kysyi kaveriltaan, voisinko telttailla hänen omistamansa jalkapalloareenan aitojen sisällä. Se ei käynyt päinsä, mutta sen sijaan sain yöpyä sisällä kuuman suihkun, lämpimän pedin ja nopean laajakaistayhteyden äärellä.

Istanbulissa majoituin ensimmäistä kertaa hostellissa sitten joulun. Onnistuin jotenkin löytämään koko kaupungin likaisimman rotankolon. Lattiamaton korvasi sentin paksuinen pinttynyt lika ja vessa haisi kuolemalle. Hostelli oli varmaankin niin likainen, etteivät edes torakat kelpuuttaneet sitä asunnokseen. Olisi kai ollut helpompaa rakentaa uusi hostelli, kuin siivota nykyinen ja niin taisi ajatella siivoojakin, jos hostellissa nyt sellainen edes sattui olemaan.

Makedoniassa tapaamani Kutakana järjesti tapaamisen Istanbulissa asuvan tuttunsa kanssa. Odotin Gabrielaa puiston penkillä. Pääkadulta kantautuva autojen hurina sekoittui satamasta kuuluvien laivojen moottorien jyskytykseen, työkoneiden pauhuun ja mahtipontisiin rukouskutsuihin. Tuulessa heiluvien valkoisten tulppaanien puhdas väri korvasi siniseltä taivaalta puuttuvat poutapilvet. Lempeä tuuli puhalsi helpotuksen henkäyksiä kuumaan kevätpäivään.

Gabriela järjesti minulle asunnon Aasian puolelta 3,5€/yö hintaan. Aasian puolella hinnat olivat alhaisia, kävelykadut täynnä ihmisiä, kahviloita, vaatekauppoja, rihkamakauppoja ja katuravintoloita kun ne Euroopan puolella olivat vielä kalliiden ravintoloiden, sisäänheittäjien, liikemiesten, turistien, poliisien ja pitsalähettien täyttämiä ja hinnatkin sen mukaisia.

Istanbulissa länsi ja itä kohtasivat Bosborinsalmen kohdalla, jonka sillat suljettiin 15. ja 16. heinäkuuta 2016 välisenä yönä Turkin asevoimien yrittäessä vallankaappausta Istanbulissa ja Ankarassa. Yöllisissä ammuskeluissa kuoli arviolta 60 ihmistä ja seuraavana aamuna armeija julisti ulkonaliikkumiskiellon. Lopullisina tappioina yksi helikopteri ammuttiin alas, 104 kapinallista sotilasta ja 43 poliisia menehtyi ja 1500 ihmistä pidätettiin. Vallankaappausyritys epäonnistui ja maahan julistettiin poikkeustila.

Turkki oli luvannut olla EU-kelpoinen vuoteen 2014 mennessä. 16.4.2017 Turkki äänesti 18 uuden lakimuutoksen hyväksymisestä perustuslakiin. Uusien lakien myötä pääministerin virka lakkautettaisiin ja valta siirtyisi yhä enemmän presidentille. Ääntenlaskentatapaa muutettiin aivan viime hetkellä ja lopullinen tulos oli 51,41% puolesta, kun vaadittava äänimäärä oli 51%. Vaalivilppiä epäiltiin ja Turkki näyttää heittäneen EU-jäsenyytensä pyyhkeen kehään ajamalla kuolemanrangaistusta uudelleen käyttöön. Maa, joka on YK:n perustajajäsen. Presidenttiä kannatettiin kiivaimmin maaseudulla ja suurissa kaupungeissa kansa äänesti häntä vastaan. Jopa istanbulissa, jonka entisestä pormestarista tuli nykyinen presidentti.

Epäröintiä

Vietin Gabrielan järjestämässä asunnossa yhteensä viikon hoitaen nettisivuja, sponsorointikyselyitä, vakuutuksia ja käytännön asioita kuntoon. Olin asunnossa yksin ja kävin kerran tai kahdesti päivässä ulkona ostamassa ruokaa, lähestulkoon kaiken muun ajan vietin näyttöpäätteen äärellä.

Yksinäisyydessä vietettyjen tuntien aikana aloin miettiä mitä ihmettä olen lähtenyt tekemään. Tiesin, etten selviäisi ilman lisärahoitusta Uuteen Seelantiin asti ja pelkäsin epäonnistuvani. En kai osannut markkinoida matkaani oikein, sillä yksikään yritys ei ollut kiinnostunut tukemaan matkaani.

Vaikka kuluvaan talveen oli mahtunut paljon kommelluksia ja rämpimistä, en koskaan ollut miettinyt lopettamista. Nyt aloin kuitenkin kysyä itseltäni, mitä ihmettä minä täällä teen? Aloin miettiä, oliko mitään järkeä puuduttaa peppuani päivät satulassa, nukkua yöt teltassa, matkustaa yksin kaukana kodista, perheestä, ystävistä ja elää tonnikalapastalla ja kebabilla.

Vietin yksinäisiä tunteja juoden mustaa kahvia ja nukkuen yöni huonosti. Aivoni olivat solmussa.

Lähdin Eurooppaan pyöräilemään puoleksi vuodeksi. Hypotalamuksessa takoi haave joskus tulevaisuudessa pyöräillä Uuteen Seelantiin. Kahden kuukauden matkustamisen jälkeen tapasin Kroatiassa Danielin, joka teki juuri sitä, mistä minä haaveilin. Sanoin haaveeni hänelle ääneen ja koin kehoani ravisuttavan tunteen: miksi en tekisi sitä nyt heti? Lähes unettoman yön jälkeen vaihdoin suunnitelmia lennosta.

Nyt istuin viisi kuukautta myöhemmin Istanbulissa. Katsoin matkaani taaksepäin. Retkipyöräily ei ole koskaan ollut todellinen ongelma. Riittää, että osaan polkea, laittaa ruokaa retkikeittimellä ja nukkua teltassa. Se on helppoa. Voi kun tietäisit miten naurettavan helppoa se on.

Sen sijaan tunteiden vuoristorata, jota olin rullannut edestakaisin kuluneena talvena, oli kylmä kylpy. Lähtiessäni olin täynnä tarmoa, olin ehkä jopa ylimielinen. Seitsämän kuukauden jälkeen olin lyöty, niin usein, että kaikki se typerä uhmakkuus karisi minusta pois. Ei minusta ole tähän. Kuinka ihmeessä minä kuvittelin voivani polkea seuraavat puolitoista vuotta maissa, joita kaverini eivät osaa edes sijoittaa kartalle, joissa kukaan ei tiedä, kuka minä olen ja jossa ihmiset eivät tiedä missä kotimaani on?

Se oli liikaa. Otin kännykän esille katsoakseni lentojen hintoja takaisin Suomeen. Laitoin kännykän takaisin taskuun. En pystynyt lopettamaan. Olin kertonut haaveestani liian monelle. Typerä ylpeyteni esti minua luovuttamasta. Jos nyt luovuttaisin, en pystyisi katsomaan itseäni peilistä ennen ensi joulua. Olin puun ja kuoren välissä. Epävarma jatkaakseni, ylpeä lopettaakseni.

Istanbul-Ankara

Kahden viikon jälkeen olin hoitanut juoksevat asiat. Palasin takaisin tien päälle. En luovuttanut. Aivoni olivat edelleen solmussa, mutta ainakin se oli minun ikioma solmu. Tätä solmuako minä olin metsästämässä? Haastetta? Ehkä. Ainakin tein asioita sataprosenttisesti itselleni. En tehnyt mitään siksi, että joku odotti minun tekevän jotakin, niin kuin koulussa tai töissä. Edes se, että muutamat blogini lukijat lahjoittivat pieniä summia rahaa matkani tukemiseksi, ei ollut oikea syy jatkaa. Jatkoin siksi, että epäröin, pelkäsin ja jännitin.

Niin monta seikkailua oli takanani. Niin monta kaunista ihmiskohtaamista, oranssinhehkuista auringonlaskua, kylmää telttayötä, poljettua kilometriä, kättelyä ja halausta (puhumattakaan siitä yhdestä suudelmasta kaulalle). Niin monta seikkailua olisi vielä edessäni. Vielä ei ollut aika lopettaa. Vaikka päälläni oli monta sadepilveä, tiesin niiden antavan uutta eloa yhdessä auringon kanssa. Kasvi ei kasva ilman vettä, enkä minä seikkaile ilman epäröintiä.

Istanbul on valtava. Väkiluvultaan kolme kertaa Suomen kokoisessa kaupungissa poljin kahdeksankaistaista moottoritietä 50 kilometriä Ademin vieraaksi, mutta en ollut vielä edes kaupungin ulkopuolella. Polveni kipeytyivät, joten pidin yhden lepopäivän lisää.

Istanbul jäi taakseni. Sapancassa Bahadir otti minut perheeseensä vieraaksi, kuin omaksi lapsekseen. Perhe piti huolen, ettei minulta puuttunut koskaan mitään. Ateriat olivat valtavia, kahvi ja tee maukasta ja kodissa vallitsi lämpöinen, rakkauden ilmapiiri. Olin aikonut yöpyä alunperin vain yhden yön, mutta Bahadir tarjosi minulle tilaisuuden yöpyä myös toisen. Lepopäivä tuli tarpeeseen jo polvianikin ajatellen. Bahadirin perhe ei osannut englantia juurikaan, mutta vieraanvaraisuuden kieli heillä oli hallussaan. Lähtiessään Bahadir maksoi ostokseni, ennen kuin ehdin estämään. Huolenpito jätti sydämeeni kultaisen muiston. Kiitos Bahadir ja Melek perheineen!

Tie kohosi vuoristoa pitkin kohti Ankaraa. Maisema vaihtui karuksi ja kuivaksi, puuttomaksi erämaaksi. Vuorten vihreäksi värjäytynyt alaosa ja ruskea huippu kohtasivat puolessa välissä ja muodostivat juovaisen sekoituksen. Karun vuoriston jylhiä laaksoja reunustavat kivipengerrykset muistuttivat kuuta. Valtava taivas avautui yläpuolellani tumman sinisenä ja painui sitten vaaleaa horisonttia vasten.

Lehtipuut, huoltoasemat ja peltikattoisista kivitaloista muodostuvat pienet kylät toivat näkymään vaihtelua, joiden välillä oli vain paahtava aurinko, sileä asfaltti ja polkupyörä. Raskaat rekat rymistelivät silloin tällöin ohitseni. Iltaisin aurinko painui vuorten taakse ja tumman sininen taivas mustui ja paljasti sisältään kirkkaat tähdet ja kuutamon. Yöt olivat riittävän viileitä nukkumiseen ja aamuisin aurinko kuivatti telttani minun syödessäni aamupalaani. Päivisin aurinko paistoi zeniitistä ja kolmen päivän jälkeen minun piti käyttää pitkähihaista, kun en ollut ostanut aurinkorasvaa. Lämpötila oli 1000 metrissä juuri sopiva pyöräilyyn.

Hieman ennen Ankaraa tapasin Italialaisen Thomaksen. Lepäsin ylämäet 30 kilon laukkuineni hänen ahertaessa 60 kilon kuorman kanssa. Majoituimme ennen Ankaraa vuoren huipulle. Jaoimme aterian. Laskeva ilta-aurinko liekehti horisontissa. Vuoret muodostivat sinisisä kerrostumia ja painuivat vasten utuista taivaanrantaa. Keltainen sirppi syttyi yötaivaalle, kirkkaimpien tähtien kimmeltäessä yhdessä allamme makaavan Ankaran välkkyvien valojen kanssa.

Työkoneiden pauhu jossain kauempana sekoittui kurnuttavien sammakoiden ja oudosti ääntelevien lintujen kirjoon. Jaloissa tuntui viimeisten päivien vaativa rasitus sen kuitenkaan häiritsemättä mieltäni rauhoittavaa kiitollisuutta. Heräsin aamulla katsomaan auringon nousua. Aamu valkeni hiljalleen ja värjäsi palleroiset poutapilvet kultareunaisiksi.

Ankara

Ankara oli modernimpi kuin Istanbul ja naiset pukeutuivat länsimaiseen tapaan, toisin kuin Istanbulissa, jossa useimmat verhoutuivat huiviin.

Isäntäni Taylan tarjosi minulle tilaisuutta tulla mukaan kavereidensa kotibileisiin. Yleensä en juuri sellaisista juhlista välitä, mutta päätin katsoa millä tavalla nuoriso viettää aikaansa minulle vieraassa maassa ja kulttuurissa. Varsin pian huomasin, että koskettaminen on paljon normaalimpaa, kuin Suomessa. Yleensä ihmiset halasivat toisiaan ja usein pojat antoivat tytöille suudelman poskelle. Musiikki oli kovin hiljaisella ja väkijuomiakin nautittiin kohtuudella. Kukaan ei vetänyt känniövereitä.

Olin aluksi hieman tylsistynyt, enkä oikein osannut avata keskustelua. Taylan kaiketi huomasi sen ja kysyi haluanko lähteä nukkumaan. Olin aluksi aikonut olla vain tunnin-pari, mutta sanoin silti Taylanille, että voisin jäädä vielä hetkeksi. Vähitellen puhe alkoi luistaa ja vaikka olin väsynyt, vastasin Taylanille kerta toisensa jälkeen haluavani olla vielä hetken.

Ilta venyi myöhään yöhön. Nuoriso juhli maltilla. Yksi tyttö kehui nenääni kauniiksi ja halusi koskea sitä. Voihan nenä, totesin. Kun hän sitten toisen kerran kysyi saako hän koskettaa nenääni, suljin silmäni ja ajattelin, että jos käkättimeni tekee jonkun iloiseksi, niin antaa mennä. Joka paikkaan minä olenkin nenäni työntämässä.

Olin Taylanin vieraana kaksi yötä. Hyvästelin hänet ja hänen perheensä ja kävin sitten vielä hetken nauttimassa Ankaran tunnelmasta.

Poliisiauto vahti liikennettä keskellä risteystä. Suihkulähteen vieressä ihmiset heittivät kesykyyhkyille siemeniä. Pikkutytön uteliaisuus veti hänet keskelle parvea katsomaan lintujen reaktioita, kun niitä yrittää potkaista. Luonnon herkistämillä aisteilla siivekkäät kurnuttajat väistivät taidokkaasti pienet töppöset samalla, kun pieni nokka nappasi maasta jyviä kivipiiran jauhettavaksi. Puistossa ihmiset istuivat penkillä ja osa haki auringolta suojaa puiden varjosta.

Ankarasta etelään

Ahersin vuoren rinnettä ylöspäin. Pieni tihkusade oli kuin Ankaran jäähyväiskyyneleet. Valtava Ankara makasi takanani ja minusta tuntui, että koko kaupunki ja kaikki sen 5 miljoonaa ihmistä olisivat halanneet minua yhtäaikaa. Paras pääkaupunki maailmassa? Ehkä. Vuoren korkein kohta taittoi ylämäen alamäeksi. Poljin Tuz-järveä kohti vuoriston kautta välttäen päätien, joka olisi ollut mäkien osalta huomattavasti helpompi, mutta ruuhkaisempi.

Büyükdamlacık-nimisessä kylässä totuttuun tapaan lapset piirittivät pyöräni. Pelasin jalkapalloa hetken lasten kanssa, jonka jälkeen kielitaitoiset kylänmiehet kutsuivat minut liittymään heidän perhejuhlaansa. Lampaanliha oli mureaa, leipä herkullista, yrtit maukkaita, keitto tulista ja tee kuumaa. Suku oli kurdisukua ja kurdeja asuukin Turkissa 13-18 miljoonaa ja vaikka useimmat Turkissa asuvat kurdit puhuvatkin turkkia, on heillä myös oma kieli.

Pimeä laskeutui yhtäaikaa raskaan vesisateen kanssa. Koska olin Turkissa, ei minun tarvinnut huolestua, missä viettäisin yöni ja kuten arvata saattaa, lämpimän suihkun jälkeen minulla oli vuotavan telttapatjan tilalla pehmeä sänky ja vaatesäkkini tilalla muhkea tyyny.

Aamu valkeni ja minä jatkoin matkaani. En tiedä, mitä Istanbulissa tapahtui, mutta olen ollut sen jälkeen iloisempi, onnellisempi ja rauhallisempi, kuin koskaan aiemmin tällä matkallani.

Pidän itseäni hyvänä tyyppinä. Kuitenkin reilu 7 kuukautta pääasiassa omaa seuraani oli liikaa jopa minulle. Yritin Ankarasta narrata mukaani edes yhden niistä tummasilmäisistä kaunottarista. Valitettavasti kukaan heistä ei ollut kiinnostunut polkemaan 80 kilometriä päivässä, nukkumaan teltassa ja olemaan suihkutta useita päiviä peräkkäin. Minun piti laskea rajusti kriteerejäni matkaseurani suhteen ja seuraani liittyi englantilainen ystäväni Daniel…

Markus