Osa varusteistani on uusittu yhteistyössä Iikan pyörävarikon ja Pyörämoilasen kanssa. Kiitokset heille matkani tukemisesta.
Reitti: Lagkada-Sparti-Tripoli-Korinthos-Ateena
Lagkada jää taakse
Viimeiset työpäivät Lagkadassa saivat minut lähinnä hermostuneeksi. Olin ärtynyt jatkuvasta kommunikoinnin vaikeudesta ja erityisesti siitä, että Juliaana tuntui hermostuvan aina, kun en ymmärtänyt, mitä hän yritti italiaksi kertoa.
Viimeinen työpäiväni oli perjantai ja harkitsin jo lähtemistä heti lauantaina, mutta päätin kuitenkin levätä kaiken työn jäljiltä viikonlopun yli. Onneksi, sillä huomasin, ettei Juliaanan hermostuminen ollut henkilökohtaista ja viikonlopun aikana aloin todella tajuta, että pian palaisin taas tien päälle. Aikani Lagkadassa olisi pian ohi ja siksi pyrin viettämään aikaa Juliaanan kanssa mahdollisimman paljon. Oli hyvä, että päätin jäädä, enkä lähtenyt ovet paukkuen. Minulle jäi Juliaanasta hyvä muisto ja palasin pyörän selkään haikein, mutta odottavin mielin.
Paluu tien päälle
Kuten aina ennenkin pidemmän tauon jälkeen, nytkin minua jännitti ja jopa pelotti palata takaisin elämään, jossa ainoa varma asia oli se, kuinka epävarmaa kaikki olisi. Kuitenkin heti ensimmäisestä polkaisusta lähtien olin kuin kotonani.
Minulla oli lentojeni takia kuusikymmentä kilometriä poljettavaksi jokaiselle päivälle, tai oikeastaan enemmänkin, kun lepopäivät piti ansaita polkemalla kilometrejä etuajassa. Jotakin olin jo oppinut ja tiesin, ettei minulla olisi niin kiire, ettenkö ehtisi pysähtyä hetkeksi taukoa pitämään. Kuuntelin lintujen laulua mättään päällä eväitä syöden. Pyöräilyn uudelleen aloittaminen oli ennen kaikkea silmien avaamista elämän kauneudelle.
Polvikipu
Tämän matkani ensiaskeleisiin verrattuna tein nyt asioita rauhallisemmin ja järkevämmin, mutta yhden kohtalokkaan virheen olin tehnyt. Tai oikeastaan kaksi. Tietokoneen äärellä istuen vietetyt tunnit olivat suolanneet jalkani samalla tavalla kuin isäni suolasi lohta joulupöytään. Ylämäet kipeyttivät polveni, eikä venyttely, rauhallinen tahti ja satulakorkeuden muuttaminen suoneet helpotusta.
Toinen virheeni oli tietoinen riskinottaminen aikataulujen suhteen. Kiinasta tilaamani postilähetyksen ja nettisivujeni päivittämisen takia venytin lähtöäni niin pitkälle, että aikataulu ei sallinut minun pitää montaa lepopäivää. Vahingosta viisastuneena olin kuitenkin jättänyt hieman pelivaraa, mutta halusin kuitenkin päästä Ateenaan sisätiloihin pitämään lepopäiviäni ja siksi jatkoin matkaani polvikivusta huolimatta.
Ensimmäisenä telttayönä korvani herkistyivät kuuntelemaan jokaista risahdusta. Niin käy aina pitkän tauon jälkeen. Yöni jäi vähäuniseksi ja pitkä ylämäki kipeytti polveani entisestään, kun en malttanut levätä. Huomasin astuneeni kiirehtimisen ansaan. Pysähdyin. Mihin meillä ihmisillä oli aina muka niin kiire? Kuuhunkin käytiin armoton kilpajuoksu, vaikka emme edes osanneet elää maan päällä sovussa.
Pidin paljon venyttelytaukoja, joiden ansiosta polveni sallivat matkan tekemisen hitaasti. Päivällä auringon suoma lämpö mahdollisti minun pyöräillä t-paidassa ja shortseissa, mutta sisämaassa lämpötila putosi aamuyöstä taas pakkasen puolelle. En saanut telttaa kuivaksi yön jäljiltä, mutta onneksi kaksi viikkoa minua edellä ajava Daniel oli löytänyt Korinthoksesta auki olevan kirkon jonka sijainti minulla oli tiedossa, enkä siksi tarvitsisi telttaa yöpymiseen ennen Ateenaa.
Saavuin kirkolle illalla hieman ennen kymmentä nautittuani ensin kauniista auringonlaskusta meren äärellä. Kirkko oli todella siisti, puhdas ja tilava. Kattoon ripustetut kynttilät loivat tunnelmaa Puiset penkit täyttivät pienehkön salin puolilleen ja metallisen oven vieressä nökötti raskas, pieni puinen pöytä. Keskikäytävän vieressä puhujankoroketta muistuttava rakennelma odotti ovesta astuvia vieraita. Palatsimaisessa kirkossa nukuin telttailusta väsyneenä hyvät yöunet.
Aamulla vanha mies astui kirkkoon sisään, teki ristinmerkin korokkeen äärellä, kysyi kreikaksi oliko kylmä ja katosi yhtä yllättäen, kuin oli tullutkin. Rauhallisten aamutoimien jälkeen lähtöni venyi melkein yhteentoista. Kaupungilla aamupalaa syödessäni pieni tyttö tuli kerjäämään rahaa ja näytti elekielellä, että hän on nälkäinen. Otin laukustani veitsen ja leivän ja aloin leikata tytölle leipäsiivua. Kun tyttö tajusi, etten antaisi hänelle rahaa, hänen kasvonsa vääntyivät pettymyksen irvistykseen ja hän laahusti pois paikalta.
Viimeinen taival ennen Ateenaa oli kahdeksankymmentä kilometriä. Matka oli sinällään lyhyt, mutta erityisesti oikean polveni ulkosyrjässä piinaava kipu muistutti minua siitä, ettei liikeratani ollut puhdas ja lepäämisen lisäksi minun tulisi saada aktivoitua sisäsyrjän puolella olevia lihaksia. Kaikkein raskaimmissa ylämäissä en tuntenut kipua lainkaan, koska nousin “putkelle” seisomaan ja lihakseni kaiketi aktivoituivat tasapainoisemmin.
Loivia ylämäkiä jouduin taluttamaan pitääkseni jalkani edes siedettävässä kunnossa, jotta voisin joskus jatkaa matkaani työntämisen sijaan polkemalla. Ateenaan saapuessani isojen ja vilkkaiden teiden tuoma melu oli kerrankin minulle yhdentekevää. Nautin raskaiden yhdistelmäajoneuvojen suomasta ilmavirrasta, joka toi edes hivenen kaipaamaani helpotusta polkemiseeni.
Avain
Olin henkisesti varautunut siihen, että perille päästyäni minun tulee vain etsiä avoin nettiyhteys ja pääsen majapaikkaani. Juliaanan poika Aris, joka oli luvannut minut majoittaa, laittoi yllätyksekseni viestin, ettei hän olekaan Ateenassa, ja avain, jolla pääsen sisäpihalle ja käsiksi talon avaimiin, on hänen kaverinsa luona. Matkaa olisi yhdeksän kilometriä. Normaalisti se ei olisi matka eikä mikään, mutta polveni vuoksi arvioin tarvitsevani vähintään puolitoista tuntia suuntaansa. Kello oli seitsämän ja olisin halunnut mennä mahdollisimman aikaisin nukkumaan.
Matkalla muistin, miksi en pidä isoista kaupungeista. Liikenne oli vilkasta ja sai hermoni riekaleiksi. Jalkakäytävällä ei mahtunut taluttamaan pyörää ja ylämäkivoittoisessa kaupungissa autoilijat eivät tykänneet lainkaan, kun valtasin ahtaat kadut itselleni.
Kun sitten pääsin perille ja löysin nettiyhteyden, Aris laittoi minulle viestin, että talossa olisi nyt joku, joka voisi avata oven. Olin niin tyrmistynyt etten tiennyt miten minun tulisi suhtautua ja repesin ääneen nauramaan. Normaalisti tuollaisessa tilanteessa olisin saanut raivokohtauksen, mutta yllättäen olinkin tilanteesta lähinnä huvittunut.
Enkelityttö
Ariksen edellinen vieras, kolmen lapsen kanssa matkustava saksalaisnainen oli myöhästynyt bussista ja koska heillä ei ollut muuta majapaikkaa, oli Aris luvannut heille yösijan pidemmäksi aikaa. Jotenkin he olivat onnistuneet pääsemään sisään. Pääsin nukkumaan vasta lähellä keskiyötä ja olisin levännyt mieluusti pidempään, mutta lapset aloittivat mekastamisen jo aamuseitsemältä. En kyennyt jatkamaan uniani edes korvatulppien avulla.
Talossa vallitsi kaaos kolmen alle kouluikäisen lapsen nahistellessa ja itkiessä milloin minkäkin typerän syyn vuoksi. Olin yliherkkä lasten aiheuttamalle melulle ja lepoa ja toipumista kaipaavana se oli viimeinen asia, mitä olisin halunnut kuunnella. Aloin ymmärtämään, miksi minulla ei ollut perhettä. En kerta kaikkiaan ymmärtänyt mitä ihanaa huutavissa kakaroissa oli ja miksi niitä kukaan haluaisi. Kolmen lapsen syöttäminen, juottaminen ja pukeminen oli kärsimysnäytelmä, joka kesti aina keskipäivään asti. Perhe oli menossa uimarannalle ja minä halusin heistä mahdollisimman nopeasti eroon. Ennen sitä päätimme kuitenkin mennä yhdessä ruokakauppaan, koska meillä oli vain yksi avain.
Kävellessämme lapset piristyivät, ilostuivat ja alkoivat vaikuttaa siedettäviltä. Aloin itsekin leppyä pikkuhiljaa, olisihan minulla kohta koko talo vain itselleni. Seitsämänvuotias Lia jättäytyi meistä jälkeen ja kun huomasin sen, kyykistyin jalkakäytävän keskelle ja levitin käteni koko jalkakäytävän leveydeltä tukkien Lian kulkuväylän. Lia spurttasi lapsimaisella innolla riehakkaaseen juoksuun, hyppäsi puoli metriä ennen minua ilmaan ja tupsahti yhtään epäröimättä ja ujostelematta syliini kietoen kätensä kaulani ympärille ja jalkansa selkäni taakse.
Lia katsoi minua suurilla ruskeilla nappisilmillään, hymyili pienen lapsen tyttömäistä hymyään tummien kutriensa takaa ja sulatti ennakkoluuloisen sydämeni. Mikä ihana pikkutyttö! Posket lommolla hymyillessään ja saksaksi minulle jotakin selittäessään Lia sai oloni iloiseksi ja typerät aamuiset ajatukseni haihtumaan savuna ilmaan. Olin itse ennakkoluulojeni orja, mutta tuo “huutava kakara” näpäytti minua sormilleni antaen minulle arvokkaan opetuksen.
Kun en jaksanut enää kantaa Liaa, laskin hänet maahan ja otin kädestä kiinni. Lia kiskoi minua lapsen innolla joka suuntaan ja hyppäsi aina välillä takaisin syliini ilostuttamaan päivääni. Kaupassa Lia ja hänen veljensä Ari heittäytyivät jalkoihini kiinni ja kävelemiseni muuttui kovin rajoitetuksi. Kun Ari sitten palasi äitinsä luokse, alkoi Lia vetää minua uudelleen kädestä. Olisin halunnut mennä etsimään majoneesipurkkia, mutta Lia tiesi minua paremmin mitä minä tarvitsen.
En voinut vastustaa pienen tytön riemua ja hivenen vastentahtoisesti, mutta samalla hymyillen annoin hänen kiskoa minua minne hän halusi. Ensimmäiseksi Lia veti minut suoraan majoneesihyllyn viereen. Ostosreissun jälkeen kävelimme takaisin asunnolle. Tai oikeastaan me muut kävelimme, Lia kun viihtyi enemmän sylissäni ja selässäni. Perheen häipyessä rannalle sain oman rauhani, mutta ei se nyt yhtäkkiä tuntunutkaan niin tärkeältä. Olisin mieluusti viettänyt aikaani Lian kanssa.
Vietin Ariksen talossa kaksi päivää ja kolme yötä. Silloin kun perhe oli paikalla, keskityin ainoastaan lasten kanssa leikkimiseen. Jokainen heistä hymyili aurinkoisesti, mutta erityisesti Lia oli kuin päivänsäde. Hän osasi muutaman sanan englantia, kaiketi enemmän kuin minä saksaa. Vaikka se ei ollut kovin paljon, pärjäsimme mainiosti ilman yhteistä kieltä.
Kuitenkin kerran tarvitsimme perheen äidin tulkkausta, kun kysyin lähtisikö Lia minun mukanani Uuteen Seelantiin. Lia lupautui oitis. Perheen äidin mielestä olisin voinut vaikka naida hänet. Lia oli ainakin viisitoista vuotta liian nuori siihen tarkoitukseen, mutta olisin mieluusti ottanut hänet tarakalleni istumaan.
Minun piti jatkaa kohti Sofiaa lentojeni takia. Rutistin Liasta irti viimeisen enkelimäisen hymyn ja hyvästelin hänen äitinsä, joka muistutti, että jos minulla ei kymmenen vuoden päästä ole vaimoa, voin tulla Saksaan pyytämään Lian kättä. Nousin pyöräni satulaan, vilkutin perheelle hyvästiksi ja aloitin kilpapyöräilyn aikaa vastaan.
Markus
En tiiä, pitäskö painaa vai jättää painamatta. 😛 Mieluummin nimittäin näkisin sua vähän useamminkin kuin kerran vuodessa.
Voithan toki tulla käymään maailmalla moikkaamassa 🙂