Australia: Pohjoisterritorio

Yhteistyössä:

Reitti: Darwin-Katherine-Elliott-Mount Isa

Darwin, pohjoisessa Australiassa

Suurin pelkoni Australian suhteen ei ollut krokotiilit, käärmeet, kuumuus tai pitkät etäisyydet. Suurin pelkoni oli, matkustettuani pitkään Aasian vieraanvaraisuuden ja spontaanin kanssakäymisen täyttämässä kulttuurissa, että australialaiset tuntuisivat etäisiltä ja kylmiltä, enkä tuntisi itseäni tervetulleeksi Australiaan.

“Pretty old photo mate” sanoi rajavirkailija tutkiessaan passiani. Olin hieman laihtunut passikuvan ottamisen jälkeen. Virkailija katsoi vuoroin passia, vuoroin minua tarkkaavaisesti verraten, uskoi sitten, että minä olen se sama mies kuvassa ja päästi menemään.

Kasasin pyöräni ajokuntoon Darwinin lentokentän edessä. Aurinko oli juuri noussut, mutta oli jo kuuma. Kaikkialla oli hyvin hiljaista. Minulta kesti hetken tottua järjestykseen ja ensimmäisessä tyhjässä risteyksessä stop-merkin kohdalle pysähtynyt taksi sai minut lähes naurahtamaan. Olin taas sivistyksen parissa, jossa sääntöä noudatetaan sen vuoksi, että se on sääntö, väliäkö sillä onko siinä järkeä vai ei.

Australiassa on paljon tyhmiä sääntöjä, kuten vaikka liikennevalot, mutta kun niihin tottuu niin aloin pian nauttia omasta tilasta ympärillä. Puistot Darwinin keskustassa olivat vehreitä, avaria ja pullollaan lenkkeilijöitä. Pieni tuulenvire vilvoitti kuumaa aamupäivää.

Majoittauduin pariksi päiväksi suomalaisen Lauran luokse. Hänellä oli pieni kiharatukkainen lapsi nimeltä Elliott, aviomies Matt ja remontissa oleva talo, mutta silti he tarjosivat vieraanvaraisuuttaan.

Isoksi avuksi oli myös rahan siirtäminen Lauran tilille ja käteisen nostaminen, sillä pankkiautomaatit laskuttivat 15% ja masentavaksi yllätyksekseni Visa Electronini ei toimi Australiassa. Ja minä kun luulin olevani takaisin sivistyksen parissa.

Stuart Highwayta etelään

Ensimmäisenä yönä Darwinista lähdettyäni pystytin telttani hämyiseen metsään. En ollut leiriytynyt pitkään aikaan, sillä Indonesiassa se on käytännössä mahdotonta. Ensimmäinen yö teltassa saa minut aina hermostuneeksi, kaikki äänet tuntuvat niin kovilta pimeässä.

Oksat rasahtelivat telttani lähellä. Napsahteleva ääni paukkui lujaa kaikuen ympäri synkkää metsää. Ratina ja pauke lähestyi ja minua alkoi pelottaa minkä eläimen armoille olin joutunutkaan.

Tärisin peloissani hetken, kunnes lopulta päätin kohdata sen mitä ulkona odottaa. Otin otsalamppuni, avasin teltan vetoketjun ja siinä se peto vaani suoraan edessäni, sen silmät häijysti yön pimeydessä loistaen. Se oli söpöin possumi, jonka olen eläissäni nähnyt.

Tie Darwinista Katherineen oli harvan metsän ympäröimä. Aamuisin kengurut pomppivat tien poikki ja osa niistä onnettomista virui kuolleena pientareella levittäen hirveää löyhkää kuumaan päivään.

Viettäisin Australiassa kyllästymiseen asti aikaa yksin aavikolla, joten päätin palata taas pitkästä aikaa sohvasurffauksen pariin. Michelle toivotti minut tervetulleeksi kotiinsa. Hänellä oli vaaleat hiukset, siniset silmät ja pieniä pisamia kasvoillaan ja käsivarsillaan. Michelle teki töitä Pohjois-Territorion terveydenhuollolle ja kertoi mielenkiintoisia tarinoita aboriginaalien parissa syrjäisillä seuduilla.

Seuraavana aamuna menimme Michellen kavereiden kanssa Edith Falls-putouksille uimaan. Se oli paikka, jossa vesi oli tummaa, taivas sininen ja kaikki siinä välissä vihreää. Helteisellä säällä viileä järvi ja pieni putous houkutteli vastustamattomasti viilentymään ja virkistymään.

Pelasimme Mölkkyä (täällä sitä sanotaan Finskaksi), uimme järvessä ja virkistäydyimme putouksessa. Tytöt yrittivät opettaa minua kellumaan:
“Mutta kun vajoan pinnan alle, kehoni on liian painava” valitin.
“Se on yhtä painava, kuin mielesi” he vakuuttelivat.

En oppinut, miten mieleni tyhjentäisin, mutta palasimme takaisin syömään pitsaa ja pelaamaan lautapelejä. Herkullista pitsaa, hauskaa tekemistä ja hyvää seuraa, oli vaikea lähteä.

Katherinesta seurasin Stuart Highwayta etelään. Pyöräni oli raskas vedestä ja ruuasta ja taivas armottoman kuuma.

Ankaran kovat lämpötilat ja unettomat yöt kuumassa teltassa toivat haastetta, mutta pahinta olivat kärpäset. Niitä oli kaikkialla: silmissä, suussa, nenässä, korvissa, vaateiden päällä, vaatteiden alla ja ruuassa. Ne ajoivat minut hulluuden partaalle. Auringonlasku oli aina helpotus, kun kärpäset katosivat ja kuumuus taukosi edes hieman.

Etelän helteissä

Eräänä kuumana päivänä pysähdyin tyhjälle rekkojen taukopaikalle, kun yllättäen eturenkaani sihahti äänekkäästi ja valui tyhjiin. Se ei ollut ensimmäinen kerta Australiassa. En ollut löytänyt renkaasta sille mitään syytä edelliskerralla, joten tarkistin vanteen ja vaihdoin sisäkumin lisäksi myös ulkokumin.

Uusi kumi puhkesi välittömästi. En keksinyt sille muuta syytä, kuin vanneteipin ja tyhmyyksissäni en kuljettanut varateippiä mukanani. Olin hieman huolissani, sillä sille ei ollut muuta tehtävissä, kuin leikata rikkinäinen sisäkumin ehjän ympärille lisäsuojaksi ja toivoa parasta. Suureksi helpotuksekseni se toimi, eikä minun tarvinnut jatkaa matkaa jalkaisin.

Myöhemmin samana päivänä huoltoasemalla brasilialainen mies nimeltä Diego tuli juttelemaan.
“Hei, mistä olet tulossa” hän kysyi.
“Aloitin Euroopasta kaksi vuotta sitten, nyt olen tulossa Darwinista” vastasin.

Diego, jolla oli mustat hiukset, hapsuparta ja leveä hymy, oli vakuuttunut matkastani. Kysyin, josko hänellä olisi ollut sähköteippiä asuntoautossaan siltä varalta, että vanneteippi tarvitsisi myöhemmin korjausta.

Diego oli mielissään, kun pystyi auttamaan ja kaivoi pian mustan teippirullan esille leveästi virnistäen. Hänen tyttöystävänsä, myös brasilialainen Fernanda oli matkastani vähintään yhtä otettu, kuin Diego. Fernandalla oli pitkät hiukset, suklaan väriset silmät ja vaaleanpunaiset sandaalit.

Juttelin hetken pariskunnan kanssa, kunnes he alkoivat tehdä lähtöä. Kysyin sitten voisinko ottaa lyhyen videon videopäiväkirjaani varten. Diego ja Fernanda innostuivat niin, että laittoivat musiikin soimaan ja pyörähtelivät sen tahdissa kauniisti ja herkästi sen aaltoilevaa tahtia myötäillen.

Tanssi kävi kepeästi pienen asuntoauton lattialla, jossa musiikki räiskyi iloisesti Diegon ja Fernandan eläessä lapsenomaisesti sen pyörteissä. Musiikki kävi hiljalleen kohti loppua ja tämä yksityinen esitys sai päätöksensä brasilialaisten toivottaessa minulle hyvää matkaa.

Aloin laittamaan ruokaa, kun he yhtäkkiä palasivatkin takaisin ja hyppäsivät autosta ulos.
“Me haluamme kokata sinulle aterian. Mene uimaan, tuolla huoltoaseman takana on uima-allas” virkkoi Diego.

Kirkasvetinen uima-allas vilvoitti ihanasti kuuman iltapäiväauringon korventamaa kehoani. Noustuani rauhallisesti sen virkistävästä syleilystä oli hymyni leveimmillään, sillä brasilialainen päivällinen oli juuri valmistunut. Parasta tässä kaikessa oli kuitenkin jakaa se uusien ystävieni kanssa. Ystävieni, jotka vielä hetki sitten olivat tuntemattomia kasvoja matkamiehen silmissä.

Ihmisten ystävällisyys Australiassa sai minut hämmästymään, sillä en odottanut sellaista länsimaisessa maassa.

Ranskalaismies antoi minulle hyttysverkkonsa. “Tarvitset sitä enemmän, kuin minä”. Slovakialasipariskunta tarjosi minulle leipiä, voita, juustoa, kinkkua, kurkkua ja tomaattia, jotain mitä en voi kantaa laukuissani tällä helteellä.

Ranskalaisseurue jäi odottamaan minua ja pysäyttivät tullessani kohdalle. Veljesten vaaleat parrat rehottivat, kuin luolamiehillä ja Lilan räväkkää olemusta korostivat mustat aurinkolasit ja hänen iloinen hymynsä.

Tuuli oli temponut hellehattuani raivostuttavasti päästäni ja ajoin siksi paljain päin. Lila antoi minulle lippiksen ja lisäsi, että “Jos näen sinut vielä ilman hattua, niin ensi kerralla ajan ohi pysähtymättä”.

Ranskalaiset antoivat suklaapatukan, tarjosivat aterian, pastakastiketta ja pannukakkujauhetta laukkuihini, täyttivät juomapulloni kylmällä vedellä ja kaatoivat loput päälleni, jotta voisin pestä itseni. He antoivat jopa shampoota peseytymiseen. Heidän matka jatkui torvi pohjassa etelään, minä puolestaan käännyin itään Mount Isaan päin.

Myös australialaiset pitivät minusta huolta antamalla vettä, ruokaa ja kyselemällä matkastani. Ainoa ero australialaisten ja ulkomaalaisten välillä oli, että ulkomaalaiset sanoivat minun olevan inspiroiva ihminen, australialaiset taas olivat sitä mieltä, että olen 1. harvinaisen tyhmä, 2. täysi hullu tai 3. molempia.

Kahden viikon ruuat laukuissa

Elliotin ja Mount Isan välissä on 900 kilometriä tyhjyyttä. Ruoka huoltoasemilla olisi ollut ryöstöhintaista, joten lastasin 10 päivän ruuat Elliotissa kyytiin. Ostin 2 kg tonnikalaa, 2,5 kg puuroa, kilon pastaa, 2 pussia leipää, kilon sokeria, suklaalevitettä, keksejä, kuusi tölkkiä säilykeruokaa ja 40 pussia nuudeleita ja hyppäsin pyörän selkään. Myöhemmin tulin ajatelleeksi, että olisin tietysti voinut ostaa eri makuisia nuudeleita vain yhden sijasta…

Pyöräni oli painavampi, kuin koskaan. Minulla oli ruokaa pariksi viikoksi ja 20 litraa vettä. Jos pyöräni olisi liian heikko, tämä olisi se hetki, kun se hajoaisi. Parin päivän päästä ajattelin, että hyvinhän tässä on mennyt, yhtään pinnaa ei ole katkennut. “Naps” sanoi ensimmäinen.

Katkennut pinna oli takarattaiden puolella. Se oli siinä mielessä katastrofi, etten kanna takarattaiden poistamiseen tarvittavia työkaluja. Jos en saisi sitä korjattua, muut pinnat katkeaisivat yksi kerrallaan kunnes takavanteeni romahtaisi. Tavalla tai toisella se oli korjattava.

Pari tuntia myöhemmin olin helpottunut, kun olin saanut ongelman ratkaistua.

Raylla, jonka yritys “Cast-In Solutions” tukee matkaani, ja minulla on sopimus, että silloin tällöin kerron sijaintini oman turvallisuuteni vuoksi. Mainitsin Raylle aiemmin ongelmasta sisäkumin kanssa. Ray järjesti minulle varaosia poimittavaksi seuraavalta huoltoasemalta.

Olen tehnyt suurimman osan matkastani ilman sponsoreita ja tiesin pärjääväni tarvittaessa ilmankin, mutta oli mahtavaa tehdä matkaa tietäen, että minulla on tuki takanani. Vaikka teinkin matkaani yksin, en silti ollut yksin. Taistelumoraalini sai siitä täysin uudenlaista potkua.

Kulkurin vapautta

Päivät olivat pitkiä ja yksinäisiä, mutta nautin vapaudesta kulkea oman mieleni mukaan. Ankara tuuli ärjyi vasten kasvojani hidastaen vauhtiani tehden polkemisesta kovaa työtä.

Pidin kännykkäni suljettuna säästääkseni akkua, enkä siis tiennyt mitä kello on. En edes halunnut tietää. Vapaa mies ei kelloa tarvitse. Heräsin auringon nousuun, söin kun oli nälkä ja menin nukkumaan auringon laskettua. Aurinko oli kelloni ja ainoa merkittävä asia oli, että aika oli minulle tärkeää ja kallisarvoista.

Eräänä yönä pysähdyin levähdysalueelle. Euroopassa minulla oli tapana tuijottaa tähtitaivasta, etsiä pohjantähti ja katsoa sen suuntaan ajatellen “Tuolla on kotini ja perheeni”. Mutta yötaivaalla ei ollut enää pohjantähteä. Olin matkustanut niin kauas. Olin nyt eteläisellä pallonpuoliskolla.

Täytin vesipulloni levähdysalueen vihreästä vesisäiliöstä arvaillen kuinka usein olin tehnyt niin lähdettyäni matkalleni ja kuinka usein vielä tekisin ennen Uutta Seelantia. Oli mahdotonta sanoa muuta, kuin että niitä kertoja oli huomattavasti enemmän takana, kuin edessä.

En ollut katsonut karttaani pitkään aikaan, enkä tiennyt tarkkaa sijaintiani. Mutta tämä paikka tällä hetkellä oli minulle maailman tärkein. Tunsin itseni niin etuoikeutetuksi tuijottaessani kirkkaita tähtiä juuri nyt, tuolla syrjäisellä levähdyspaikalla keskellä ei-mitään, Australian sydämessä ja, kaiken sen avun jälkeen, tunsin itseni niin tervetulleeksi tähän maahan.

Rakastan Australiaa.

Markus