Kaksi vuotta maailmalla

Näiden blogipäivitysten välissä matkaani voi seurata hiljattain luomani Facebook-sivun kautta. Päivitän sinne kuvia ja lyhyempiä tekstejä silloin tällöin. Lisää kuvia löydät Instagramista.

Ensimmäinen vuosi

Vuosi sitten poljin ylös valtavia vuorinousuja Tadjikistanissa, maitohapot reisiä raastaen ja ohut ilmanala yöuntani heikentäen. Nyt poljen Indonesian vilkkailla, meluisilla teillä, pöly kurkkuani korventaen ja innokkaat lapset minulle tien poskessa huitoen.

Lähdin kotoa kaksi vuotta sitten. Suunnitelmissani oli polkea puoli vuotta Euroopassa. Kahden kuukauden jälkeen tapasin englantilaispyöräilijä Danielin, joka kertoi olevansa matkalla Uuteen Seelantiin. Sain hullun päähänpiston: polkisin maapallon toiselle puolelle.

Minulla ei ollut säästöjä niin pitkäksi aikaa, varusteeni olivat mitä olivat, pyöräni ei ollut retkipyörä enkä ollut tehnyt mitään etukäteisvalmisteluja. Tämä oli ensimmäinen pyörämatkani, enkä edes tiennyt miten puhjennut kumi paikataan. Mutta ajatus iti jo päässäni. Jos ei nyt niin milloin sitten?

Meni seitsemän kuukautta saavuttaa Istanbul. Sponsoreiden etsiminen ei ollut mennyt hyvin. Uusi maanosa, Aasia odotti edessäni ja aloin surukseni huomata, että tällä kertaa olen ottanut liian ison pähkinän purtavaksi. Minua pelotti epäonnistuminen. Olin siitä itse asiassa varma. Sitten ihmiset pääsisivät sanomaan, että unelmani oli epärealistinen ja naurettava. Halusin luovuttaa.

Päätin kuitenkin polkea niin pitkälle, kuin pääsen. Epäonnistumisen voisin hyväksyä, mutta jos luovuttaisin nyt, luovuttaisin aina. Sitä en voinut hyväksyä.

Jos olisin tiennyt silloin, että Kiinan viisumin saaminen kotimaan ulkopuolelta muuttuisi mahdottomaksi, minulla ei olisi ollut sisua jatkaa. Olin onnekas, kun en tiennyt.

Toinen vuosi

Toinen vuoteni alkoi Tadjikistanin raatelevilla vuorinousuilla. Rakastin noita taivasta halkovia lumihuippuisia vuoria, syvänsinistä taivasta ja kirkkaita vuoripuroja. Poljin maailman katolla, pää pilvissä ja leiriydyin pakkasessa. Pamir highway on paras pyöräilykokemus tähänastisella matkallani. Hänen tyhjät, kuoppaiset vuoristotiet, turkoosin väriset järvet, tummansininen taivas, ystävälliset ihmiset, elämää pulppuavat purot ja lumiset vuorenhuiput nostavat suupieleni kohti taivasta ja maalaavat vieläkin kuvaa verkkokalvolleni.

Seurasin Kiinan rajaa varmana siitä, etten koskaan ylittäisi sitä. Maksoin poikkeukselliset 10 dollaria matkani korkeimmasta saunasta 3900 metrissä. Raikkaana saunan lämmöstä katselin ulkona kirpeässä pakkasessa kirkasta tähtitaivasta. Juuri sillä hetkellä tuosta pienestä kylästä keskellä ei mitään löytyi kaikkea, mitä tarvitsin ollakseni onnellinen.

Kirgisia oli kiehtova maa täynnä hassunnäköisiä, valkoisia hattuja, nomadeja ja jurttia. Tein uuden ennätyksen. Ennätyksen, jonka toivoin muistuttavan loppumatkani ajan, että aina löytyy rauhallisia metsiä, kauniita kukkuloita ja korkeita vuoria telttailuun ja hostellielämän välttämiseen. Poljin 12 päivää käymättä suihkussa.

Kazakstanin rajalla minun piti mennä erilliseen huoneeseen selittämään miksi olin ollut Iranissa kaksi kuukautta, miten rahoitan matkani ja mitä kirjoitan blogiini Kazakstanista. Puoli tuntia, monta kysymystä, leima passissani ja näytti siltä, kuin olisin vapaa menemään. Ensimmäisessä kylässä pysähdyin kysymään juomavettä. Nainen otti pulloni, käveli sisälle, palasi pullot täynnä vettä ja kysyi “oletko terroristi?”. Welcome to Kazakstan…

Saavuin Almatyyn (ja kävin viimein suihkussa). Oli aika hyväksyä, että matka oli ohi. Kiinan raja oli vastassa, eikä minulla ollut viisumia. Lentämistä kotiin ja takaisin en rahan puutteessa edes koskaan harkinnut.

Oli syntymäpäiväni. Makedoniassa tapaamani Brent kuuli viisumiongelmistani ja halusi tukea matkaani. Hän lähetti minulle riittävästi rahaa lentolippuihin. Kiinan suurlähetystö Suomessa löi kuitenkin märän rätin kasvoille. Saisin vain 30 päivän viisumin. Siinä ajassa pitäisi polkea yli 6000 kilometriä. Mahdoton tehtävä.

Sitten muistin kiinalaisen, jonka tapasin Almatyssa. Sain hänen avullaan lopulta 90 päivän viisumin. Mikä sattuma, että tapasimme vain pari päivää ennen lentoani ravintolassa. Viisumi passissani ja blogini lukijat matkaani tukemassa vasta nyt aloin uskoa, että saatan itse asiassa jonain päivänä onnistuakin.

Vastaoinkäymisiä

Kiinassa koin ensimmäisen kulttuurishokin. Ensimmäisessä provinssissa, Xinjiangissa, kaikkea kontrolloitiin sairaalloisuuteen asti. Piikkilanka-aita ympäröi lähes jokaista rakennusta, huoltoasemalla oli turvatarkastus ja vain kuski saa mennä aitojen sisäpuolelle, valvontakameroita joka paikassa, liikennekamerat ottivat kuvan jokaisesta ajoneuvosta ja kaupunkien sisääntuloväylillä oli poliisin tarkastuspiste, jossa jokaisen piti rekisteröityä.

Yhden kadun varrella saattaa helposti olla kymmenen poliisilaitosta. Jopa ostoskeskuksissa ja hotelleissa oli turvatarkastus. Parin päivän jälkeen ajattelin, etten enää hämmästyisi, jos ravintoloissakin olisi turvatarkastus. Myöhemmin huomasin, että niin onkin.

Keski-Aasian maiden masentavan pussinuudelidieettini jälkeen päätin testata kiinalaista ruokaa ravintolassa. Tarjoilija toi minulle keittoa ja syömäpuikot. Vieläkin masentavampaa. Luulen että henkilökunta (ja puolet asiakkaista) nauttivat esityksestä, kun yritin epätoivoisesti tuhota keittoa kahdella puisella tikulla, mutta naurettuaan tarpeeksi tarjoilija toi minulle lusikan. Mikä helpotus!

Tein uuden ennätyksen: kolmesti pidätettynä viikon sisällä. Ei ole helppoa olla ulkomaalainen Xinjianin provinssissa. Poliisit käännyttivät minut, kun yritin mennä vuoristoteille ja pakottivat rekan kyytiin. Erään kerran he tulivat hotellihuoneeseeni kolmelta yöllä kysymään passiani. Seuraavana päivänä istuin viisi tuntia poliisilaitoksella, kun he tarkistivat puhelintani. Siinä menivät vapaus, yksityisyys ja kotirauha.

Ulkomaalaisena olin poliisin silmätikkuna. Vain hotellit, joilla oli erillinen lupa, saivat majoittaa ulkomaalaisia. Noiden öiden olisi pitänyt olla mukavaa vaihtelua telttailuun ja hetkiä, jolloin saatoin rentoutua hieman, mutta olin kaikkea muuta, kuin rentoutunut. Kysymys ei ollut siitä tulisiko poliisi taas kyselemään minusta. Kysymys oli siitä milloin niin tapahtuisi. Millä tahansa hetkellä oven takaa saattoi kuulua koputusta.

Oli liian kylmä leiriytyä joka yö. Minun piti päästä kuivaamaan ajoittain varusteitani sisätiloihin. Noissa kalliissa, synkissä, rotankolo “hotelleissa” todella ihmettelin, mitä minä täällä teen. Yksinäisyys sattui kipeästi. Tajusin, etten halunnut mitään niin paljon, kuin jakaa kokemukseni jonkun kanssa, ihan kenen vain. Mutta kun kukaan ei oikein tuntunut ymmärtävän järjetöntä elämäntapaani vailla kotia, kaikki omaisuus viidessä haisevassa pyörälaukussa parhaimpana ystävänäni vanha, oikukas kitinämankeli. En ole koskaan tuntenut olevani niin yksin. Suru sai täysin uusia mittasuhteita.

Vakuuttelin itselleni, että asiat alkaisivat näyttää paremmilta, kun tapaisin kiinalaisen ystäväni. Mutta kun se päivä koitti, ymmärsin, että taukoni olisi ohi aivan liian pian. Parin päivän päästä minun pitäisi palata takaisin tien päälle, elämään, josta en enää nauttinut.

Eräänä iltana kävelin huoneeseeni, suljin oven takanani ja puhkesin kyyneliin. Olin fyysisesti väsynyt, henkisesti uupunut ja täysin loppuun ajettu. Tällä kertaa olin sellaisessa suossa, ettei siitä ihan niin vain noustaisikaan. Otin kännykän esille ja katsoin lennot takaisin Suomeen. Halvalla olisi päässyt pakoon ja jouluksi kotiin. Koko yön nyyhkytin huoneessani täydellisen romahtamisen partaalla. Se oli surullinen hetki. Minulla oli nyt viisumi. Pahimmat rahahuolet olivat takana. Unelmastani oli tullut totta, enkä minä enää halunnut sitä.

Mutta syy, miksi aloitin tämän matkani, oli se, että halusin nähdä tätä maailmaa avoimin silmin ja uteliain mielin. Olinko luovuttamassa nyt, kun olin ensimmäisessä maassa, josta en pidä? Aioinko antaa ensimmäisen kulttuurishokin ja äärimmäisen huonon onnen tuhota uteliaisuuteni? Uskoinko todella siihen, miten olin alkanut ajatella tästä maasta vai pitäisikö minun kuitenkin antaa sille toinen mahdollisuus? Aloitin tämän matkani juuri siksi, että näkisin jotain erilaista ja nyt kun sellaista löysin, olinko todella pakenemassa sitä kuin hiiri vai kohtaisinko sen kuin mies?

Minulla oli ollut niin hyviä kokemuksia joka puolella maailmaa. En kerta kaikkiaan voinut hyväksyä, etten pitänyt Kiinasta. En voinut hyväksyä, että olin epäonnistunut.

Palasin kerran vielä tien päälle. Myöhemmin tapasin ystävällisiä ihmisiä ja mielipiteeni Kiinan suhteen alkoi loiventua ja parantua. Poljin pois Xinjiangin provinssista ja paine hellitti.

Haasteita

Haasteet eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Eräänä yönä aavikkomyrsky tuhosi telttani. Oli tammikuu, yölämpötilat jopa -15, minulla ei ollut enää telttaa ja 1700 kilometriä Gobin autiomaata odotti ulkona. Telttani hajosi pahimmassa mahdollisessa paikassa.

Aloin viettää yöni hylätyissä rakennuksissa, moottoritien siltojen alla, hostelleissa silloin, kun olin kaupungeissa, kysyen ihmisiltä apua ja taivasalla, jos en muuta löytänyt. Tuuli aavikolla oli ajoittain ankara. Erään kerran puhurin kiusatessa minua onnistuin kahdessa päivässä työntämään 75 kilometriä. Hauskaa kuin hiekalla hiihtäisi. Sinä yönä oli ennusteen mukaan -17 astetta ja navakka tuuli. Paitsi epämukavaa, ulos jääminen olisi nyt jopa vaarallista. Löysin pelastuksekseni hylätyn rakennuksen, mutta se oli silti kylmä yö. En tiennytkään, että hammastahnakin voi jäätyä.

En ole kovin hyvä elämään hetkessä. Turhan usein löydän itseni haaveilemasta paremmista ja helpommista ajoista, unohtaen elää tätä päivää (en malta odottaa, että näen Iranin/Pamir Highwayn/Uuden Seelannin…), mutta minulle tarjoutui tilaisuus harjoittaa tätä taitoa, kun etupyörän napa alkoi sanoa sopimustaan irti.

Huomasin sen vasta navan alkaessa tikittää aikapommina. Olisi vain ajan kysymys, koska se jättäisi minut tien päälle, eikä sille olisi mitään tehtävissä. Ilman telttaa aavikolla, hajoava pyörä allani, eikä vähintäkään aavistusta, missä viettäisin seuraavan yöni, huomasin miten paljon helpompaa elämä on, kun en murehdi liiaksi tulevaisuutta ja keskityn tähän hetkeen.

Kaakkois-Aasia

Ilman ihania kiinalaisia en olisi koskaan selvinnyt noista vaikeuksista. He korjasivat pyöräni ilmaiseksi, maksoivat hotellini, lahjoittivat uuden satulan, teltan, talvitakin ja lähettivät minut tien päälle laukut täynnä ruokaa. Loppuaika Kiinassa oli helpompaa ja mitä enemmän vietin siellä aikaa, sitä enemmän siitä nautin. Aloin pikkuhiljaa tuntea, että Uusi Seelanti lähestyy vääjäämättä ja lupasin itselleni olla kiirehtimättä viimeisiä hetkiä matkallani.

Kaakkoisaasiassa olen lunastanut lupaukseni. Ilman tiukkaa aikarajaa viisumissa saatoin rentoutua ja nauttia matkasta päivä kerrallaan. Vietnam oli todellinen helmi täynnä lampunvarjostimelta näyttäviä hattuja, märkiä riisipeltoja ja iloisesti tervehtiviä ihmisiä.

Hanoissa tapasin uudelleen Danielin. Daniel on metka tyyppi. Hän nauraa typerästi, kun paikalliset eivät ymmärrä häntä. Hän näyttää Harry Potterin ja Mr. Beanin jälkeläiseltä, hävittää aina vasemman sandaalinsa eikä hänen teräshermohjaan rasita vihlovan kylmät pakkasyöt teltassa, jahtaavat villikoirat eivätkä edes korruptoituneet rajapoliisit. Illallisvieraille kokkaaminen kyllä.

Ollessamme Phnom Penhissa Kambodzassa minua huvitti suuresti, kun vieraita odottaessa emme saaneet kaasu-uunia syttymään ja hän juoksi hermostuneesti ympyrää keittiössä antaen minulle puhelimensa (“Katso sen perään, jos he soittavat”), juosten parvekkeelle tähystämään katua, takaisin keittiöön ja lopulta kadulle ottamaan heitä vastaan. Minua nauratti niin mahdottomasti hänen sähellyksensä.

Tuskin olisin nauranut niin paljon, jos olisin tiennyt pudottavani ruuat lattialle illallisvieraiden silmien edessä. En ole koskaan nähnyt häntä yhtä vihaisena, kuin silloin, kun kulho lipesi näpeistäni, lensi kaaressa ilmaan, rämähti pöydälle, pomppasi siitä uudelleen ilmaan ja laskeutui rymisten jakkaran päälle. Kuin ihmeen kaupalla ruoka pysyi kulhossa ja meitä kaikkia nauratti vatsanpohjasta saakka. Paitsi Daniaelia. Oli mahtavaa nähdä häntä uudestaan.

Bangkokissa Danielin ystävä Kelly liittyi seuraamme muutamaksi kuukaudeksi. Yhdessä nautimme kauniista hiekkarannoista, hyvästä ruuasta ja leiriydyimme usein temppeleihin heräten aamun ensisarastuksiin ja munkkien rukoushyminään.

Malesiassa saavutimme Aasian mantereen eteläisimmän pisteen. To do list: Halkaise Euraasia polkupyörällä. Tehty. Singapore oli Aasian puhtain ja hygienisin maa. Ironista kyllä, vatsani meni sekaisin. Ilmeisesti 4 päivää sivistystä oli liikaa.

Päiväntasaajan ylittäminen oli iso välitavoite minulle. Daniel ja Kelly kertoivat, että vesi pyörii vessassa päinvastaiseen suuntaan, kuin pohjoisella pallonpuoliskolla. Ryntäsin lähimpään vessaan tarkistaakseni asian mutta unohdin, että Indonesialaiset vessat ovat vain reikiä lattiassa. Pitänee odottaa Australiaan.

Ja täällä minä viimein olen, Surabayassa, Jaavalla. 30 maata ja 35 000 kilometriä renkaideni alla. Bali ja Aasian päätepiste ihan nurkan takana. Enää yksi maanosa ja yksi maa, Australia, jäljellä. Matka lähes päätepisteessä olen surullinen, että kaksi parasta vuotta elämästäni ovat ohi ja määränpää niin lähellä.

Olen myös innoissani Uudesta Seelannista. Mitä teen sinne päästyäni ja mitä seikkailuja siellä kohtaan, minulla ei ole harmainta aavistustakaan. Mutta minulla on rahat vaarallisen vähissä ja kaksi asiaa on varmoja. Ensinnäkin, Australiassa odottaa masentava paluu normaaliin matka-arkeen ilman hostelleja tai ravintoloita ja puuroa ja nuudeleita päivittäin, jotta pääsen perille asti. Täytynee kiristää vyötä (ja myydä se pahimmassa tapauksessa). En malta odottaa Sydneyn oopperatalon näkemistä (tämä ei muutu koskaan…). Toisekseen, minun täytyy löytää töitä heti Uuteen Seelantiin saavuttuani.

En kuitenkaan pelkää tulevaisuutta. Olen oppinut matkallani, että asiat järjestyvät aina parhain päin. Eräs ystäväni kysyi kerran etkö sinä pelkää koskaan. Kyllä. Lähes paskoin housuuni, kun villisika herätti minut teltastani. Suurimman osan matkastani olen kantanut sisälläni epäonnistumisen pelkoa. Pelkoa siitä, että tekisin itsestäni vain julkisen pellen ja ihmiset pääsisivät sanomaan, että unelmani oli naurettava ja epärealistinen.

Mutta vieläkin enemmän pelkään, että seuraan valtavirtaa, enkä sydäntäni. Pelkään seuraavani sitä, mitä muut minulta odottavat, enkä sitä mitä itse haluan. Pelkään, että aika juoksee nopeasti ja haaskaan sitä asioihin, jotka eivät ole minulle tärkeitä.

Pelkään, etten vastaa haasteisiin, vaan yritän kulkea sieltä mistä aita on matalin ja niimpä tehdessäni päätöstä lentääkö Australiassa Perthiin vai Darwiniin, päätin valita jälkimmäisen. Perthissä minulla olisi ollut miellyttävä +20 astetta ja Daniel, pohjoisessa olisin yksin paahtavan kuumassa autiomaassa. Se sai minut pelokkaaksi ja se on hyvän seikkailun alku. Joten, ennen kuin minulla oli aikaa muuttaa mieleni, ostin liput Darwiniin.

Olen huomannut, että ensivaikutelma voi olla harhaanjohtava ja oman mielensä muuttaminen on vaikeaa, sittenhän joutuisit myöntämään olevasi väärässä. Pelkään olevani liian jääräpäinen muuttaakseni mieltäni. Syytin Kiinaa vaikeuksistani ja miten se maksoi takaisin? Antamalla uusia varusteita, herkullista ruokaa, lämpimiä paikkoja yöpyä, lämminsydämisiä ystäviä ja unohtumattomia kokemuksia. Ilman telttani hajoamista aavikolla en olisi tarvinnut heidän apuaan ja tuskin olisin muuttanut mieltäni kiinalaisten suhteen. Telttani hajosi parhaassa mahdollisessa paikassa.

14.9.2018
Surabaya, Indonesia
Markus

Kohokohtia maailmalta:

Pisin päivämatka: 185 kilometriä, Georgia
Pisin aika ilman suihkua: 12 päivää, Kirgisia-Kazakstan
Pisin ylämäki: 55 kilometriä, Kirgisia
Pisin tunneli: 3911 metriä, Yunnan, Kiina
Pisin ripuli: 5 kuukautta, Kaukaasia-lähi-itä-keski-Aasia (ei ole helppoa polkea vuorilla viikkokausia, kyykkiä 10 minuuttia kyykkyvessassa ja sitten yrittää päästä ylös).
Eniten pidätyksiä viikon sisällä: 3, Xinjiang, Kiina
Korkein vuori: 4655 metriä, Pamir Highway, Tajikistan
Matalin kohta: -155 metriä, Turpan, Kiina
Painavin pyörä: 18 litraa vettä ja ruokaa kahdeksi päiväksi, Karakum-aavikko, Turkmenistan
Kuumin lämpötila: +40, Turkmenistan
Kylmin lämpötila: -17, Kiina
Kylmin yö taivasalla: -9, Kiina

Ja koska sen pitäisi olla myös hauskaa…

Paras maa: 1. Iran 2. Tadjikistan/Kiina 3. Turkmenistan/Turkki/Vietnam
Paras ruoka: 1. Iran 2. Kiina
Paras kaupunki: 1. Mashhad, Iran 2. Almaty, Kazakstan 3. Xi’an, Kiina 4. Chengdu, Kiina 5. Mary, Turkmenistan 6. Ankara, Turkki
Kauneimmat tytöt: Turkmenistan
Korkein sauna: 3900 metriä, Alichur, Tadjikistan