Indonesia 3: Bali

Balille

Tullessamme Jaavalta Balin lauttaterminaaliin meitä oli vastassa suomalaispyöräilijä Antti. Hän oli pitkä mies räikeänvärisessä pyöräilypaidassa ja kovapohjaisissa pyöräilykengissä. Nauttiessamme kahvia antti kertoi rehtorin urastaan ja pyöräilyharrastuksestaan.

Antti puhui rauhallisen innostuneesti ja kertoi polkevansa Suomessa eläkepäivillään lähes yhtä hurjia lukemia, kuin minä täällä “työkseni” sotken. Nyt antti oli tullut Indonesian valloitukseen. Antin matkaa voi seurata täällä.

Tunti vierähti nopeasti ja meidän oli aika jatkaa matkaa Balilla. Antti hyppäsi kevyesti lastatun kilometrinnielijän kyytiin ja katosi Jaavalle menevään lauttaan.

Kontrasti Balin ja Jaavan välillä oli huomattava. Tiet olivat parempikuntoisia, liikenne rauhallisempaa ja rakennukset koristeellisia. Kiinnitin huomioni katettuun bussipysäkkiin, sillä muualla Indonesiassa bussipysäkit olivat vieras käsite. Hindualueelle tyypillisinä piirteinä oli paljon temppeleitä ja munkkeja kaduilla rukoilemassa.

Suomi-tapaaminen ja varastettu pyörä

Saavuttuamme Cangguun majoittauduimme hostelliin, jonka ulkoterasseilla räyhäsi surkea musiikki. Minä jatkoin suihkun jälkeen matkaa suomi-tapaamiseen, joka oli hostellilta puolen tunnin pyörämatkan päässä. Lukitsin pyöräni ison puun viereen ja astelin rantahietikolle tapaamaan muita suomalaisia ja nauttimaan oman kielen puhumisesta.

Suomalaiset oli helppo tunnistaa. Jaloviinapullo mölkkypelin keskellä puhui selvää kieltä. Mölkkypelin päättyessä ja auringon jo kullatessa horisonttia siirryimme läheiseen ravintolaan juttelemaan ja syömään. Minulle tarjottiin illallinen ja kerroin suomalaisille matkastani kuunnellessani samalla heidän kokemuksiaan Balista.

Lähtöä tehdessäni palasin sinne, mihin pyöräni lukitsin. Huomasin surukseni, ettei se ollut enää siellä. Varmistettuani, että kyseessä on sama paikka palasin takaisin ravintolaan etsiäkseni Ayun, tilaisuuden järjestäjän, sillä olin nyt jalkamiehenä.

Ayu tarjosi minulle kyydin lähimpään paikkaan, josta saisin moottoripyörätaksin ja matkalla ajoi toisen moottoripyörän kylkeen. Vauhtia oli niin vähän, ettei kukaan onneksi loukkaantunut. Sitä seurannut kaaos ei ollut niin onnekas. Tyypilliseen tapaan siihen kuului kasvava rinki pällistelijöitä, erinäisiä maksuvaatimuksia kielellä, josta en ottanut selvää ja syyttelyä naarmuista, jotka olivat sellaisessa kohtaa, johon Ayu ei edes törmännyt. Hetken selvittelyn ja väittelyn jälkeen Ayu joutui maksamaan päästäkseen tilanteesta saman illan aikana nukkumaan.

Hyppäsin moottoripyörätaksin kyytiin, joka hoputti minua pelokkaasti lähistöllä olevan mafian takia. Tullessani hostellille minun täytyi päättää mitä tehdä seuraavaksi. Oli kaksi mahdollisuutta, joko pyöräni oli nostettu viereisen, aiemmin sulkeneen ravintolan tiloihin turvaan tai sitten varastettu. Jälkimmäisessä tapauksessa oli hyvin vähän aikaa reagoida, sillä lentoni Australiaan oli muutaman päivän päästä ja Australian viisumin takia minulla ei olisi aikaa tuhlattavaksi.

Päätin varautua pahimpaan ja kirjoitin Facebookiin tilanteesta päivityksen. Rahani olivat vaarallisen vähissä, eikä minulla olisi mahdollisuutta ostaa uutta pyörää. Koko pyörämatkani, kahden vuoden kova työ, oli vaarassa vajota sormieni välistä mereen.

Toimin kuin robotti kirjoittaessani päivitystä. Tunteilla ehtisi huomennakin, nyt vaadittiin toimintaa. Kahdelta yöllä päivitys oli valmis. Aamulla huomasin, että päivitys levisi kulovalkean tavoin ja monet tarjosivat apua.

Kirgisiassa tapaamani Bart sanoi lähettävänsä oman pyöränsä minulle. “Kerrot vain osoitteen ja postitan sinulle pyöräni. Et voi jättää matkaasi kesken nyt.” Meille hotellissaan ilmaisen yön myöhemmin tarjonnut Marko sanoi sponsoroivansa minulle uuden pyörän. Monet lahjoittivat rahaa uuden pyörän ostoon. Sain lahjoituksia jopa Englannista ja Vietnamista.

Koska oli mahdollista, että pyöräni olisi nostettu talteen ravintolaan, vuokrasin skootterin ja menin katsomaan uudestaan. Löysin sen ravintolakatoksen vierestä. Tuntui mahtavalta nähdä se murheenkryyni. Samalla tekemäni päivitys tuntui typerältä hätäilyltä. Mutta pahimmassa tapauksessa minulla olisi ollut hyvin vähän aikaa ja tilanne vaati välitöntä reagointia.

Tehtyäni uuden päivityksen sain viestin Ray-nimiseltä suomalaiselta. Ray asuu Australiassa ja kertoi kysyneensä jo Darwinissa olevia pyöräliikkeitä tukemaan matkaani. Kaiken sen tuen ja avun jälkeen, jota noiden päivien aikana sain, tulin vakuuttuneeksi siitä, ettei ole estettä, joka minua pysäyttäisi. Olette mahtavia, ihmiset!!! Oli rauhoittavaa tietää, että hädän hetkellä minulla on tuki takanani.

Kiire oli silti, sillä pyöräni oli täyshuollon tarpeessa. Australian aavikoille lähteminen huoltamattomalla pyörällä olisi itsemurha. Daniel oli pyöräliikkeessä järjestämässä oman pyöränsä huoltoa. Ajoin liikkeeseen, poimin Danielin kyytiin, palasin takasin ja aloimme asettelemaan pyörääni skootterin kyytiin. Daniel otti rungon vartalonsa ympärille, renkaat käsiinsä ja istui kyytiin.
“Jos kaikki on hyvin, niin lähden liikkeelle” sanoin.
“Muuten hyvä, mutta juomapullotelineesi painaa rintaani, enkä saa happea” hän vastasi.
Lähdin liikkeelle.

Se oli kiikkerä yhdistelmä. Minun piti ajaa äärimmäisen varovasti säilyttääkseni tasapainoni, erityisesti, kun tavarateine esti minua kääntämästä päätäni vasemmalle. Balin ruuhkaisessa liikenteessä etenimme hitaasti, mutta varmasti. Danielin helpotukseksi matka päättyi ja hän saattoi jatkaa hengittämistä.

Samana iltana ollessamme liikkeellä skootterin kanssa sen takarengas puhkesi. Olimme kolmestaan, minä Kelly ja Daniel, juuri lähdössä ravintolan pihasta. Kiihdytin muun liikenteen sekaan, kun skootteri alkoi heittelehtiä ja puhjennut takarengas luistaa puolelta toiselle. Se vispasi hetken villisti, ennen kuin sain skootterin takaisin hallintaan ja turvallisesti tien reunaan pysäytettyä. Etsittyämme sille turvallisen paikan yön ajaksi hankkiuduimme muilla kyydein hostellille.

Rosa, Rama ja Riko

Seuraavana päivänä hoidettuani skootterin vuokraamon käsiin jätimme hostellin stressaavan ympäristön taaksemme ja siirryimme meille majapaikan tarjonneen suomalaisen Rosan luo. Rosalla oli vaaleanruskeat hiukset, siniset silmät ja 2-vuotias poika nimeltä Riko. Rikolla oli mustat kiharat hiukset, ruskeat silmät ja Balin levein hymy.

Heidän talonsa oli avara ja Rosa oli maalannut sen seiniin kauniit koristeet. Aloin ensimmäisen kerran pikkuhiljaa rentoutua. Rosan talo oli kuin taivaan lahja. Hänen aviomiehensä Rama tuli töistä takaisin ja esittäytyi. Hänellä oli mustat hiukset, ruskeat silmät ja hapsuparta. Rama oli talon jokapaikan höylä ja korjasi niin tietokoneet kuin skootteritkin. “Täällä Indonesiassa meidän vain täytyy oppia korjaamaan asioita itse”.

Seuraavat päivät täyttyivät uuden läppärin kanssa taistellessa, ulkoisen kovalevyn ongelmien ratkomisessa, kahden kuukauden rästissä olleiden blogipostauksien kirjoittamisessa, yli tuhannen kuvan editoimisessa, videoiden varmuuskopioinnissa, varusteiden puhdistamisessa Australian tullia varten, isäntäperheeseemme tutustuessa ja stressihepulin hallitsemisessa. Paljon oli tehtävää lyhyessä ajassa ja päivät olivat enemmän työtä kuin lomailua. Ilman Rosan ja Raman apua Balista olisi tullut silkkaa painajaista. Iso kiitos Rosa, Rama ja Riko!!

The Griya villas and spa

Suomi-kokoontumisessa tapaamani Marko halusi tukea matkaani ja kutsui meidät vieraakseen omistamaansa hotelliin. Marko kävi hakemassa meidät Rosan talolta kyytiin. Hänellä oli taakse kammatut hiukset ja englantia hän puhui vahvalla suomalaiskorostuksella (Dan ja Kelly eivät ymmärrä suomea).

Marko oli ollut pitkään Nokialla töissä ympäri maailmaa ja oli Nokialla lopetettuaan avannut kaksi hotellia Balille. Hän oli selvästi elämässään menestynyt mies, mutta puhui vaatimattomasti, nöyrästi ja ylpeilemättä. Hän arvosti ja kunnioitti meitä ja teki kaikkensa auttaakseen meitä. Hän olisi jopa sponsoroinut minulle uuden pyörän, kun luulin vanhan olleen varastettu.

Ensimmäiselle hotellille (Hotel Santai Bali) tullessamme nautimme lounasta. Se oli suussa sulava ateria, tarjoiltuna rauhallisessa, kauniissa puutarhassa leveän hymyn kera. Kevyt tuulenvire vilvoitti ihanasti varjossa ja sai hymyn huulillemme. Puutarhan takana meri oli sininen, rauhallinen ja kaunis.

Mutta se oli vasta alkua. Tiesin, että hotelli, jossa majoittuisimme, oli viiden tähden hotelli, mutta sai silti leukani loksahtamaan hämmästyksestä ammolleen. Alue oli vehreä ja koristeltu keltaisilla, valkoisilla ja punaisilla kukilla. Pienille, kauniille yksityiskohdille oli annettu ammattilaisen silmää niin, että hotelli tuntui heti hyvin kodikkaalta.

Kattoterassilta aukesi kaunis merinäköala, josta saattoi nauttia mukavilla sohvilla. Keltaisia paperilyhtyjä oli laitettu tuomaan tunnelmallista valaistusta. Terassin alapuolella oli ravintola varjoisassa paikassa ja uima-allas päivästä nauttimiseen. Alakerrrassa oli hierontapalvelu ja koska omistaja on suomalainen, tottakai sieltä löytyy sauna.

Ja sitten tulimme huvilallemme. Voi pojat, melkein itkin, kun näin sen. Marko oli kertonut, että ainoa vapaa huvila on heidän suurin ja meillä olisi siellä kolme petiä, mutta jos ollaan tarkkoja, meillä oli kolme erillistä makuurakennusta, yksi kullekin ja erikseen vielä keittiörakennus.

Käytössämme oli yksityinen uima-allas, kahvikone, laaja valikoima herkullisia kahveja ja jälleen kerran merinäköala. Vietin tunteja vain uiden ja nauttien, unohdin blogini ja stressini hetkeksi ja rentouduin.

Myöhemmin tapasimme Markon terassilla uudelleen. “Tilatkaa mitä haluatte, ei tarvitse maksaa.” Nautimme makuhermoja hellivistä, kylmistä juomista auringon liekehtiessä taivaalla, vuorten hitaasti ahmaistessa oranssin kiekon sisäänsä jättäen taivaan kauniin purppuraiseksi maalaukseksi. Kuu nousi mereltä tummana, oranssina möykkynä, kavuten hitaasti taivaalle kajastaen kelmeää valoa meren aalloille.

Nautimme ravintolassa illallista yhdessä. Kynttilät loivat tunnelmaa ja lautaset ilmestyivät eteemme. Hetken minusta tuntui, etten halua syödä, kun ruokakin oli niin sievästi aseteltu lautaselle. Ja siinä oli vasta alkupalat. Perunamuusi, pihvit ja herkkusienikastike tarjoiltiin, vatsamme täyttyivät ja jälkiruoka oli vielä koskematta. Huh. Snickers-kakku vaniljajäätelöllä ei tuottanut pettymystä! Henkilökunta oli huomaavaista, ystävällistä ja puhui hyvää englantia. Voiko mies enempää toivoa?

Palasimme takaisin huvilallemme. Olimme olleet pitkään yhdessä, minä ja Dan useita kertoja Euroopasta lähtien ja Kelly Bangkokista. Oli viimeinen kerta, kun olimme yhdellä koolla, ennen kuin lensimme Balilta eri teille. Oli myös viimeiset päivämme Aasiassa, sillä Australia odotti muutaman päivän päästä. En olisi itse keksinyt parempaa tapaa juhlia yhteisen aikamme päättymistä.

Aloitin matkani Prahasta täysikuun alla. Astuessani uima-altaaseen katselin täysikuuta, nyt jo niin kirkkaana pilvettömällä taivaalla. Kaksi vuotta sitten en olis uskonut, että päätyisin tänne. Tunsin suurta kiitollisuutta kaikkia niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat auttaneet minut näin pitkälle.

Hetken harkitsin, etten olisi nukkunut lainkaan ja vain nauttinut tästä harvinaisesta mahdollisuudesta niin kauan, kuin mahdollista. Mutta olisi ollut tuhlausta jättää tuollaisen paikan peti kokeilematta, joten kömmin sänkyyn, vedin peiton korviin, laitoin ilmastoinnin päälle ja vaivuin uneen.

Seuraavana aamuna menimme nauttimaan aamiaista, kirjauduimme ulos ja lainasimme hotellilta snorklausvälineet. Kävelimme läheiselle rannalle, hyppäsimme kristallinkirkkaaseen veteen ja hämmästelimme noin miljoonaa värikästä kalaa: vihreitä, sinisiä, violetteja, punaisia ja niin edelleen.

Kalat metsästivät syötävää meistä välittämättä niiden sateenkaarenkirjavat kyljet loistaen. Näin jopa merikilpikonnan. Vedenalainen maailma on niin kaunis, niin kiehtova ja niin hämmästyttävä ja näin vasta pienen osan sitä. Nyt todella pahasti haluan kokeilla sukeltamista!

Palasimme hotellille herkutellaksemme pitsalla. Marko tuli tapaamaan meitä viimeistä kertaa. Söimme ja juttelimme yhdessä. Yritimme maksaa pitsat, mutta Marko oli kieltänyt kassaa laskuttamasta meitä. Yritimme tukea hotellia hieman, mutta sitten kassa kävi kysymässä Markon mielipidettä. No eihän hän meidän antanut maksaa.

Vastahakoisesti jätimme hotellin taaksemme, sillä meidän piti palata järjestelemään polkupyöriämme lentoja varten. Marko oli järjestänyt hotellin auton valmiiksi lounaan jälkeen.

Olemme Markolle ja näille hotelleille paljosta velkaa. Meidät hemmoteltiin niin pilalle, että vaikka en tiedä kenen kanssa menen naimisiin, tiedän jo missä vietän kuherruskuukauteni.

Kiitos The Griya villas and spa!!

Katso lisätietoja hotellin nettisivuilta, Facebookista ja Instagramista.

Lähtö

Palasimme hotellilta Rosan ja Raman luokse viimeisiksi päiviksi. Olin ajatuksiini eksynyt noiden päivien aikana, sillä Kelly lentäisi kotiin, Daniel Perthiin ja minä Darwiniin. Olisin yksin ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen ja yhteinen aikamme olisi pian ohi. Australian aavikot odottivat.

Viiemisenä iltana katsoin Danielia, jo uneen vaipuneena, hänen likaiset jalkansa minua kohti, halaten peittoaan, kuten hän aina teki nukkuessaan. Jos olisin tuolla hetkellä voinut sanoa jotain itselleni kaksi kuukautta sitten, olisin sanonut “mene hänen kanssaan Perthiin”. Mutta nyt oli jo liian myöhäistä. Halusin haastetta matkani viimeisille kuukausille ja halusin valmistautua sen loppuun yksin.

Muutaman tunnin päästä Danielin kello soi. Huone oli hämärä, sillä oli aamuyö. Katsoin, kun mies nousi hitaasti ylös, otti viimeiset tavarat, tuli halaamaan, käveli huoneesta ulos ja sulki oven takanaan. Hetken päästä metallinen portti kirskahti syrjään. Moottori hyrähti käyntiin, auto ajoi portista ulos ja portti sulkeutui. Poissa. Ikävä puistatti väsynyttä kehoa.

Myöhemmin Rama palasi lentokentältä ja meni takaisin nukkumaan. Iltapäivällä minä ja Kelly hyppäsimme Raman ja Rosan kyytiin, ajoimme kentälle, hyvästelimme ja sitten hekin olivat poissa. Tunsin jääväni pian yksin, sillä Kellyn lento oli ensin. Minua pelotti. Miten selviydyn taas yksin niin pitkän ajan jälkeen? En halunnut jäädä yksin.

Työnsimme laukkukärrymme avaraan aulaan. Kellyn täytyi mennä tekemään check in, joten en voinut enää seurata. Halattuamme hän katosi lentokentän vilinään ja sitten viimein todella olin yksin. Eikä se ollut läheskään niin paha, kuin pelkäsin. Pelko yksin jämisestä oli pahempaa, kuin yksin jääminen.

Markus