Reitti: Shkodër-Laç-Prizren-Shtërpcë-Skopje
Minulla oli Shkoderista lähtiessä matkaa taitettavana neljäkymmentä kilometriä jokaiselle päivälle, jotta ehtisin Skopjeen ajoissa. Olin tehnyt oikean ratkaisun vauhdittaessani matkaa bussilla. Minulla ei ollut enää stressiä aikatauluista ja matkanteko muuttui huomattavasti nautinnollisemmaksi.
Ensimmäinen päivä oli voimakasta sivutuulta ja jouduin tosissani nojaamaan tuulta vasten. Tuuli oli puuskainen ja kun se hetkeksi tyyntyi, horjahdin lähemmäs tien keskiviivaa ja saatoin vain luottaa siihen, että autot jättäisivät riittävästi tilaa. Kun tuuli yltyi yhtä nopeasti kuin oli tyyntynytkin, meinasi se painaa minut ojaan. Sama ilmiö toistui rekkojen ohittaessa minut.
Moottoritie itäänpäin kohti Prizreniä oli suoraan vastatuuleen enkä edes yrittänyt polkea, vaan yritin suosiolla liftata. Aurinkokin oli laskemassa. Sain pysäytettyä auton, johon pyörä mahtui kyytiin.
Sain kyydin Rresheniin asti ja matkalla mietin, miten ystävällisiä ihmiset ovatkaan. No jaa, perillä miehet pyysivät rahaa. Näköjään lähimmäisenrakkaudellakin on rahassa mitattava arvo. Maksoin toki miehille mukisematta. Jatkoin polkemista ja päädyin telttailemaan moottoritien varressa ja yö olisi voinut olla riittävän lämmin, ellei olisi tuullut niin rajusti.
Nousin auringon kanssa samaan aikaan ja olin tien päällä jo seitsemän jälkeen. Aluksi ylämäessä pääsin etenemään kohtalaista vauhtia. Kun mäen suunta vaihtui alaspäin, alkoi tuulikin kiusata taas minua. Ennusteen mukaan sinä päivänä oli kymmenen metriä sekunnissa ja minun piti kohtalaisen jyrkässä alamäessäkin käyttää pienintä vaihdetta.
Tasamaalla en meinannut liikkua mihinkään ja jo pystyssä pysyminen oli vaikeaa. Kahdessa tunnissa olin edennyt 13 kilometriä ja olin jo aivan loppu. Sitten tajusin tilanteen. Minulla oli litra vettä, ja ruokana vain tonnikalaa ja pastaa. Pastan keittäminen oli mahdotonta ja seuraavaan isompaan kylään oli kuusikymmentä kilometriä. Maasto oli telttailuun kelpaamatonta eikä sillä tuulella olisi voinut muutenkaan telttaa pystyttää.
Kysyin tarpeilleen pysähtyneeltä mieheltä ottaisiko hän minut kyytiin. Hän pyysi rahaa ja tarjosin 500 Albanian lekiä eli noin 3,5 euroa. Tämä mies oli kai eilisiä parempaa seuraa, sillä hänen lähimmäisenrakkautta sillä rahalla ei ostettu. Enempää ei minulla olisi ollutkaan ja jatkoin mieluummin pyöräni kuin hintojen polkemista.
Sain pysäytettyä kuorma-auton, joka poimi minut kyytiin. Kuski tuntui todella mukavalta ja puhui hieman englantia. Hän oli 36 vuotias ja hänellä oli tyttöystävä/vaimo. Elämä Albaniassa oli kuulemma raskasta työntekoa ja ongelmia oli paljon. Emme puhuneet lopultakaan paljoa miehen rajallisen kielitaidon vuoksi, mutta tunnelma oli oikein lämmin.
Hän tiputti minut pois Kukesissa. Jatkoin siitä matkaa edelleen itään päin Prizreniin, sillä vaikka olin reilusti edellä aikataulua, kello oli vasta puoli 11 ja halusin majoittua hieman halvemmin.
Prizrenissä pidin lepopäivän. Kaupunkia kiertäessä pieni tyttö tuli pahvilaatikon kanssa pyytämään rahaa. Jatkoin matkaa pysähtymättä. Tulin pian kuitenkin katumapäälle. Maha täynnä ruokaa, lämpimän katon alla majoittuessa ja yltäkylläisyydessä eläessä olisi minulla ollut kyllä varaa antaa muutama lantti. Käännyin parinkymmenen minuutin jälkeen takaisin ja löysin tytön makaamassa maassa ja itkemässä. Annoin pienen summan rahaa ja jatkoin matkaani. Kommunikointi olisi ollut turha yritys ilman yhteistä kieltä ja paikalliset ottivat sen hoitaakseen.
Myöhemmin illalla sama tyttö oli maassa makaamassa ja nukkumassa. Ihmiset herättivät hänet ja veivät ravintolaan, jossa olimme hostellituttujen kanssa syömässä. Minulla oli taskussa pari palaa suklaata, joita en muutenkaan halunnut enää syödä, joten vein ne tytölle. Naurahdin, kun ulos päästyään tyttö linkosi ne menemään.
Ei hänellä asiat tainneet kovin huonosti olla, jos hänellä oli varaa heittää ruokaa pois. Pystyin samaistumaan tyttöön. Samalla tajusin, että vaikka elämä kadulla olisikin kovaa, se opettaisi tyttöä kyllä selviytymään. Minun ei tarvinnut olla huolissani, tyttö tulisi pärjäämään elämässään, jos niin haluaisi.
Olimme hostellituttujen kanssa kävelemässä kaupungilla. Jotenkin juttu kääntyi ruuan ostamiseen ja yksi miehistä kysyi miksi ostaa ruokaa kaupasta, kun halvin ruoka, eli hampurilaiset, löytyvät ravintolasta. Hetkeä myöhemmin hän suositteli minulle pähkinöitä, joista maksoin viisi euroa. Päivittelin hintaa, mutta hän totesi sen olevan terveellistä pyöräilijälle. En oikein ymmärtänyt millä logiikalla pähkinän terveysvaikutukset kumoaisivat hampurilaisen terveyshaitat.
Kaksikymmentä kilometriä Prizrenin jälkeen lukitessani pyörää ravintolan pihalla, huomasin etten muistanut palauttaa hostellin lokeron avainta. Soitin hostelliin ja kysyin voisinko laittaa sen Skopjessa postiin. Henkilökunta sanoi, ettei se ole tarpeen. Jos löydän jonkun, joka on tulossa Prizreniin, voin antaa avaimen vietäväksi ja muussa tapauksessa heittää sillä vesilintua.
Ylitin matkalla 1500 metriä korkean vuoren ja alas laskeminen ei ollut lainkaan mukavaa kylmän ilman ja vastatuulen takia. Kun ilma hieman alempana lämpeni, rapa roiskui loaten joka paikan aina silmiä myöten. Hieman alempana aurinko oli jo lämmittänyt niin paljon, että tie oli kuiva ja ajaminenkin muuttui nautinnolliseksi pitkässä ja loivassa alamäessä.
Prizren-Skopje väli on reilu sata kilometriä ja en uskonut polkevani sitä yhdessä päivässä. Nyt kuitenkin alkoi näyttää siltä, että tulisin Skopjeen hyvissä ajoin. Heti Makedonian rajan jälkeen löysin kuitenkin telttapaikan ja jäin siihen. Menin maate yhdeksältä, mutta heräsin yhdeltä yöllä jonkun eläimen ääntelyyn. Tai ainakin luulen niin. Minulla on muistikuva aivan kuin olisin kuullut jonkin villisiantapaisen äänen unen läpi. En nähnyt ulkona mitään lampun valossa ja menin takaisin nukkumaan.
Jäin kuitenkin kuuntelemaan jokaista risahdusta ja en enää pystynyt nukkumaan. Kun sitten kahden aikaan kuulin jonkun eläimen ääntelevän uudestaan, päätin että tämä oli nyt tässä. Unta en saisi enää kuitenkaan ja raastaisin vain hermojani, jos jäisin tähän. Minulle jäi mysteeriksi, mikä eläin se lopulta oli. Aurinko ei ollut vielä noussut, kun saavuin Skopjeen ja oli mielenkiintoista nähdä kadut tyhjinä ja autioina ja sitten heräilevän pikkuhiljaa. Skopje on puolen miljoonan asukkaan kaupungiksi kuitenkin aika rauhallinen myös päiväsaikaan.
Heti kaupunkiin tullessani minulle tuli hyvin kotoisa olo. Pidin Skopjesta. Luulen että se oli aikaisempien kaupunkien jälkeen lähempänä järjestystä, jollaiseen olin tottunut. Vaikka halusin nähdä maailman erilaisuuden ja monimuotoisuuden, täytyi minun myöntää kaipaavani jo nyt tuttuja asioita omasta maastani. Ehkä tällä hetkellä kurkkukipuisena kaikkein eniten saunaa.
Markus