Reitti: Naturno-Prato Allo Stelvio-Santa Maria Val Müstair-Stelvio Pass-Prato Allo Stelvio-Merano-Bolzano
Kolmen leirintäalueella vietetyn yön jälkeen, pyykit pestynä, akut ladattuna minun oli aika jatkaa matkaa. Ensimmäisenä päivänä poljin noin kaksikymmentä kilometriä, kunnes löysin täydellisen leiripaikan puron varrelta näkösuojasta. En viitsinyt tuhlata niin hyvää yöpaikkaa ja jäin odottamaan yötä. Kävelin metsäpolulla musiikkia kuunnellen. Peseydyin kylmässä joessa. Nautin paikallaan olemisesta ja eväistäni. Kunhan vain olin ja sillä hetkellä se oli juuri sitä mitä tarvitsin.
Aamulla poljin Prato Allo Stelvion läpi Sveitsin Santa Maria Val Müstairin puolelle. Vastassani oli lukemattomia neulansilmämutkia. Tällä kertaa minulla oli levänneet ja vahvat jalat. Runttasin mäkeä ylös kuin vuorikauris ainakin. Jaksoin polkea vahvasti monta tuntia pienten napostelutaukojen avulla. Pidin kunnon ruokatauon heti, kun minun iski nälkä. Tauon jälkeen yritin jatkaa matkaa, mutta stoppi oli tullut vastaan. Etenin alle kilometrin ja näin pienen levikkeen, jossa oli tasamaata.
Päätin jäädä siihen. Matkaa huipulle oli yhdeksän kilometriä ja olin noin puolessa välissä. Auringon laskuun oli vain pari tuntia ja olisi ollut typerää jatkaa, kun en olisi kuitenkaan päässyt huipulle ennen pimeää. Huipulle oli luvattu -3 astetta. Minulla ei ollut käsitystä korkeuserosta, mutta jos oletetaan sen olevan noin kilometrin, laskennallisesti lämpötila olisi +3 yöpaikassani. Yö oli kuitenkin riittävän lämmin nukkumiseen, kun puin kaikki vaatteet kevytuntuvatakkia myöten makuupussin sisään.
Aamu oli kylmä, vastatuuli hidasti vauhtiani, eikä jaloissa tuntunut olevan potkua eilisen jäljiltä. Olin kyllä levännyt ja palautunut, mutta uusi kova rasitus tuli kuitenkin liian aikaisin. Lähellä huippua sain tuuletukset vastaantulevalta pyöräilijäkaksikolta. Huipulle päästyäni en tuntenut sen suurempaa voittajafiilistä, olin vain tyytyväinen päästyäni perille.
Passo Stelvion huipulla oli tuulista ja kylmää. Olin nyt 2758 metrin korkeudessa. Lumisadetta oli luvassa mutta sitä ei koskaan tullut. Passo Giovoon verrattuna huippu oli rauhallinen ja vältyin turistien kyselytulvalta. Maisemat olivat jylhät, mutta pilvet rajoittivat näkyvyyttä. En viipynyt huipulla kovinkaan kauaa. Vaihdoin kaikkein lämpimimmät vaatteet päälle ja laskin alas.
Päätös tulla Sveitsin puolelta oli oikea, sillä Italian puoleinen rinne oli jyrkkä, eikä ohituspaikkoja juuri ollut. Yöpaikaksikin kelpaavia paikkoja näkyi niukalti, jos lainkaan. Päädyin takaisin Prato allo Stelvioon, josta jatkoin samaa tietä, kuin olin tullutkin, kohti Meranoa. Yövyin saman puron varrella kuin aiemminkin. Yöksi oli luvattu sadetta, joten pystytin teltan.
Aamulla pesin itseni taas kylmässä joessa. Parinkymmenen kilometrin jälkeen ajoin saman leirintäalueen ohi, jossa aiemmin yövyin. Pysähdyin käyttämään nettiä, johon minulla on edelleen toimiva salasana. Huomasin samalla, ettei minulla ollut Italian karttapäivityksiä, joten latasin ne samalla. Poljin Meranon kautta Bolzanon lentokentälle, jossa minun oli tarkoitus yöpyä.
Millaista yksinäisen matkamiehen elämä on? Eilen kun olin laskenut vuorilta alas, minut valtasi väsymys ja minua alkoi masentaa. Ei minulta suoranaisesti puuttunut mitään. En keksi sille mitään ulkoista syytä. Oli vain kurja olo, eikä mikään yhtäkkiä tuntunut hyvältä. Reissuväsymys oli vallannut mieleni ja tunsin itseni perin yksinäiseksi. Hyvin nukutun yön jälkeen aamu oli kyllä iltaa helpompi, mutta tarvitsin taas lepoa, eikä vuorille ollut nyt viikkoon pariin asiaa.
Mikä minua kuljettaa eteenpäin? Saavutettuani vuorenhuipun, olen saanut enemmän kuin hienot maisemat. Olen saanut pyöräilemisen yksinkertaisen ilon. Olen nähnyt paljon lumoavia maisemia, mutta tullut siihen tulokseen, että maisemat eivät yksin ole tällaisen matkaamisen arvoista. Vuorenhuippuja edeltää tuntien, jopa päivien rankka raataminen. Joskus yöpaikkoja on hankala löytää. Pyörän kevyenä pitäminen tarkoittaa mukavuuksista tinkimistä ja yksinkertaisia varusteita. Upeiden maisemien jälkeen on palauduttava yleensä useita päiviä. En pääse peseytymään päivittäin. Tuijotan usein ihmeissäni tähtitaivasta yrittäen ymmärtää valtavia etäisyyksiä. Aavistan samalla oman pienuuteni ja kulkemani matkan mitättömyyden. Kommunikoidessani vieraalla kielellä saan häivähdyksen kulttuurierojen rikkaudesta. Navigaattorin johtaessa minut harhaan, löydän paikkoja, joiden äärelle en osaisi muuten pysähtyä.
Minulla ei ole päämäärää, mutta minulla on matka. En tiedä mihin se minua kuljettaa. Asiat eivät aina suju niinkuin olen suunnitellut. Kohtaan vaikeuksia, mutta silti löydän aina ne tiet, yöpaikat ja ruokapöydät, joita tarvitsen. Tuo yllätyksellisyys onkin yksi matkaamisen parasta antia. En voi tietää huomista, tänään riittää tyynyksi kiitollisuuden tunne löydetystä yöpaikasta.
Minun tulee nyt jatkaa matkaani, sillä lentokenttä on kovin pieni. Se tarjosi minulle wc:n, netin, kahvikoneen ja kännykän latausmahdollisuuden, mutta menee kiinni yöksi ja ulkona on jo pimeä. Tämä on yksi niitä yllätyksellisiä asioita, joiden takia en voi elämääni ennustaa kovin pitkälle. Seuraavasta yöstä minulla on vain hatara aavistus. Elämä on täynnä risteyksiä ja luotan siihen, että oikea tie löytyy myös tänä iltana. Vastoinkäymisistä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, olen onnellinen, juuri nyt.
Markus