Reitti: München-Tegernsee-Kreuth-Innsbruck-Jaufenpass/Passo Giovo-Merano-Naturno
Tapasin Lauran lentokentällä ja matkustimme yhdessä yhteensä kolme päivää eteläsaksassa pääasiassa junalla. Noiden päivien aluksi kävimme tutustumassa keskiaikaiseen linnaan. Kokemus oli hyvä ja opas osasi asiansa, mutta tunsin oloni kuitenkin hieman lampaaksi jota paimennetaan turistilauman ympäröimänä. Ihmettelin mikä järki oli kulkea talutusnuorassa vailla valinnan vapautta. Olin muka olevinani omien polkujen tallaaja, mutta minun piti palauttaa itseni takaisin maanpinnalle. En ollut sen parempi kuin muutkaan.
Matkustimme Tegernseehen junalla ja saavuimme sinne iltayöstä. Näin nyt ensimmäistä kertaa elämässäni mustien vuorten silhuetin kuun valaistessa maisemaa. Kaipasimme molemmat pois suurkaupunkien humusta takaisin luonnon rauhaan. Olin päässyt taas maaseudun makuun ja olisin viihtynyt Tegernseessä pidempäänkin. Myös seura oli mainiota ja oli virkistävää saada puhua omalla äidinkielellä. Minun oli kuitenkin määrä jatkaa matkaani ja niinpä tiemme erkanivat minun jatkaessa matkaani yksin. Olin saanut vapauteni, itsenäisyyteni ja polkupyöräni takaisin.
Jatkoin matkaa minulle julkisia kulkuneuvoja mieluisammalla tavalla kohti Innsbruckia. Tie kulki halki vehreiden vuoristosolien järvenrantaa sivuten. Tuuli tuiverti hiljalleen kasvoillani. Maistelin vapauden tuntua. Syksy oli jo pitkällä, mutta etelässä riitti vielä auringon antamaa lämpöä. Etenin ilman kiirettä.
Ennen Innsbruckia poikkesin päätieltä ylös vuoristotielle yösijaa etsimään. Nousu oli jyrkkä ja sai polveni taas kipeäksi. Olin levon tarpeessa. Oli jo pimeä, kun löysin metsäpolun johon pääsin autoilta piiloon. Yö oli kirkas, enkä tarvinnut telttaa. Seuraavana aamuna laskettelin Innsbruckiin ja vein laukut juna-asemalle säilytykseen. Yritin levätä parhaani mukaan, sillä en ollut vielä toipunut edellisten päivien rasituksesta. En saanut aikaani kulumaan sitten millään ja iltapäivällä päätin polkea ulos kaupungista.
Pimeä yllätti taas eikä minulla ollut mitään käsitystä missä nukkua. En silti ollut huolissani. Italian puolelta en löytänyt paikkaa teltalle, mutta löysin suojaisan paikan telttapatjalle ja makuupussille. Yö oli kylmä ja makuupussi lämmin aina siihen asti, kunnes yökaste vei lämmönpitävyyden. Kuunsirppi toimi yölamppuna ja tähdet makuuhuoneen kattona.
Aamu oli todella kylmä ja pysähdyin seuraavassa kylässä kahvikupin äärelle lämmittelemään. Yritin löytää aurinkoista paikkaa kuivata makuupussia ja löysin sellaisen vasta parin tunnin vuoristonousun jälkeen. Huolsin pyörää. Söin. Luin kirjaa. Venyttelin. Minulla ei ollut mitään halua jatkaa polkemalla, enkä voinut jäädä siihenkään yöksi. Takaisinkaan en halunnut kääntyä.
Yritin liftata, mutta kukaan ei huolinut haisevaa ja likaista reissumiestä kyytiinsä ja olin pakotettu jatkamaan kampeamista. Motoristit toivat ylimääräistä jännitystä elämääni autoilijoiden hermostuessa takanani. Ensin eivät ottaneet kyytiin ja sitten suuttuivat, kun en ollut tarpeeksi nopea. Mitä järjen köyhyyttä.
Nousu oli raskas ja painovoima julma vastustaja. Maitohapot mylläsivät reisissäni ja rasitus tuntui vatsanpohjassa asti. Join, söin ja lepäsin usein, mutta pyörä tuntui sitä painavammalta, mitä ylemmäs pääsin. Olin keventänyt pyörästä pesuainetta, vettä ja ruokaa pois, mutta en juuri huomannut eroa. Aistin jokaisella solullani raikasta ilmaa, jota keuhkoni yrittivät epätoivoisesti haukkoa mahdollisimman paljon lihasten tekemää työtä varten.
Täytin vesipullot ravintolassa. Vettä kulki mukanani noin kaksi litraa ja sillä kulutuksella se oli melko mitätön määrä. Seuraavasta vedentäyttömahdollisuudesta minulla ei ollut hajuakaan. Makasin levikkeellä voimia keräten, kun motoristi pysähtyi kysymään onko kaikki hyvin. Jokaisen mutkan kohdalla ajattelin, että tämän täytyy olla viimeinen nousu.
Vuoristomaisema oli kaunis, kuin taidetta. Pysähdyin ottamaan kuvia ja ihmettelemään mistä saisin lisää vettä. Saksalaisnainen, joka oli pysähtynyt samalle levikkeelle, tarjoutui täyttämään vesivarastoni ja antoi lähtiessään vielä banaanin. Taisin näyttää janoiselta apinalta. En olisi jaksanut enää polkea lainkaan, mutta sain hieman lisää voimaa naisen arvioidessa huipulle olevan matkaa kolme-neljä kilometriä.
Hetken pyörä tuntui rullaavan kevyemmin. Vauhtini pysähtyi kuitenkin kuin seinään ja voimien ehtyessä runttasin viimeiset nousut pidätetyn pierun voimalla. Huipulla vatsassa tuntui omituiselta ja kehoni tärisi rasituksesta. Olin navigoimassa Stelvio Pass-solaan ja tämä vuorinousu tuli täysin suunnittelematta. En tyhmyyttäni ollut vaivautunut edes tarkistamaan karttaa, kunhan vain laitoin navigaattorin opastamaan ja luotin tuuriini. Vasta huipulla huomasin, että olin voittanut itseni ja Passo Giovon (2094 m) seitsämän tunnin taistelun päätteeksi. Palkitsin itseni kakkukahvilla ja kolmella vesipullolla.
Sain hetken aikaa osakseni huomiota ihmisten kysellessä kansalaisuudesta ja matkastani. Viimein auringon laskiessa ja ihmisten häipyessä sain olla omissa oloissani. Ympärille laskeutui hiljaisuus. Katsoin maiseman jyrkkää profiilia horisontissa. Mitä siellä vuorten takana lieneekään?
Tähdet syttyivät hiljalleen yläpuolellani. Katsoin pohjantähden suuntaan. Jossakin tuolla oli minulle monta rakasta ihmistä. Kaipasin niistä monia. En kuitenkaan nähnyt etäisyyttä vihollisena. Kun en voisi nähdä minulle tärkeitä ihmisiä, heidän merkitys korostui entisestään. Jossain tuolla kaukana oli minulle tärkeitä paikkoja. Lämmin koti ja sauna, tutut maisemat ja polut. Täällä minua lämmittäisivät vain monet muistot ja ajatukset.
Laskin viereiselle kioskille ja tein siihen yösijani. Tähtitaivas oli upea ja linnunrata levittäytyi nauhana yläpuolellani. Luonto lumosi, mutta valitettavasti myös rankaisi. Ennusteen mukaan yön alin lämpötila oli kaksi astetta ja tyyntä. Huipulla viima, jota ei pitänyt olla, pääsi minuun esteettä käsiksi. Stressi ja hyytävä pohjoistuuli sai kehoni tärisemään eivätkä lämpimät ajatuksenikaan riittäneet pitämään minua kunnon unessaa.
Heräsin koiran unesta valokuvaamaan auringon nousua. Rentouduin muutaman tunnin ja ajattelin, että päivästä tulee varsin helppo alamäen ansiosta. Laskettelin alas pysähtyen välillä valokuvaamaan punahehkuisten jarrulevyjen jäähtyessä. Alhaalla yritin löytää pyöräkauppaa isompien jarrulevyjen toivossa. Yksi löytyikin, mutta oli siestan takia kiinni.
Jatkoin seuraavaa kylää, Meranoa kohti, kun olin liian malttamaton odottamaan. Kaipasin lepoa ja kun minulla olisi ollut hyvä syy, en osannut edes pysähtyä aloilleni. Aurinko porotti. Kevensin vaatetusta. Neljän pyöräilypäivän jälkeen mielessäni oli vain suihku. Pysähdyin leirintäalueella, mutta jatkoin matkaani vastaanoton viettäessä siestaa. Toistin omia virheitäni.
Seuraavassa kylässä aloin seuraamaan leirintäalueelle johtavia opasteita lämpimän suihkun toivossa. Matka ylämäkeen oli loputon. Hikipisarat valuivat puroina alas kasvoiltani ja tippuivat ohjaustangolleni, navigaattoritelineen päälle ja paidalle. Opastekyltin mukaan matkaa piti olla kaksisataa metriä jäljellä ja tästä noin kilometrin jälkeen saavuin viimein perille. Haluaisin vaihtaa muutaman valitun sanan kyltin asentajan kanssa mittayksiköihin liittyen. Tiedättekö mikä ero on kilometrillä ja kahdellasadalla metrillä ylämäessä, kolmenkymmenen kilon pyörälaukkujen kanssa, väsyneenä, likaisena, janoisena ja totaalisen kyllästyneenä?
Vastaanotossa kuulin kolme ihaninta sanaa, joita jokainen väsynyt ja likainen, lepoa kaipaava pyöräilijä haluaa kuulla: camping is full. Leuka rinnassa jatkoin kohti uusia pettymyksiä. Ravintolassa sain hiljennettyä kurnivan vatsani, joka muistutti jo talviunilta noussutta harmaakarhua. En löytänyt kaupungista lepopaikkaa, joten jatkoin eteenpäin.
Navigaattori neuvoi tielle, jota ei saisi ajaa pyörällä. En löytänyt kiertotietä, joten kysyn paikalliselta autoilijalta. Italian kielestä ymmärrsin sen verran, että autojen seassa ei tarvitse polkea pitkään. Sekaan vain. Äänitorvi peitti ketjujen kitinän minun madellessa vauhtia, jota rollaattorilla kulkeva vanhuskin saisi hävetä. Yritin polkea pätkän niin nopeasti, kuin suinkin. Yritin vaihtaa vaihdetta isommalle ja kiihdyttää, mutta vauhti vain hiipui ja hiipui. Kroppa huusi armoa jo ties monettako päivää, enkä minä, julma ja tyhmä kun olen, kuunnellut.
Pyörätie alkoi viimein, eikä minulla ollut aavistustakaan miten siihen pääsisi laillisesti, paitsi toisesta suunnasta. Kysyin leirintäaluetta ohi ajavalta pyöräilijältä ja yllättäen sainkin vastauksen hyvällä englannin kielellä. Englantia puhuvia ei juuri ollut ja nekin harvat, kuten tämäkin, olivat yleensä saksalaisia. Olin saksalaisille paljosta kiitollinen. Perillä minua odotti teltta, jonka kiilat vääntyivät kovassa maassa ja suihku, jonka lämpötila seilasi hyytävän kylmän ja polttavan kuuman välillä. Tässä minun oli tarkoitus yöpyä kolme yötä ennen vastassa olevaa Passo Stelviota ja 2758 metrin nousua. Oli viimeinkin aika levätä. Olin sen ansainnut.
Markus