Tšekki-Saksa: Haparoivia askeleita tien päällä

Reitti: Praha-Klatovy-Saubring-München

Lensin Prahaan syyskuun puolivälissä. Sain kasattua pyöräni ajokuntoon puolen yön jälkeen. En tiennyt paljonko se veisi aikaa, joten minulla ei ollut majoitusta varattuna. Alunperin aioin nukkua lentokentällä, mutta se ei nyt huvittanut. Katsoin kartasta viheralueen lentokentän ja keskustan puolivälistä ja lähdin parin tunnin yöunien toivossa seikkailemaan Prahan yöhön.

Paikka vaikutti oikein hyvältä. Löysin metsiköstä paikan telttapatjalle ja makuupussille. Sain nukuttua pari tuntia, kunnes jokaisen talon pihasta, josta löytyi kukko, alkoi kuulua korviaraastavaa kiekumista. KUKKOKIEKUU! Se oli kuin torkulla varustettu herätyskello, kiekumista kesti noin kymmenen minuuttia kerrallaan ja se toistui noin puolen tunnin välein. KUKKOKIEKUU! Olin joka kerta saanut juuri unen päästä kiinni, kun mylvintä alkoi uudestaan. KUKKOKIEKUU! Lopulta se pahuksen lintu voitti, minä heräsin ja poljin kukonlaulun aikaan keskustaan. Minulla oli hostellivaraus seuraavalle yölle ja kävin tiputtamassa pyörälaukut majapaikkaani.

Päivän ohjelmaan kuului uuden makuupussin ostaminen. Vanha kasvatti jo hometta. Loppupäivän kulutin Prahan keskustaa koluten. Kaupunki oli kyllä hieno, mutta minua kiinnosti enemmän päästä luonnon rauhaan. Mieleeni palasi Suomalaisnuorten keskustelu, jonka kuulin lentokoneessa. Yksi heistä kysyi, oliko Tšekeissä muutakin kuin Praha ja toinen vastasi siihen “ei mun mielestä”.

Jälkeenpäin en voinut olla hymyilemättä ajatusmaailmoidemme eroille. Minulle isot kaupungit olivat kaikki lähes samanlaisia: ruuhkaisia ja täynnä turistinähtävyyksiä, mutta ei mitenkään erityisiä. Minulle tärkeämpää oli luonto ja maaseutu, joka Tšekeissä pyörän päältä näyttäytyi todella kauniina.

Samalla kuitenkin tiedostin, etten olisi mielipiteineni sen enempää oikeassa, kuin hekään. Ehkä he olivat kasvaneet kaupungissa ja kokivat sen omana elementtinään lähellä olevine palveluineen ja tuttuine aistiärsykkeineen. Ehkä olin itse kykenemätön sietämään stressitilaa, jonka vilkas ympäristö voi aiheuttaa.

Tšekki, Praha

Tšekki, Praha

 

Pyörämatkani alkoi, kun poljin ulos Prahan hälinästä lasketellen alas mutkaista tietä. Ihailin maisemia samalla kun maistelin minulle uutta elämäntapaa. Olin nyt ensimmäistä kertaa niin omillani, kuin voin olla. Olihan minulla Suomessa ihmisiä joiden kanssa vaihtaa ajatuksia ja mielipiteitä, ehkä kysyä tulkkausapua ja niin edelleen. Ongelmat joutuisin kuitenkin ratkomaan lopulta itse.

Käännyin takaisin tietyön takia. Joutuisin nyt täysin seisomaan omien päätösteni takana. Navigaattori neuvoi kiertämään hiekkatien kautta. Jos tekisin oikean ratkaisun, tekisin sen yksin. Risteystä, josta navigaattori neuvoi kääntymään, ei ollut olemassakaan. Ja jos epäonnistuisin, kantaisin seuraukset itse. Minun piti jatkaa eteenpäin tietä, jota navigaattori ei tuntenut lainkaan. Minulla ei olisi ihmistä, jota syyttää tai kiittää.

Tasainen osuus vaihtui ylämäeksi ja tie muuttui niin huonoksi, että minulla oli välillä vaikeuksia jopa taluttaa pyörääni eteenpäin. Olin silti kaikesta vastuusta huolimatta täynnä itsevarmuutta ja tarmoa. Päätä särki ja pienet ötökät tunkeutuivat nenääni, suuhuni, korviini ja silmiini. Väsytti. Kaiken lisäksi tie vei auttamattomasti poispäin siitä suunnasta, johon minun olisi pitänyt mennä. Takaisinkaan en voinut kääntyä, sillä en kertakaikkiaan keksinyt kartan perusteella muutakaan kiertotietä. Pysähdyin syömään eväitä. Hävitin itsevarmuuteni. Olisin halunnut itkeä jonkun olkapäätä vasten. Tähänkö minä hyydyin? Ensimmäiseen vastoinkäymiseen. Olinpa taas varsinainen sankari.

Kasasin itseni ja tiedostin tilanteen. Selviäisin kyllä. Päänsärkyni johtui nestehukasta. En ollut tottunut polkemaan kolmenkymmenen asteen helteessä raskaasti lastattua pyörää. Join runsaasti ja söin hedelmiä ja suklaata energianpuutteeseeni. Itsesääliin vaipuminen ei auttaisi mitään. Tärkeämpää oli löytää oikealle tielle ja pystyin järkeilemään, ettei tällaista tietä rakennettaisi vain päättymään keskelle metsää. Toisessa päässä oli oltava ulospääsy ja pääsisin oikealle tielle jatkamalla eteenpäin.

Löysin opastekylttejä ja vaikka navigaattori ei tuntenut tietä, pystyin katsomaan siitä kylien nimet ja valitsemaan minulle edullisen reitin. Löysin lopulta tielle, jonka navigaattorikin tunsi. Poljin pienten kylien läpi reittiä, jota ei perinteisellä kartalla tulisi löydettyä. Oikea pyöräteiden helmi, rauhallinen ja vehreiden maisemien ympäröimä. Maalaiskylissä maanviljelijät hoitivat eläimiään ja keskeyttivät aina minun ajaessani ohi. Liikennettä oli harvakseltaan.

Illalla löysin metsikön ja sain teltan pystyyn juuri ennen kuin alkoi sataa ja ukkostaa. Oli viheliäistä laittaa ruokaa vesisateessa, mutta en halunnut tärvellä telttaani rasvankäryllä. Seuraavana päivänä navigaattorin neuvoma tie muuttui peltotieksi. Päätin jatkaa koska seuraavaan risteykseen piti olla vain muutama sata metriä. Peltotie muuttui risteyksessä metsäautotieksi, jota oli paikoin mahdoton polkea ja jouduin taas työntöhommiin. Rengasurat olivat niin syvät ja täynnä vettä, että jouduin työntämään puoliksi veden alla olevaa pyörää.

Jouduin taluttamaan pitkän matkan, mutta “takaisinhan en enää käänny” totesin. Tuhlasin puolitoista tuntia ennen kuin pääsin takaisin asfalttitielle. Jos olisin kääntynyt heti peltotien alussa, olisin päässyt samaan pisteeseen kahdessakymmenessä minuutissa. Kenkieni sadesuoja oli pettymys ja vesisateessa sukkani kastuivat yhtä nopeasti, kuin mitään suojia ei olisi ollutkaan. Sukat märkänä taukoamattomassa vesisateessa eteneminen oli ankeaa ja masentavaa touhua. Etsin Klatovy-nimisestä pikkukaupungista hotellin, sillä olin kurkkua myöten täynnä vesisateessa polkemista.

Seuraavana päivänä kampesin ylös uuvuttavia vuorinousuja. Maitohappo raateli reisiäni. Kaipasin alamäen suomaa helpotusta. Uusi nousu sai uudelleen maitohapot pauhaamaan jaloissani kuin vuolas koski. Pieninkin vaihde tuntuu raskaalta kolmenkymmenen kilon laukuilla lastatulla pyörällä. Ylämäki vaihtui alamäeksi Tšekin ja Saksan rajalla. Viima kävi kurkkuuni. Harmittelen tyhmyyttäni, kun en ottanut mitään kaulan suojaksi.

Saksan puoleinen maisema avautui pilvisenä, mutta tunnelmallisena. Näky oli pysäyttävä ja kunnioitusta herättävä. Pilvet enteilivät sadetta. Pyysin veljeäni selvittämään halvimman hostellin osoitteen. Saavuin vesisateessa hämärän laskeutuessa Saubringiin. Navigaattori ilmoitti minun saapuneen kohteeseen, mutta en minä mitään hostellia löytänyt. Turhaa haaveilin lämpimästä sängystä, paikallinen pariskunta kertoi hostellin lopettaneen toimintansa aikoja sitten ja niin minä jäin ilman yösijaa.

Kyselin hotellien hintoja kaupungilla. Halvin tarjous oli kahdeksankymmentä euroa. Hinta tippui vielä kympillä, mutta silti se meni jo räikeästi yli kipukynnyksen. Mietin, voisiko juna-asemalla nukkua. Päätin pitää tuumaustauon ja tilasin isoimman tarjolla olevan hampurilaisaterian. Löysin lopulta leirintäalueen ja sain telttapaikan 13,5€ hintaan.

Saavuin leirintäalueelle niin myöhään, että vastaanotto oli jo suljettu. Nuori saksalaispari neuvoi minulle telttailualueen ja kävin maksamassa seuraavana aamuna. Työntekijä tuntui olevan pahalla päällä ja pariskunta kertoikin hänen olevan sellainen aina. Kummastelin sellaista murjottavaa elämäntyyliä, vaikka en juuri itse ollut suoriutunut sen paremmin. Pesukoneita en olisi onnistunut käyttämään ilman saman pariskunnan apua, koska saksankielentaitoni rajoittui yhteen sanaan.

Seuraava päivä oli harmaa ja ankea. Pyörä ei tuntunut liikkuvan mihinkään. Aloin epäillä pyöräliikkeen myyjän huijanneen minua ja myyneen minulle tervaa ketjuöljyn sijaan. Lihaksissa tuntui edellisten päivien vaativa rasitus. Polveenkin alkoi koskea. Iltapäivällä miettiessäni seuraavaa yöpaikkaa, tajusin Münchenin lentokentän olevan jo kohtalaisen lähellä. Päätin polkea sinne asti yöksi. Olisin siellä valmiiksi kaveriani vastassa, jonka kanssa olimme sopineet reissaavamme pari päivää.

Eräässä risteyksessä aavistelin joutuvani pysähtymään. Olin jo pari kertaa kaatunut lukkopolkimien vuoksi ja vahingosta viisastuneena irrotin polkimen etukäteen. Vain oikean. Pysähtyessäni painopiste jäi liikaa vasemmalle, enkä ehtinyt irrottaa poljinta ajoissa. Kaaduin. Tunsin itseni idiootiksi.

Lentokentällä venyttelin, söin, vaihdoin kuulumisia Suomeen ja nautin nettiyhteydestä. Olin onnistunut välttämään isot tiet ja aion myös jatkossa kiertää pienten kylien kautta. Tapaamiseni takia minulla oli neljä päivää aikaa ehtiä Müncheniin ja tällainen aikatauluttaminen ei tuntunut sopivan minulle. Jatkossa yritän välttää sitä. Mietin kulunutta matkaa. Hymyilin. Olin päättänyt matkani ensimmäisen etapin parista harha-askeleesta ja muutamasta ärsyttävästä KUKKOKIEKUU:sta huolimatta.

Markus

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *